Kielisukulaisuus

Kielisukulaisuus

Kielisukulaisuus määritellään kielihistoriassa niin, että samasta kantakielestä polveutuvat kielet ovat sukukieliä. Esimerkiksi suomen ja viron oletetaan kehittyneen kantasuomesta, ja vastaavasti esimerkiksi englanti, saksa ja ruotsi ovat kehittyneet kantagermaanista.

Kielet, jotka ovat sukua keskenään, muodostavat yhdessä kielikunnan. Kielikunta voi jakautua alakielikuntiin, joitten jäsenkielet ovat vielä läheisempää sukua keskenään. Esimerkiksi suuri indoeurooppalainen kielikunta muodostuu useista pienemmistä kielikunnista (slaavilainen kielikunta, iranilainen kielikunta jne.) sekä ”irrallisista” kielistä, jotka ovat selvästi indoeurooppalaisia mutta joilla ei ainakaan nykyään ole lähisukulaisia (albania, armenia, kreikka).

Kielisukulaisuuden määrittelystäMuokkaa

Kielten ”polveutumisen” ajatuksena on, että kun kieli kehittyy, siinä tapahtuu monenlaisia muutoksia, mutta tietyt ydinosaset ja ‑rakenteet enimmäkseen säilyvät muuttuen hyvin hitaasti ja tietynlaisia sääntöjä noudattaen. Hitaimmin muuttuvia järjestelmän osia ovat affiksit ja perussanasto (pronominit, lukusanat, keskeisimmät verbit, ruumiinosien nimet jne.). Äänteet muuttuvat tosin nopeammin mutta verraten säännönmukaisesti. Lauserakenteet sen sijaan ovat kohtalaisen alttiita muuttumaan vieraitten kielten vaikutuksesta, ja erityisen nopeasti muuttuu innovaatioihin ym. muotivirtauksiin liittyvä sanasto.

Kielisukulaisuuden määrittelyn kannalta keskeisimmässä asemassa ovat muinaisten perussanojen ja affiksien vertailu sekä äänteenmuutosten tutkimus. Läheskään kaikki kielten väliset samankaltaisuudet eivät ole merkkejä kielisukulaisuudesta. Esimerkiksi ruotsi ja tanska muistuttavat saksan kieltä osittain kielten yhteisen alkuperän ja siis kielisukulaisuuden johdosta, osittain sen vuorovaikutuksen johdosta, jota kielten välillä on ollut myöhempinä vuosisatoina, niitten jo selvästi eriydyttyä toisistaan. Myös suomi ja ruotsi muistuttavat toisiaan tietyiltä osin, mutta tämä perustuu kokonaan vuorovaikutukseen: yhteistä ydinainesta näillä kahdella kielellä ei ole.

HistoriaaMuokkaa

Kielisukulaisuus nousi merkittäväksi tutkimuskohteeksi 1800-luvulla. Historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmää oli tuolloin merkittävässä määrin innoittamassa darvinismi, joka oli johtanut tieteellisiin läpimurtoihin. (Samaan aikaan myös esimerkiksi kansatieteen alalla ryhdyttiin päättelemään esihistoriallisia kehityskulkuja tyypittelemällä ja järjestämällä esineitä, rakennuksia ym. samaan tapaan kuin paleontologit järjestivät muinoin eläneitten eliöitten fossiileja.) Kielten katsottiin polveutuvan toisistaan samaan tapaan kuin eliölajit kehittyvät toisistaan mutaatioiden ja luonnonvalinnan kautta.

Pohjimmiltaan ajatus on säilynyt samana meidän päiviimme asti. Kun kadonnut heetin kieli 1900-luvun alussa löydettiin, eräät sen ominaisuudet muistuttivat jopa hämmästyttävän paljon niitä ominaisuuksia, joita kielentutkijoitten päättelyjen mukaan oli esiintynyt indoeurooppalaisten kielten varhaisissa, kirjallisista lähteistä tuntemattomissa kehitysvaiheissa. Tämä vahvisti uskoa historiallis-vertailevan menetelmän toimivuuteen. Toisaalta on jouduttu luopumaan 1800-luvun optimismista: esimerkiksi äänteenmuutoslait eivät ole niin ehdottomia kuin jotkut tutkijat aluksi kuvittelivat, eivätkä tuhansia vuosia sitten kadonneet kantakielet ole huolellisen tutkimuksenkaan avulla rekonstruoitavissa kuin osittain.

Geneettinen kielisukulaisuus ja genetiikkaMuokkaa

Evoluutiontutkimuksen ja historiallis-vertailevan kielentutkimuksen välisen analogian pohjalta syntyi geneettisen kielisukulaisuuden käsite, erotuksena kielten typologisesta sukulaisuudesta tai typologisesta samankaltaisuudesta, jota evoluutio-opin käsittein voisi kuvata fenotyyppien samankaltaisuudeksi. Geneettisellä kielisukulaisuudella ei siis sinänsä ole mitään muuta tekemistä genetiikan tai eliöitten geenien kanssa kuin että geeniperimän tutkimus on toiminut ajatuksen innoittajana.

Toisaalta tieteellisissäkin piireissä on laajalti uskottu, että sukulaiskieliä puhuvat kansat (useimmiten) olisivat toisilleen sukua myös geneettisesti. Ajatus on jo vuosikymmeniä sitten jouduttu perusteellisesti kyseenalaistamaan, sillä nykyaikaisen genetiikan ja historiallis-vertailevan kielitieteen tulokset ovat usein voimakkaassa ristiriidassa. Ilmeisesti kokonaisten kieliyhteisöjen kielenvaihto (kuten esimerkiksi Gallian kelttien siirtyminen puhumaan vulgaarilatinaa tai iiriläisten siirtyminen puhumaan englantia) on pitkillä aikaväleillä ollut huomattavasti yleisempää kuin 1800-luvulla osattiin ajatella.

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. Tietolipas 133. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994 (7. painos 2007). ISBN 951-717-820-4.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.