Historiallis-vertaileva metodi
Historiallis-vertaileva metodi on kielitieteen alaan kuuluvan kielihistorian ja eritoten historiallis-vertailevan kielitieteen käyttämä tutkimusmenetelmä, joka on keskeinen osa kielihistoriaa. Historiallis-vertaileva metodi tuottaa pääasiassa kielisukulaisuuteen eli kielenainesten periytyvyyteen, muutokseen ja lainaamiseen liittyvää tietoa. Tästä johtuen se on avainasemassa myös tutkittaessa historiallisten kielikontaktien vaikutuksia eli niitä asioita, jotka tavalla tai toisella ovat lainautuneet kielistä toisiin. Nimittäin, jotta kielikontaktien vaikutukset voidaan tunnistaa, on tiedettävä, mitkä piirteet kielissä ovat aikaisemmista kielivaiheista periytyvää. Historiallis-vertailevan metodin tutkimuskohteita ovat etymologia eli sanaston historia, historiallinen äänneoppi eli äännehistoria, historiallinen muoto-oppi eli muotohistoria sekä historiallinen lauseoppi ja kielten rakenteiden muutoksen tutkimus.[1]
Kieliopillistumista pidetään lähinnä tutkimushistoriallisista syistä omana tutkimusalanaan, mutta se on kiinteästi sidoksissa historiallis-vertailevaan metodiin.[1]
Historiallis-vertailevan metodin tutkimuskohteet muokkaa
Historiallis-vertailevan metodin ydintä ovat sanojen ja kielen affiksien eli suffiksien, prefiksien ja muiden merkitystä kantavien sidonnaisten morfeemien alkuperän ja äänneasun selvittäminen. Etymologia selvittää kielten sanaston ja kieliopillisten affiksien alkuperää sekä kielten sanastokerrostumia. Siihen on läheisessä yhteydessä myös historiallinen merkitysoppi eli merkitysmuutosten ja käsitteiden historian selvittäminen. Historiallinen äänneoppi taas selvittää kielen äännerakenteen historiaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Se on vuorovaikutussuhteessa etymologiaan, joka tuottaa sille aineistoa. Etymologia ja historiallinen äänneoppi edellyttävät toisiaan. Historiallis-vertailevan metodin hallitseva kielitieteilijä osaa arvioida sanojen ikää ja alkuperää niiden äänteistön ja merkityksen avulla, selittää sanoissa havaittavia äännevaihteluja historiallisesti ja kykenee näkemään, millaisista varhaisemmista muodoista sanat ovat saattaneet kehittyä. Tässä työssä apuna on tieto kielen fonotaksista eli kielen sanojen äänneopillisesti mahdollisista sanahahmoista. Esimerkiksi suomen kielessä ei alkuaan ole ollut sanoja, joissa on sananalkuisia konsonanttiyhtymiä. Niinpä sellaiset sanat kuin trooli, kranttu tai strategia ovat kaikki nuoria lainasanoja naapurikielistä.[1]
Sellaisista maailmankielistä kuin nykykiinasta tai arabiasta ei ole ilmestynyt varsinaisia etymologisia sanakirjoja. Tämä johtuu monien kielten huonosta dokumentoinnista ja eri kielikuntien hyvin eriasteisesta aikasyvyydestä. Historiallis-vertaileva metodi toimii parhaiten suhteellisen nuorten kielikuntien tutkimuksessa. Historiallis-vertaileva menetelmä on luokitellut maailman kielikunnat suhteellisen kattavasti. 1950-luvun jälkeen on löytynyt vain muutamia uusia kielikuntia, vaikka kielten dokumentaatio on jatkuvasti edennyt. Julkisuuteen silloin tällöin päätyvät sensaatiomaiset uutiset, joiden mukaan esimerkiksi suomen kieli olisi sukua esimerkiksi sumerille tai baskille, ovat historiallis-vertailevan metodin kannalta perusteettomia.[1]
Menetelmän ominaisuuksia muokkaa
Vaikka historiallis-vertailevan metodin aineistona ovat todelliset kielenainekset, eli sanojen ja affiksien äänneopilliset hahmot, se selittää nykykielten vaihtelua menneisyyden mallintamisella eli kantakielten rekonstruktioilla. Yleensä kantakielet on mallintuvat säännönmukaisemmiksi kuin nykykielet ja niiden muoto-opillinen vaihtelu on nykykieliä vähäisempää. Myös muinaisissa kielimuodoissa on silti varmasti ollut vaihtelua, mutta tämä vaihtelu ei välttämättä käy ilmi rekonstruktioista. Ajatus kantakielten eriytymisestä tytärkieliin saa mallinsa todellisista kielenmuutoksista. Esimerkiksi latina on muuttunut nykyisiksi romaanisiksi kieliksi, sanskrit nykyisiksi Etu-Intian kieliksi ja niin edelleen. Historiallis-vertaileva metodi pohjautuu oletukseen, että vastaava prosessi on tapahtunut useimpien muidenkin tai jopa kaikkien kielten historiassa. Tulee kuitenkin huomata, että nykyisten romaanisten kielten pohjalta rekonstruoitu latina saattaisi monilta osin erota todellisuudessa olemassa olleesta latinan kielestä.[1]