Heidelberginihminen
Heidelberginihminen (Homo heidelbergensis) on sukupuuttoon kuollut varhainen ihmislaji ja nykyihmisen edeltäjä. Laji kehittyi Homo erectuksesta Afrikassa 800 000 vuotta sitten ja levisi myöhemmin Eurooppaan ja Aasiaan. Siitä kehittyi Euroopassa neandertalinihminen, Aasiassa denisovanihminen ja Afrikassa nykyihminen. Lajin tuoreimmat fossiilit ovat 200 000 vuoden takaa, jolloin sen kehitys uusiksi lajeiksi oli jo pitkällä.
| Heidelberginihminen | |
|---|---|
 |
|
|
0,7–0,2 Ma |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Kädelliset Primates |
| Yläheimo: | Ihmisapinat Hominoidea |
| Heimo: | Isot ihmisapinat Hominidae |
| Suku: | Ihmiset Homo |
| Laji: | heidelbergiensis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Homo heidelbergensis |
|
| Katso myös | |
|
|
|
HistoriaMuokkaa
Heidelberginihminen kehittyi jossain päin Afrikkaa noin 800 000 vuotta sitten. Se oli Homo erectuksen ja nykyihmisen välimuoto, eikä sitä voi määritellä omaksi lajikseen minkään tietyn ominaisuutensa perusteella. Tämän vuoksi kaikki tutkijat eivät edes pidä sitä omana lajinaan, joskin useimmat pitävät.[1]
Laji levittäytyi noin 500 000 vuotta sitten Afrikasta Lähi-itään ja sieltä myöhemmin Eurooppaan ja muualle Aasiaan. Euroopassa laji kehittyi neandertalinihmiseksi ja Aasiassa denisovanihmiseksi. Yhdestä tai useammasta Afrikkaan jääneestä populaatioista kehittyi nykyihminen. Heidelberginihmisen olemassaolo omana lajinaan päättyi 200 000 vuotta sitten.[1]
Vuonna 1908 saksalainen työmies löysi hiekkakuopasta Heidelbergin kaupungin lähellä sijaitsevan Mauerin kylän pohjoispuolelta lähes kokonaisen leukaluun. Tutkija Otto Schoetensack kuvasi sen ja ehdotti lajinimeä Homo heidelbergensis. Siihen asti H. erectuksen ja H. sapiensin välimuotofossiileja oli kutsuttu ”arkaaisiksi Homo sapienseiksi”.[2]
PiirteetMuokkaa
Heidelberginihmisen kallo oli raskastekoisempi ja matalampi kuin nykyihmisen, ja silmien päällä oli voimakas kulmaharjanne. Aivojen koko oli suurin piirtein sama kuin nykyihmiselläkin, 1 250 kuutiosenttimetriä.[3] Lajin kasvonpiirteet, kallonmuoto ja raajojen mittasuhteet olivat Homo erectuksen ja nykyihmisen väliltä. Varhaisimmat yksilöt muistuttavat yleisesti ottaen enemmän Homo erectusta ja myöhäisimmät nykyihmistä. Lajilla ei vielä ollut nykyihmisen leukakyhmyä, mutta sen hampaat olivat pienet ja alaleuka nykyihmisen alaleuan kaltainen.[1]
Heidelberginihmiset olivat pitkiä ja vahvoja. Koska lajin levinneisyysalue oli niin laaja, populaatiot olivat luonnonvalinnan eroista johtuen erilaisia. Jotkin yksilöt esimerkiksi eteläisessä Afrikassa kasvoivat peräti 213 senttimetrin pituisiksi, mutta toisilla alueilla miesten keskipituus oli 175 senttimetriä ja naisten 157 senttimetriä.[1]
TavatMuokkaa
Heidelberginihminen oli ensimmäinen hominini, joka rakensi itselleen suojia. Ne oli tehty kivestä, puusta ja kasveista. Työkalujaan heidelberginihmiset valmistivat kivestä, sarvista, luusta ja puusta. Laji metsästi keihäillään kaikenlaista suurriistaa järjestäytyneissä ryhmissä. Koska jotkin populaatiot asuivat hyvin pohjoisessa, ne osasivat luultavasti valmistaa vaatteita, joskaan jäänteitä vaatteista ei ole löydetty. Tulen hallitusta käytöstä on löytynyt joitain merkkejä.[1] Eräs tutkimus ehdottaa, että heidelberginihminen toi tulentekotaidon mukanaan Eurooppaan 400 000–300 000 vuotta sitten. Tämän uuden taidon avulla laji selvisi kylmistä jääkausista eläen paljon pohjoisempana kuin muuten olisi ollut mahdollista.[4]
Katso myösMuokkaa
LähteetMuokkaa
- Herrera, Rene J. & Garcia-Bertrand, Ralph: Ancestral DNA, Human Origins, and Migrations. Academic Press, 2018.
- Valste, Juha: Ihmislajin synty. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012. ISBN 978-952-222-332-6.
ViitteetMuokkaa
- ↑ a b c d e Herrera 2018, s. 150–152.
- ↑ Homo heidelbergensis Smithsonian Institution. Viitattu 11.8.2021.
- ↑ Valste 2012, s. 211–212.
- ↑ Wil Roebroeksa & Paola Villab: On the earliest evidence for habitual use of fire in Europe (pdf) PNAS. 2010. Annual Reviews. (englanniksi)