Italian hyökkäys Egyptiin

Italian hyökkäys Egyptiin oli Italian hyökkäys Egyptissä olevia brittiläisiä sekä Kansainliiton ja Vapaan Ranskan joukkoja vastaan läntisen aavikon taisteluiden alussa toisessa maailmansodassa. Alun perin hyökkäyksen tavoitteena oli Suezin kanavan alueen haltuunotto, minkä saavuttamiseksi Libyassa olevian joukkojen tuli edetä Egyptin pohjoisosien halki kanaalille. Lukuisten viivästysten jälkeen tavoitetta lievennettiin ja lopulta tavoitteena oli vain eteneminen Egyptiin ja tuhota kaikki etenemistä häiritsevät tekijät.

Italian hyökkäys Egyptiin
Osa läntisen aavikon taisteluita
Mk II (A10) cruisertankki, joita oli Britannian panssarijoukoissa
Päivämäärä: 9.–16. syyskuuta 1940 Paikka: Egypti Lopputulos: Ratkaisematon
Osapuolet
Yhdistynyt kuningaskunta  Vapaa Ranska	Italia
Komentajat
William Gott John Campbell	Rodolfo Graziani Mario Berti Pietro Maletti
Vahvuudet
1 vahvennettu prikaati 205 lentokonetta laivasto	4 divisioonaa 300 lentokonetta
Tappiot
40 kaatunutta	120 kaatunutta 400 haavoittunutta
Läntisen aavikon taistelut Italian hyökkäys Egyptiin - Compass - Bardia - Kufra - Sonnenblume - Bardia - Tobruk - Brevity - Scorpion - Battleaxe - Flipper - Crusader - Gazala - Bir Hakeim - 1. El Alamein - Alam Halfa - Agreement - 2. El Alamein - El Agheila

Reilun sadan kilometrin etenemisen aikana italialaiset kohtasivat ainoastaan tiedustelujoukkoja eivätkä kohdanneet brittien pääjoukkoja lainkaan. Tiedustelujoukot koostuivat brittiläisen 7. panssaridivisioonan vahvennetusta prikaatista ja pääjoukot oli ryhmitetty Mersa Matruhiin noin 130 kilometriä italialaisjoukkojen kärjestä itään. Pääjoukkoihin kuuluivat loput 7. panssaridivisioonasta sekä Intian 4. jalkaväkidivisioona. Italian joukot pysähtyi 16. syyskuuta huoltovaikeuksien vuoksi ja se ryhmittyi puolustukseen Sidi Barranin ympäristöön.

Taustaa

Italia julisti 10. kesäkuuta 1940 sodan Ranskalle ja Yhdistynelle kuningaskunnalle sekä samalla liitti itsensä sotaan Saksan rinnalle. Egyptin parlamentti katkaisi suhteensa Italiaan 13. kesäkuuta, mutta se ilmoitti samalla olevansa edelleen puolueeton ellei maahan hyökättäisi. Syyskuussa 1939 Egyptin hallitus oli toiminut samoin Saksan kanssa. Vaikka maa pysyi puolueettomana, sillä oli Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa voimassa oleva sopimus, jonka mukaan Yhdistynyt kuningaskunta sai pitää Egyptissä joukkoja, mikäli Suezin aluetta uhataan.

Italialla oli sodan julistaessaan Libyassa kaksi armeijaa: yhdeksän divisioonainen 5. armeija ja viisi divisioonainen 10. armeija. Tripolitaniaan sijoitettu 5. armeija suojasi Tunisian vastaista rajaa mahdollisen Ranskan hyökkäyksen varalta ja 10. armeija Kyrenaikassa torjumassa brittien aiheuttamaa uhkaa Egyptin vastaisella rajalla. Ranskan antauduttua Tunisian aiheuttama uhka poistui, mikä mahdollisti joukkojen keskittämisen Kyrenaikaan. Hyökkäyksen alkaessa 10. armeijaan kuului jo kymmenen divisioonaa ja 5. armeijaan ainoastaan neljä. Kyrenaikaan koottujen joukkojen miesmäärä oli merkittävä, mutta niiltä puuttui runsaasti erilaista kuljetuskalustoa, upseerien koulutustaso oli heikohko ja tukevia aselajeja puuttui. Tykistön ja panssarijoukkojen moraali oli joukkojen parasta, mutta tykit olivat vanhoja ja ammusvalikoima heikosti taisteluun soveltuvaa. Libyassa olevien panssarijoukkojen pääkalustona oli satoja keveitä L3 vaunuja, joiden aseistuksena oli konekivääri. Panssarijoukoilla oli ainoastaan 70 keskiraskasta M11 panssarivaunua.

Brittiläisen 6. jalkaväkidivisioonan esikunnasta muodostettiin 17. kesäkuuta läntisen aavikon joukkojen esikunta ja joukkojen komentajaksi määrättiin Richard O’Connor. Joukkoihin liitettiin kaikki Kyrenaikan vastaisella rajalla olevat joukot eli yhteensä noin 10 000 sotilasta, joiden tukena oli lentokoneita, panssarivaunuja ja tykistöä. Brittijoukot aloittivat aktiivisen tiedustelun ja italialaisjoukkojen häirinnän. 11. husaarirykmentti valtasi Fort Capuzzon ja ottivat Bardian itäpuolella sotavangiksi pioneerikomentajan kenraali Lastuccin.

Italialaisjoukkojen komentaja Italo Balbo sai surmansa 28. kesäkuuta Tobrukissa ilmatorjunnan ampuessa alas laskussa olleen koneen. Häntä seurasi Rodolfo Graziani, joka sai määräyksen käynnistää hyökkäyksen 8. elokuuta. Graziani ilmoitti Mussolinille, ettei 10. armeija ole kykenevä aloittamaan hyökkäystä aikataulun mukaisesti. Mussolini kuitenkin määräsi hyökkäyksen aloitettavaksi.

Hyökkäys

Italian julistettua sodan aloitti kumpikin osapuoli 11. kesäkuuta tiedusteluhyökkäykset toisen hallitsemalle alueelle. Mussolini antoi 10. elokuuta Grazianille käskyn hyökkäyksestä. Graziani määräsi 10. armeijan komentajan Bertin olemaan valmiina etenemään 27. elokuuta. Badoglio oli luvannut lisää kuljetuskalustoa ja huoltotäydennyksiä joukoille, mutta niitä ei oltu toimitettu. Graziani määräsi 8. syyskuuta hyökkäyksen aloitettavaksi seuraavana päivänä, sen jälkeen kuin Mussolini oli uhannut erottaa hänet.

Hyökkäysjoukkoihin kuului viisi jalkaväkidivisioonaa sekä Malettin ryhmä. Suunnitelmaa jouduttiin muuttamaan kuljetuskalustopuutteen vuoksi. Oikean sivustan marssi läpi aavikon peruutettiin ja Libyan 1. ja 2. divisioona siirrettiin lähemmäs rannikkoa, jossa ne olisivat Italian XXIII armeijakunnan joukkojen kärkenä. Malettin ryhmä valvoisi sivustan. Berti voisi käyttää etenemisen aikana tykistöään ja panssarikalustoaan jalkaväen sivustojen varmistamiseen.

Italian ilmavoimien lentokoneet aloittivat varsinaiset sotatoimet 9. syyskuuta. Fiat CR.42 hävittäjät ja Gloster Gladiatorit ottivat yhteen Libyan ja Egyptin välisen raja-alueen taivaalla. Kummankin osapuolen pommikoneet pommittivat vastustajan asemia. Britit pommittivat Tobrukia ja italialaiset pommittivat pääasiassa etenemisreitin kohteita.

Italialaisjoukkojen eteneminen oli työlästä. Yksi divisioona eksyi ja ajoneuvojen moottorit ylikuumenivat. Alakynnessä olevat britit vetäytyivät miinoittaen italialaisten etenemistiet.

1. mustapaitadivisioona valtasi 13. syyskuuta takaisin Fort Capuzzon, minkä jälkeen italialaisjoukot ylittivät Egyptin rajan. Joukot läpäisivät Halfajansolan kärsien ainoastaan vähäisiä tappioita miinoista, jotka oli jätetty hidastamaan italialaisten etenemistä. Sidi Barrani vallattiin 16. syyskuuta ja eteneminen jatkui Maktilaan, jonne se pysähtyi.

Graziani määräsi joukkonsa kaivautumaan Sidi Barranin tasalle ja aavikolle luotiin yhdeksän linnoitettua leiriä: Maktilaan, Tummariin kaksi, Nibeiwaan ja Sofafiin neljä. Selustavarmistukseksi sijoitettiin divisioonat Buq Buqiin, Sidi Omariin ja Halfayan solaan.

Seuraukset

Italialaisjoukot eivät saavuttaneet brittien puolustuslinjaa Mersa Matruhissa ja se ei päässyt tavoitteeseensa Suezin kanavalle. Italia hyökkäsi kaksi päivää myöhemmin Kreikkaan, mikä siirsi Italian johdon kiinnostuksen pois Pohjois-Afrikasta. Grazianin piti jatkaa etenemistä joulukuun puolenvälin jälkeen.

Lähteet

• Playfair, I.S.O. (toim.): The Mediterranean and Middle East Volume I: The Early Successes against Italy (to May 1941). The Naval & Military Press, 2004. ISBN 1-845740-65-3 (englanniksi)
• Bauer Eddy: Toinen maailmansota osa 1. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1973. ISBN 951-0-05841-6
• Bauer Eddy: Toinen maailmansota osa 2. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1974. ISBN 951-0-05842-4
• Verney, G. L.: The Desert Rats - The 7th Armoured Division in World War II. Lontoo: Greenhill Books, 1990. ISBN 1-85367-063-4 (englanniksi)