Helle Kannila
Helle Kannila (vuoteen 1938 Cannelin; 20. toukokuuta 1896 Savonlinna – 3. marraskuuta 1972 Tampere) oli suomalainen kirjastoneuvos ja yksi suomalaisen kirjastolaitoksen tärkeimpiä kehittäjiä. Hän toimi Valtion kirjastotoimiston ensimmäisenä johtajana vuosina 1921–1949 sekä Yhteiskunnallisen korkeakoulun kirjasto-opin lehtorina 1949–1963. Kannila loi perustan itsenäisen Suomen kirjastohallinnolle sekä kirjastonhoitajien koulutukselle. Kirjastouransa ohella hän oli liberaali poliitikko ja naisasiain edelläkävijä.[1]
| Helle Kannila | |
|---|---|
 Helle Kannila. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 20. toukokuuta 1896 Savonlinna |
| Kuollut | 3. marraskuuta 1972 (76 vuotta) Tampere |
Nuoruus ja tie kirjastoalalle
muokkaaHelle Cannelinin isä oli Savonlinnan reaalilyseon kasvi- ja eläintieteen sekä voimistelun opettaja Einar Cannelin, joka hankki lisätuloja myös muilla ammateilla. Cannelinit olivat vanhaa sivistyssukua: Hellen isoisä Gustaf Cannelin oli huomattava teologi ja kielitieteilijä, hänen setänsä Knut Cannelin niin ikään kielitieteilijä ja suosittujen suomalais-ruotsalaisten sanakirjojen tekijä. Suku oli lähtöisin Kannilan talosta Huittisista, minkä mukaan Helle Cannelin suomensi sukunimensä Kannilaksi vuonna 1938. Hänen äitinsä oli yhteiskunnallisesti aktiivinen Karin Sahlan, jonka suku oli alkujaan Baltiasta.[1]
Einar Cannelin joutui myöhemmin sairauden vuoksi jättämään voimistelunopettajan työnsä. Perhe muutti Savonlinnasta ensin vuonna 1905 Ouluun ja 1906 Tampereelle, missä Helle kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen suomalaisesta tyttökoulusta vuonna 1914. Hän kiinnostui jo varhaisessa iässä kirjoista ja kirjastotyöstä. Vaikutteet tähän tulivat perhepiiristä: täti Alma Sahlan piti omaa kirjakauppaa Savonlinnassa, ja äiti oli Tampereen kirjayhdistyksen puheenjohtaja. Helle kävi 16-vuotiaana Kansanvalistusseuran kaksiviikkoisen kirjastokurssin ja päästyään ylioppilaaksi hän aloitti luontevasti kirjallisuushistorian opinnot Keisarillisessa Aleksanterin–Yliopistossa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1918 ja maisteriksi 1919 tehtyään laudaturtyön Henrik Ibsenin vaikutuksesta Minna Canthin teoksiin.
Opiskeluaikanaan Kannila työskenteli apulaisena Helsingin kaupunginkirjastossa ja Ylioppilaskunnan kirjastossa sekä Kirjastolehden toimitussihteerinä. Valmistuttuaan hänestä tuli 1918 Ylioppilaskunnan kirjaston amanuenssi ja varakirjastonhoitaja. Nuori ja tehokas kirjastovirkailija sai nopeasti huomattavia luottamustehtäviä. Vuonna 1920 hänet asetettiin johtamaan Alfred Kordelinin säätiön rahoittamaa kirjastonhoitajien valmistuskurssia. Kordelinin kurssit olivat ensimmäisiä lajissaan Suomessa ja muodostivat perustan myöhemmälle kirjastonhoitajien koulutukselle. Samoihin aikoihin Kannila ryhtyi vetämään Kansanvalistusseuran kirjeopiston kirjastonhoitokursseja.
Kirjastojen ohjaaja ja kirjastonhoitajien kouluttaja
muokkaaSuomen itsenäistyttyä julkista sivistystointa ryhdyttiin järjestämään ajanmukaiselle tolalle. Vuonna 1921 perustettiin kouluhallituksen yhteyteen Valtion kirjastotoimisto, jonka tehtäviin kuului valtionavun myöntäminen kunnallisille kirjastoille, avustusta nauttivien kirjastojen toiminnan valvonta, sekä kirjastojen yleinen tukeminen ja neuvonta. Toimiston johtajaksi valittiin Kannila, vain 25-vuotias Ylioppilaskunnan kirjaston amanuenssi. Hän organisoi kirjastotoimiston ja johti sitä yli neljännesvuosisadan.
Kirjastotoimiston johtajana Kannila oli eri puolille maata sijoitettujen kirjastoneuvojien ja kirjastotarkastajien esimies. Lisäksi hänen velvollisuuksiinsa kuului valtion järjestämien, noin neljän vuoden välein pidettyjen kirjastonhoitajien valmistuskurssien johtaminen, ja hän jatkoi myös sivutoimisten kirjastovirkailijoiden kouluttamista Kansanvalistusseuran kirjeopistossa. Hän vaikutti voimakkaalla henkilökohtaisella panoksellaan kirjastoalan kehittymiseen, ja muun muassa ajoi Deweyn kymmenluokitusjärjestelmän suomalaisten kirjastojen yleiseksi standardiksi. Kirjastotoimiston johtajan tehtävien ohessa Kannila oli mukana valmistelemassa kirjastolainsäädäntöä. Vuoden 1928 kansankirjastolaissa, joka vakiinnutti julkisen kirjastotoiminnan, oli hänen kädenjälkensä. Hän ehti olla mukana myös komiteassa, joka julkaisi 1949 ehdotuksen uudeksi kirjastolaiksi. Voimaan uusi kirjastolaki kuitenkin astui vasta 1962.
1940-luvulla alkoi käydä selväksi, ettei neljän vuoden välein pidettävä valmistuskurssi enää riittänyt pätevien kirjastonhoitajien kouluttamiseen. Opetus siirrettiin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun, jonne perustettiin kirjasto-opin lehtorin virka. Kannila hoiti lehtoraattia aluksi sivutoimena, kunnes erosi 1949 kirjastotoimiston johtajan virasta ja keskittyi kokonaan kirjastonhoitajien kouluttamiseen. 50-vuotiaan Kannilan lähtemistä korkeasta valtiollisesta virastaan ja ryhtymistä opettajaksi pidettiin yllättävänä ratkaisuna. Kannila veti yksin kaikki kirjastonhoitajakurssit vuoteen 1960, jolloin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun perustettiin toinen kirjasto-opin lehtoraatti. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1963, 67-vuotiaana.
Kannila kirjoitti paljon kirjastoalasta ja siihen liittyvistä kysymyksistä. Hänen Kirjastonhoidon oppaansa (1922) oli uudistetuin painoksin käytössä kirjastonhoitajien koulutuksessa 1960-luvulle asti, ja hän kirjoitti myös muita kirjastoteknisiä oppaita. Myöhemmin Kannila pohdiskeli kirjavalinnan periaatteita ja julkaisi aiheesta teoksen Kirjanvalinnan ongelmia (1967). Kannilan erikoisalaa oli viihdekirjallisuus, ja hän suuntasi kirjoituksissaan purevia hyökkäyksiä vahingollisina pitämiään kirjailijoita vastaan. Kartanoromantiikan äidistä Hedwig Courts-Mahlerista hän kirjoitti voltairemaisella otsikolla ”Musertakaa tuo inhottava”, ja myöhemmin hän liiskasi yhtä tarmokkaasti jännityskirjailija Mickey Spillanen ”sadistiset ja raaistavat roskaromaanit”. Kannila ei kuitenkaan tuominnut viihdekirjallisuutta sinänsä, ja hän oli itse Agatha Christien salapoliisikirjojen suuri ystävä. 1950-luvulla hän asettui puolustamaan Agnar Myklen romaania Laulu punaisesta rubiinista, jonka viranomaiset sittemmin kielsivät.[2]
Kannilan 70-vuotisjuhlakirja Kirjastoista kirjoitettua (1966) sisältää laajan valikoiman hänen kirjoituksiaan viidenkymmenen vuoden ajalta.
Virkatöidensä lisäksi Kannila teki pitkän päivätyön Suomen Kirjastoseurassa. Hän työskenteli seuran päätoimisena sihteerinä 1919–1921 ja oli seuran puheenjohtaja 1942–1944 sekä 1949–1961. Seuran johtokuntaan hän kuului vuodesta 1917 vuoteen 1968. Kannila myös päätoimitti seuran äänenkannattajaa Kirjastolehteä vuosina 1948–1967.[1]
Kannila sai kirjastoneuvoksen arvonimen vuonna 1949.[1]
Poliitikko ja naisasianainen
muokkaaKannila osallistui keskeisesti naisten yhteiskunnallisen aseman parantamista koskevaan keskusteluun. Hänen tärkein innoittajansa oli Minna Canth. Poliittisesti Kannila omaksui nuorsuomalaisen kulttuuri- ja sosiaaliliberalismin ohjenuorakseen. Hänen pyrkimyksenään oli naisten, erityisesti työssäkäyvien naisten, aseman parantaminen. Hän nousi jo 19-vuotiaana Suomalaisen Naisliiton johtokuntaan sekä liiton julkaiseman Naisten Ääni -lehden toimitukseen.[1] Kannila kuului myös Naisasialiitto Unioniin ja oli Naisjärjestöjen Keskusliiton johtokunnan puheenjohtajana 1938–1947.[3]
Kannila oli keväällä 1917 sihteerinä "jakobiiniklubi"-nimisessä vasemmistoporvarillisessa ryhmässä, mutta aloitti varsinaisesti poliittisen toimintansa keväällä 1919 Kansallisessa Edistyspuolueessa. Hän kuului puolueen hallitukseen vuodesta 1922 alkaen ja vaikutti varsinkin sukupuolten tasa-arvoa koskevien kohtien muotoiluun puolueen ohjelmassa. Vuoden 1924 puoluekokouksessa Kannilalla oli naisten työelämässä tapahtuva syrjinnän lopettamiseksi kaksi keinoa: ehdoton samapalkkaisuus ja kaikista sukupuoleen liittyvistä rajoituksista vapaa kilpailu. Liberaalit virkanaiset pyrkivät avaamaan naisille uusia työaloja, papin virkaa myöten. Näkemys johti ristiriitoihin naisten erityislaatua korostavan Miina Sillanpään Sosialidemokraattisen Naisliikkeen kanssa.[1]
Kannila oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1937–1945.[1]
Kannila kirjoitti useita satoja artikkeleita nimimerkeillä Morakka ja Lehtirouva. Myös puheiden, esitelmien ja alustusten määrä nousi useisiin satoihin. Kannila edisti lisäksi monin tavoin Minna Canthin perintöä. Hän oli mukana perustamassa Minna Canthin seuraa ja toimi sen puheenjohtajana vuodesta 1949.[1] Eläkevuosinaan hän keskittyi laatimaan bibliografiaa Canthin tuotannosta. Kirjallisen tuotannon henkilöbibliografia valmistui vuonna 1967. Canthin laajennetun kirjekokoelman Kannila sai toimitettua hieman ennen kuolemaansa, ja se ilmestyi vuonna 1973.[3] Kannila kuoli pitkän sairastelun jälkeen syöpään vuonna 1972.[1]
Uudenmaan alueella toimiva kirjastokimppa Helle-kirjastot on nimetty Kannilan mukaan.[4]
Helsingin keskustakirjasto Oodin eteen perustettiin Helle Kannilan aukio vuonna 2018.[2][5]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i Muiluvuori, Jukka: ”Kannila, Helle (1896–1972)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 776–778. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2 Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Holmlund, Sofia: Hon gav oss fantastiska bibliotek. Hufvudstadsbladet, 18.3.2018, s. 26–27. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b Helle Kannila. (Arkistoitu – Internet Archive) Suomalainen Naisliitto. Viitattu 6.3.2013.
- ↑ Kirjastot ja aukioloajat | Helle-kirjastot helle.finna.fi. Viitattu 29.3.2024.
- ↑ Kirjaston voimanaiset Helle ja Maija. Helsingin keskustakirjasto Oodi.
Kirjallisuutta
muokkaa- Henriksson, Karl-Erik ym. (toim.): Kirjastoista kirjoitettua: Kirjoituksia vuosilta 1913–1963. Helle Kannilan 70-vuotispäiväksi toukokuun 20 pnä 1966. Helsinki: Suomen kirjastoseura & Otava, 1966.
- Kauppi, Hilkka M.: Helle Kannilan elämänpuut. Helsinki: Suomen kirjastoseura & Otava, 1976. ISBN 951-9025-20-0
Aiheesta muualla
muokkaa- Kannila, Helle hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)