Kaarle I (Itävalta)
Kaarle I (saks. Karl; 17. elokuuta 1887 Persenbeug, Itävalta-Unkari – 1. huhtikuuta 1922 Funchal, Madeira, Portugali) oli Itävallan keisari sekä Böömin kuningas (nimellä Kaarle III) ja Unkarin kuningas (nimellä Kaarle IV) vuosina 1916–1918. Hän oli viimeinen Habsburg-sukuinen hallitsija. Kaarle I tuli keisariksi isosetänsä Frans Joosef I:n kuoltua kesken ensimmäisen maailmansodan ja joutui luopumaan kruunusta valtakunnan hajotessa sodan lopussa. Hän yritti 1920-luvun alussa kahdesti huonolla menestyksellä palata Unkarin kuninkaaksi, sillä Unkarissa monarkiaa ei ollut nimellisesti kumottu.
| Kaarle I | |
|---|---|
 | |
| Itävallan keisari Unkarin ja Böömin kuningas | |
| Valtakausi |
21. marraskuuta 1916 – 11. marraskuuta 1918 |
| Kruunajaiset | 30. joulukuuta 1916 (Unkari) |
| Edeltäjä | Frans Joosef I |
| Seuraaja | monarkia lakkautettiin |
| Syntynyt |
17. elokuuta 1887 Persenbeug, Itävalta-Unkari |
| Kuollut |
1. huhtikuuta 1922 (34 vuotta) Funchal, Madeira, Portugali |
| Puoliso | Zita von Bourbon-Parma |
| Lapset | Otto von Habsburg |
| Koko nimi |
Karl Franz Joseph Ludwig Hubert Georg Otto Maria (unk. Károly Ferenc József Lajos Hubert György Ottó Mária) |
| Suku | Habsburg-Lothringen |
| Isä | Otto Frans Joosef |
| Äiti | Maria Josefa von Wettin |
| Uskonto | roomalaiskatolilaisuus |
| Nimikirjoitus |
 |
Elämä ennen hallitsijakautta muokkaa
Kaarlen vanhemmat olivat arkkiherttua Otto Frans Joosef ja Saksin prinsessa Maria Josefa. Hänen äitinsä vanhemmat olivat Saksin kuningas Yrjö ja Portugalin infanta Maria Anna.
Arkkiherttua Kaarle vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Wienissä. Keisari ylensi hänet luutnantiksi vuonna 1903. Sen jälkeen hän palveli Itävallan armeijassa Galitsiassa ja Böömissä. Vuosina 1906–1908 hän toimi upseerina Prahassa, silloisen Böömin pääkaupungissa. Samaan aikaan hän opiskeli Prahan Kaarlen yliopistossa. Hänen oppiaineitaan olivat oikeustiede ja valtiotiede. Opiskelunsa jälkeen Kaarle jatkoi armeijan palveluksessa, lähinnä Böömissä. Hän avioitui vuonna 1911 prinsessa Zita von Bourbon-Parman kanssa.
Kaarlen suhde keisari Frans Joosefiin ei ollut kovin läheinen. Kruununprinssinä oli Kaarlen nuoruudessa arkkiherttua Frans Ferdinand, joka oli Frans Joosefin veljenpoika ja Kaarlen setä. Frans Ferdinand murhattiin kesäkuussa 1914 Sarajevossa, mikä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Koska Frans Ferdinand oli ollut morganaattisessa avioliitossa, hänen jälkeläisillään ei ollut oikeutta periä kruunua, ja kruununprinssin asema siirtyi Kaarlelle. Kaarlen isä oli kuollut jo vuonna 1906.
Maailmansodan syttyminen esti Kaarlen hallinnollisen valmistautumisen keisarin tehtävään. Enimmäkseen hän oleskeli Itävallan armeijan päämajassa Teschenissä. Hänet ylennettiin sotamarsalkaksi ja sodan syttyessä Italian kanssa vuonna 1916 hän komensi 20. armeijakuntaa. Sen jälkeen hän siirtyi Romanian vastaiselle rintamaosalle.
Kaarlesta keisari muokkaa
Kun keisari Frans Joosef kuoli 21. marraskuuta 1916, Kaarle nousi keisariksi 29-vuotiaana.[1] Hänestä tuli myös keisarillis-kuninkaallisen armeijan sotamarsalkka. Kaarle oli samanaikaisesti Itävallan keisari Kaarle I ja Unkarin kuningas Kaarle IV eli unkarilaisittain ”IV. Károly”.
Kaarlen noustessa valtaistuimelle hänen edessään olivat kasvavat paineet ratkaista monikansallisen valtakunnan ongelmat, erityisesti slaavilaista väestönosaa koskevat poliittiset kysymykset. Tähän asti vain saksan- ja unkarinkieliset väestönosat olivat saaneet äänensä kuuluviin kaksoismonarkiassa. Murhattu Frans Ferdinand oli jo suunnitellut kaksoismonarkian hallinnon uudelleenjärjestelyä ennen kuolemaansa. Vaikka keisari Kaarle itse suhtautui uudistuksiin myötämielisesti, hovissa ja kaksoismonarkian hallitsevissa piireissä ei nähty sisältäpäin uhkaavia vaaroja eikä haluttu kuulla myönnytyksistä puhuttavankaan ennen kuin oli jo myöhäistä.
Estääkseen Unkarin kuningaskunnan alueelliset muutokset Unkarin ylimykset vaativat Kaarlea vannomaan samanlaisen valan kuin Frans Joosef. Budapestissä järjestetyissä kruunajaisissaan Kaarle joutui vannomaan uskollisuuttaan Pyhän Tapanin kruununmaille eli Unkarin jakamattomuudelle. Perinteiden mukaisesti kuningas karautti valkoisen ratsun selässä Pestin keskustaan rakennetulle kummulle vannoen puolustavansa maata kaikkiin neljään ilmansuuntaan.
Kaarle muutti perinteistä Frans Joosefin hallitsemismallia, joka oli hoidettu Hofburgin ja Schönbrunnin linnoista käsin. Kaarle osallistui itse nyt ministerineuvoston toimintaan toimien puheenjohtajana. Usein istunnoissa oli mukana puoliso Zita kuuntelemassa asioiden käsittelyä. Puoliso oli Kaarlelle tärkein keskustelukumppani valtiollisten asioiden käsittelyssä.
Kaarle otti myös itselleen 2. joulukuuta 1916 armeijan ylipäällikön tehtävät syrjäyttämällä siihen astisen tehtävän hoitajan arkkiherttua Fredrikin. Maaliskuussa 1917 hän siirsi päämajan siihen astisen esikuntapäällikön marsalkka Franz Conrad von Hötzendorfin syrjään siirtämällä hänet lounaisrintaman eli Itävallan ja Italian välisen Etelä-Tirolissa sijaitsevan rintaman komentajaksi. Hän nimitti uudeksi esikuntapäälliköksi kenraali Arthur Arz von Straussenburgin.
Uudeksi keisariksi tullut Kaarle I nimitti Romaniasta palanneen Ottokar Czerninin joulukuussa 1916 ulkoministeriksi. Ulkoministerinä Czernin, kuten keisarikin, pyrki irrottamaan Itävalta-Unkarin maailmansodasta, mutta Saksan vastustus ja kaksoismonarkian riippuvuus liittolaisestaan esti tämän. Keväällä 1917 keisari Kaarle käynnisti salaiset keskustelut Ranskan presidentin Poincarén kanssa mahdollisesta rauhasta. Välittäjänä toimi keisarin lanko, Borbon-Parman prinssi Sixtus, joka palveli silloin Belgian armeijassa upseerina. Seuraavana keväänä 1918 ulkoministeri Czernin puhui neuvotteluista varomattomasti, jolloin sittemmin kuuluisaksi tullut ”Sixtus-juttu” paljastui. Kirje, jonka keisari Kaarle oli lankonsa välityksellä toimittanut presidentti Poincarélle, julkaistiin Ranskassa ja tapaus herätti suurta huomiota. Kun salaiset keskustelut rauhasta tulivat ilmi, Itävalta-Unkari ajautui yhä enemmän riippuvaiseksi liittolaisestaan Saksasta ja Kaarle I joutui naurunalaiseksi.[2]
Itävalta-Unkarin armeija koki tappioita Venäjän vastaisella itärintamalla. Kesällä 1917 venäläiset käynnistivät hyökkäyksen erityisesti kaksoismonarkian rintamalohkoilla - käynnistyi ns. Kerenskin hyökkäys, jossa ennen kaikkea kenraali Brusilovin joukot onnistuivat rintaman murtamisessa. Saksan sotilaallinen tuki pelasti Itävalta-Unkarin joukot romahdukselta.
Kohti rauhaa ja kaksoismonarkian hajoamista muokkaa
Vuonna 1917 Kaarlen hallitsema kaksoismonarkia rakoili sisäisissä ristiriidoissa sodan eri kansallisuusryhmien erimielisyyksien vuoksi. Kaksoismonarkian toisen puoliskon, Unkarin poliittisesti vahvan maanomistaja-aateliston puolestapuhuja István Tisza erosi pääministerin paikalta kesäkuussa 1917, sillä hän ei hyväksynyt uudeksi keisariksi tulleen Kaarle IV:n Unkarissa toteuttamaa äänioikeusuudistusta.
Vuoden 1918 alussa Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson vaati kaikille kansoille itsemääräämisoikeutta Neljäntoista kohdan ohjelmansa mukaan. Ratkaisunaan Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen vaatimuksille Kaarle julisti liittovaltiomallin 16. lokakuuta 1918. Aika oli kuitenkin jo ajanut ohi näistä suunnitelmista. Jokainen kansallinen hallitus julisti itsenäisyyden ja kaksoismonarkian hajoaminen oli käynnissä. Eteläslaavit eli serbialaiset, kroatialaiset ja sloveenit olivat muodostamassa kansallisvaltiota. Julistus eteläslaavien eli jugoslaavien valtiosta annettiin 6. lokakuuta. Seuraavana päivänä Varsovassa julistettiin riippumaton Puola. Galitsia oli irtoamassa keisarikunnasta osaksi Puolaa. Lokakuun 14. julisti maanpakolaisuudessa oleva tšekkien kansallisneuvosto Tšekkoslovakian riippumattomaksi. Näin myös Böömi ja Rutenia irtautuivat keisarikunnasta. Habsburgien valta käytännössä loppui, kun saksalainen Itävalta julistettiin itsenäiseksi 21. lokakuuta. Budapestissä puhkesi 30. lokakuuta vallankumous, ja Kaarlen oli vapautettava Unkarin pääministeri Mihály Károlyi uskollisuudenvalasta.
Valtion hajoamisen myötä kaksoismonarkia solmi aselevon 3. marraskuuta Padovassa. Eroamisvaatimusten seurauksena keisari Kaarle ilmoittikin 11. marraskuuta 1918 väistyvänsä, mutta ilmoitti, ettei aio käyttää valtaoikeuksiaan. Itävallan saksalaisparlamentti julisti 12. marraskuuta maan tasavallaksi. Keisariudelle ei siis ollut enää sijaa Itävallassa.
Keisariuden jälkeinen aika muokkaa
Kaarle siirtyi perheensä kanssa Wienin Schönbrunnista Eckartsaun linnaan Itävallan Marchfeldiin. Itävallan liittokansleri Karl Renner vieraili Kaarlen luona keskustelemassa Habsburg-hallitsijan kohtalosta, sillä suunnitteilla oli laki, jonka mukaan Habsburgeilla ei olisi oikeutta asua Itävallassa. Sen johdosta Kaarle ja Zita lapsineen siirtyivät 23. maaliskuuta 1919 Itävallasta Sveitsiin.
Unkari koki kaksoismonarkian hajoamisen jälkeen marraskuussa 1918 melkoisen mullistuksen. Ensin kreivi Károlyi julisti tammikuussa 1919 Unkarin tasavallaksi ja maaliskuussa maasta tuli Béla Kunin johtama neuvostotasavalta. Elokuussa neuvostotasavalta hajosi, ja sen jälkeen valtaan nousi vastavallankumouksellinen amiraali Miklós Horthyn johtama kansallinen armeija. Valtaan nousseen kansallisen armeijan kannattajat katsoivat Unkarin olevan edelleen kuningaskunta. Palattiin siis lähtötilanteeseen. Maailmansodan voittaneet ympärysvallat eivät hyväksyneet habsburgilaista hallitsijaa. Elokuussa 1919 arkkiherttua Joosef oli ollut muutaman päivän valtionhoitajana, mutta hänet pakotettiin eroamaan sukutaustansa vuoksi. Parlamentissa edustetut ryhmät halusivat säilyttää monarkian, jonka katsottiin edustavan jatkuvuutta. Mielipiteet parlamentissa jakaantuivat Kaarlen paluuta ja uuden kuninkaan valitsemista kannattavien välillä. Lopputulos oli, että valtaistuin pysyi tyhjänä, ja Horthystä tuli virallisesti valtionhoitaja maaliskuussa 1920.
Kuningaskysymys säilyi kuitenkin avoimena ja aiheutti vuonna 1921 kriisin. Entinen kuningas Kaarle IV yritti kahdesti palata Unkarin valtaistuimelle. Maaliskuussa 1921 hän matkusti Unkariin väärää passia käyttäen kahden aatelismiehen kanssa. Länsi-Unkarissa olevasta Szombathelyista käsin lähetettiin kreivi Pál Teleki valtionhoitaja Horthyn luo vaatimaan Kaarlelle valtaa. Neuvottelujen päätyttyä tuloksettomina Kaarle palasi takaisin Sveitsiin.
Seuraavan vuoden lokakuussa Kaarle yritti uudelleen. Tällä kerralla hän tuli lentäen Győriin, missä hän nimitti hallituksen, kokosi ympärilleen hieman sotaväkeä ja lähti marssimaan Budapestiä kohti. Kaupungin läheisyydessä syntyi taistelu Gyula Gömbösin johtaman Horthyä tukevan vapaajoukon kanssa. Kaarle sai hermoromahduksen niin, että hän luopui suunnitelmastaan. Horthy otti Kaarlen ja Zitan vangiksi. Entinen keisari-kuningas lähetettiin perheineen englantilaisella ristelijällä Portugalille kuuluvalle Madeiran saarelle. Unkarin parlamentti sääti lain, joka riisti Habsburgeilta perimysoikeuden kruunuun. Kaarle kuoli keuhkokuumeeseen varsin pian saarelle tulon jälkeen huhtikuussa 1922 Funchalissa.
Kaarle on haudattu Nossa Senhora do Monten kirkkoon Monteen, Funchaliin. Hänen puolisonsa keisarinna Zita on haudattu Habsburgien Keisarilliseen kryptaan Wienin Kapusiinikirkkoon.
Lapset muokkaa
Kaarle I:llä ja keisarinna Zitalla oli kaikkiaan kahdeksan lasta ja 33 lapsenlasta. Lapset olivat:
- kruununprinssi Otto von Habsburg (1912–2011), kruununtavoittelija isänsä kuoltua ja myöhemmin Euroopan parlamentin jäsen. Puoliso vuodesta 1951 Saxe-Meiningenin prinsessa Regina
- arkkiherttuatar Adelheid (1914–1971), naimaton
- arkkiherttua Robert (1915–1996), puoliso vuodesta 1953 Savoiji-Aostan prinsessa Margherita
- arkkiherttua Felix (1916–2011), puoliso vuodesta 1952 prinsessa Anna Eugenie von Arenberg
- arkkiherttua Carl Ludwig (1918–2007), puoliso vuodesta Lignen prinsessa Yolanda
- arkkiherttua Rudolf (1919–2010), puoliso vuodesta 1953 kreivitär Xenia Tschernyschev-Besobrasoff, vuodesta 1971 Wreden prinsessa Anna Gabriele
- arkkiherttuatar Charlotte (1921–1989), puoliso vuodesta 1956 Mecklenburgin herttua Georg
- arkkiherttuatar Elisabet (1922–1993), puoliso vuodesta 1949 Liechtensteinin prinssi Heinrich
Muistaminen muokkaa
Paavi Johannes Paavali II julisti Kaarlen autuaaksi vuonna 2004. Asiaa oli ajanut erityisesti Wienin arkkipiispa Christoph Schönborn. Autuaaksijulistamista on kritisoitu poliittisesti motivoituneeksi.[3][2]
Lähteet muokkaa
- ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 75. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
- ↑ a b Traynor, Ian: Pope to beatify 'buffoon' who was Austria's last emperor The Guardian. 19.1.2004. Viitattu 31.3.2020.
- ↑ deutsche-schutzgebiete
 |
Edeltäjä: Frans Joosef I |
Itävallan keisari 1916–1918 |
Seuraaja: — |
| |
Edeltäjä: — |
Itävallan keisari (nimellinen) 1918–1922 |
Seuraaja: Otto von Habsburg |