István Tisza
István Tisza (22. huhtikuuta 1861 Budapest – 31. lokakuuta 1918 Budapest)[1] oli unkarilainen kreivi ja valtiomies, joka toimi Unkarin pääministerinä vuosina 1903–1905 ja 1913–1917. Hänet tunnettiin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian voimakkaana puolustajana. Tisza surmattiin krysanteemivallankumouksen käynnistyessä.
| Istvan Tisza | |
|---|---|
 |
|
| Unkarin pääministeri | |
| Monarkki | Frans Joosef I |
| Edeltäjä | Károly Khuen-Héderváry |
| Seuraaja | Géza Fejérváry |
| Monarkki | Frans Joosef I |
| Edeltäjä | László Lukács |
| Seuraaja | Móric Esterházy |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. huhtikuuta 1861 Budapest, Unkari |
| Kuollut | 31. lokakuuta 1918 (57 vuotta) Budapest, Unkari |
| Puoliso | Ilona Tisza de Borosjenő |
| Tiedot | |
| Puolue | Liberaalipuolue |
Ura muokkaa
István Tiszan isä oli Unkarin liberaalipuolueen johtaja Kálmán Tisza. Tisza opiskeli Budapestissa, Berliinissä ja Heidelbergissa, ja hänestä tuli asiantuntija maatalouskysymyksissä. Hän aloitti uransa virkamiehenä Unkarin sisäministeriössä.[2] Tisza valittiin Unkarin parlamenttiin ensi kerran vuonna 1886 ja hän kohosi isänsä tavoin liberaalipuolueen johtoon. Hänestä tuli kaksoismonarkian ja perinteisen suurmaanomistuksen puolustaja.[1] Tiszalle tarjottiin hallituksenmuodostajan tehtäviä ensi kerran kesäkuussa 1903 Kálmán Széllin hallituksen kaaduttua, mutta hän ei saanut enemmistöhallitusta kasaan. Károly Khuen-Héderváryn lyhytikäisen hallituksen jälkeen Tiszasta tuli kuitenkin Unkarin pääministeri 31. lokakuuta 1903, ja hän otti itselleen samalla myös sisäministerin salkun.[2]
Tiszan hallitus esitti kiistoja herättänyttä armeijan uudistusta, joka olisi toisaalta vahvistanut Unkarin omien asevoimien kansallista luonnetta arvomerkkien ja upseerikunnan osalta, mutta toisaalta jättänyt Itävallan keisarille oikeuden määrätä koko valtakunnan asevoimille yhteinen komentokieli. Tämän seurauksena Albert Apponyin johtama kansallismielinen ryhmä erosi liberaalipuolueesta. Marraskuussa 1903 Tisza ajoi läpi lain, joka rajoitti mahdollisuutta jarrutuskeskusteluun, mikä käänsi myös Gyula Andrássyn tukijoineen häntä vastaan. Lisäksi oppositio onnistui kaikesta huolimatta estämään armeijauudistuksen käsittelyn ja hyväksymisen. Huhtikuussa 1904 Tiszan hallitus tukahdutti suuren rautatietyöläisten lakon. Kun parlamentin työjärjestyksen muuttamisesta seurannut hallituksen ja opposition suhteiden kiristyminen johti syksyllä 1904 häiriköintiin parlamentissa, Tisza järjesti tammikuussa 1905 hajotusvaalit. Hän ei saanut niissä kuitenkaan enemmistöä, ja jätti helmikuun alussa hallituksensa eron pyynnön. Uusi Géza Fejérváryn johtama hallitus saatiin kuitenkin nimitettyä vasta 19. kesäkuuta.[2]
Ensimmäisen pääministerikautensa jälkeen Tisza oli useita vuosia sivussa politiikasta. Vuonna 1910 hän perusti ”Kansallisen työn puolueen”, joka ilmoitti tavoitteekseen paluun käytännölliseen asioiden hoitamiseen useita vuosia kestäneiden perustuslakikiistojen jälkeen. Muun muassa Andrássy sekä János Zichy liittyivät uuteen puolueeseen, joka saavutti pian myös suuren vaalivoiton. Toimiessaan parlamentin alahuoneen puhemiehenä vuonna 1912 Tisza sääti jälleen uusia vihattuja rajoituksia jarrutuspuheenvuoroille, minkä seurauksena hän joutui jopa kaksintaisteluun oppositiojohtaja Mihály Károlyin kanssa tammikuussa 1913. Tisza palasi pääministeriksi 8. kesäkuuta 1913.[2]
Tisza oli huolissaan slaavilaisen väestön suuresta määrästä monikansallisessa Itävalta-Unkarissa ja sen unkarilaisessa puoliskossa. Heinäkuun kriisin aikana vuonna 1914 hän vastustikin sodan aloittamista Serbiaa vastaan, sillä hänen mielestään uusien slaavilaisten alueiden liittäminen valtakuntaan Balkanin suunnalla olisi horjuttanut kaksoismonarkiaa muuttamalla liikaa väestöryhmien suhteita. Lisäksi se olisi voinut johtaa autonomian myöntämiseen slaavilaisille vähemmistökansallisuuksille Unkarin kustannuksella. Niinpä Tisza jarrutteli Itävallan hallituksen ja sotilasjohdon suunnitelmia hyökätä välittömästi Serbiaan heinäkuussa 1914, ja vaati diplomatian keinoihin turvatumista.[3] Kun ensimmäinen maailmansota kaikesta huolimatta syttyi, Tisza tuki lojaalisti Itävallan liittoa Saksan kanssa.[1] Hän takasi Unkarin täyden tuen kaksoismonarkian sotaponnistuksille, mutta odotti vastineeksi Unkarin intressien tunnustamista. Tiszan kannatus Unkarissa laski sodan pitkittyessä ja hänen asemansa vaikeutui Kaarle I:n tultua keisariksi joulukuussa 1916.[3] Erityisesti Tisza vastusti uuden keisarin innokkaasti ajamaa äänioikeuden laajentamista. Tiszan hallitus valmisteli vastentahtoisesti mahdollisimman varovaisen esityksen äänioikeuden muuttamisesta Unkarissa. Asiasta seurannut kiista keisarin kanssa johti Tiszan eroon 23. toukokuuta 1917. Hän palveli sen jälkeen everstinä Unkarin asevoimissa, mutta palasi vielä syksyllä 1918 osallistumaan neuvotteluihin Unkarin tulevaisuudesta.[2]
Maailmansodan lähetessä loppuaan ja Itävalta-Unkarin tappion tultua selväksi monet unkarilaiset katsoivat Tiszan olevan syyllinen sodan syttymiseen ja Unkarin kärsimyksiin sodassa, sillä hän oli saanut maineen sotapolitiikan jyrkkänä kannattajana. Vallankumouksen puhjetessa Unkarissa joukko sotilaita hyökkäsi 31. lokakuuta Tiszan kotiin ja ampui hänet.[1][3][2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d István, Count Tisza (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.4.2013.
- ↑ a b c d e f Nordisk familjebok (1919), s. 148–150 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 19.2.2014.
- ↑ a b c Count Istvan Tisza de Boros-Jeno (englanniksi) Firstworldwar.com. Viitattu 19.2.2014.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta István Tisza Wikimedia Commonsissa
