Haymarketin tapaus
Haymarketin joukkomurha (engl. Haymarket massacre[1]) tai Haymarketin tapaus (engl. Haymarket affair) alkoi Yhdysvaltain Chicagossa 4. toukokuuta 1886 tapahtuneesta työläisten ja poliisin välisestä yhteenotosta, joka liittyi kahdeksan tunnin työaikaa vaatineisiin mielenosoituksiin. Yksitoista kuolonuhria vaatineen välikohtauksen jälkeen pidätettiin kahdeksan myöhemmin syyttömiksi osoittautunutta anarkistia, joista neljä teloitettiin ja yksi teki itsemurhan vankilassa. Vuonna 1889 Pariisissa kokoontunut toinen internationaali päätti ryhtyä viettämään vappua heidän muistokseen työläisten yleisenä mielenosoitus- ja juhlapäivänä.
Taustaa muokkaa
Haymarketin yhteenoton taustalla oli työläisten vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä, jota oli Chicagossa vaadittu jo vuodesta 1867 lähtien. Joissakin Yhdysvaltain kaupungeissa siihen siirryttiin tietyillä ammattialoilla jo 1860- ja 1870-lukujen aikana, mutta Chicagossa ajatus voimistui vasta 1880-luvulle tultaessa. Vuonna 1884 kaupungissa järjestettiin valtakunnallinen ammattiliittojen kokous, joka päätti 1. toukokuuta 1886 käynnistää maanlaajuisen kahdeksan tunnin työaikaa vaativan liikkeen. Vuosina 1884–1886 oli tarkoitus selvittää työläisten mielipiteitä asiasta ja muita työolojen parantamiseen liittyviä kysymyksiä kuten lapsityövoiman käyttöä. Kampanjaa varten tehtiin aiheeseen liittyviä lauluja ja keksittiin iskulauseita, joista tunnetuimmaksi muodostui ”Eight Hours for Work, Eight Hours for Rest, Eight Hours for What We Will!” (”kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia lepoa, kahdeksan tuntia vapaa-aikaa!”). Mukana oli maltillisia sosialisteja, radikaaleja anarkisteja ja osa oikeistolaisen Knights of Labor -työväenjärjestön jäsenistöstä, vaikka sen puheenjohtaja Terence V. Powderly kieltäytyikin osallistumasta.[2]
Kahdeksan tunnin työaikaa vaativan liikkeen johtohahmoksi nousi Chicagossa sanomalehtimies Albert Parsons, aikaisemmin republikaaneissa ja sosialidemokraateissa vaikuttanut anarkisti. Merkittävässä asemassa oli myös Parsonsin toimittajana työskennellyt puoliso Lucy Parsons. Lauantaina 1. toukokuuta 1886 he johtivat yli 80 000 osallistujan marssia läpi kaupungin pääkadun Michigan Avenuen. Osa työnantajista suostui allekirjoittamaan vaatimukset jo tämän ensimmäisen mielenosoituksen jälkeen. Seuraavana päivänä Albert Parsons matkusti mielenosoitukseen Ohion Cincinnatiin ja Lucy Parsons puolestaan osallistui Chicagossa järjestettyyn 35 000 osallistujan marssiin.[2]
Maanantaina 3. toukokuuta oli jälleen työpäivä, mutta viikonlopun mielenosoitukset laajenivat Chicagossa nyt yli 400 000 työläisen lakoksi, joka pysäytti kaupungin teollisen tuotannon käytännössä kokonaan. Illalla Chicagossa järjestettiin puutavaranlastaajien radikaalin Lumber Shovers’ Union -ammattiliiton 6 000 hengen joukkokokous, johon liittyi myös 500 viereisen McCormickin puimuritehtaan lakossa olevaa työntekijää. Tilaisuudessa puhui saksalaissyntyinen anarkisti August Spies, joka oli saksankielisen Chicagoer Arbeiter-Zeitung -sanomalehden päätoimittaja. Hänen puheensa aikana syntyi pieni välikohtaus, kun kokouksen osanottajat eivät päästäneet McCormickin työnjohtajia ja lakkorikkureita poistumaan tehtaan alueelta, vaan pakottivat heidät takaisin laitoksen porttien sisäpuolelle. Pian paikalle saapui 200 poliisia, jotka pampuin ja revolverein varustautuneina hyökkäsivät lakkolaisten kimppuun. Syntyneessä välikohtauksessa sai surmansa mahdollisesti useita työläisiä; kuolonuhrien määrä vaihtelee lähteestä riippuen yhden ja kuuden[2] välillä. Tapauksesta raivostunut Spies lähti kokouksesta välittömästi sanomalehtensä toimitukseen, jossa hän laati lentolehtisen Haymarketin torilla seuraavana päivänä järjestettävää poliisiväkivallan vastaista protestia varten.[4] Tilaisuutta varten hankittiin myös viranomaisten lupa, jonka antoi työläisille myötämielinen Chicagon pormestari Carter Harrison.[2]
Haymarketin tapahtumat muokkaa
Haymarketin mielenosoitukseen odotettiin saapuvaksi noin 20 000 ihmistä, mutta lopulta paikalle ilmestyi vain vajaat 3 000.[2] Parsonsin ja Spiesin ohella puoli kahdeksalta illalla alkaneessa tilaisuudessa puhui myös kolmas anarkisti, englantilaissyntyinen metodistipastori Samuel Fielden. Alkuvaiheessa paikalla oli lisäksi pormestari Harrison, joka totesi mielenosoituksen rauhalliseksi ja kehotti poliisijohtajaa vapauttamaan läheiselle poliisiasemalle tilaisuutta varten kootut joukot. Kokouksen jatkuessa alkoi sade, jonka vuoksi Parsonsin pariskunta siirtyi lapsineen läheiselle työväentalolle. Kellon lähentyessä kymmentä tapahtuma oli jo lähes ohitse eikä paikalla rankkasateessa ollut enää kuin parisataa henkeä.[4] Torille ilmestyi kuitenkin vielä lähes 170 miehen vahvuinen Winchester-kiväärein varustautunut poliisiosasto, jonka johtaja kehotti mielenosoittajia hajaantumaan. Samuel Fieldenin lopetellessa puhettaan poliisien keskellä räjähti dynamiitista valmistettu pommi, joka surmasi välittömästi yhden poliisin. Räjähdyksen jälkeen poliisit aloittivat summittaisen ammuskelun, jonka yhteydessä he osuivat pimenevässä illassa myös omiin miehiinsä. Paikalla olleet mielenosoittajat puolestaan vastasivat kiväärituleen revolvereillaan. Välikohtaus vaati lopulta 11 kuolonuhria, joista seitsemän oli poliiseja ja neljä mielenosoitukseen osallistuneita työläisiä.[2]
Pommin räjäyttäjää ei koskaan saatu selville. Anarkistien lisäksi epäilyt ovat kohdistuneet yksittäisiin työläisiin sekä poliisin tai Pinkertonin etsivätoimiston provokaattoreihin. Tapahtuneen johdosta seuraavana päivänä julistettiin maanlaajuinen poikkeustila, koska työläisten mielenosoituksia oli ollut lähes joka puolella Yhdysvaltoja. Kaikkein voimakkaimmat toimet nähtiin kuitenkin Chicagon alueella, jossa ammattiyhdistysaktiiveja otettiin kiinni, työväentaloihin ja kokoontumistiloihin tehtiin ratsioita ja sanomalehtien julkaiseminen estettiin. Haymarketin välikohtausta käytettiin tekosyynä ammattiyhdistysliikkeen vastaisille toimille myös Yhdysvaltain ulkopuolella.[2]
Oikeudenkäynti muokkaa
Lukuisten pidätettyjen joukosta asetettiin lopulta syytteeseen kahdeksan miestä, jotka kaikki olivat anarkisteja. Parsonsin, Spiesin ja Fieldenin lisäksi oikeuteen joutuivat Chicagoer Arbeiter-Zeitungin toimituksessa työskennelleet latoja Adolph Fischer ja apulaispäätoimittaja Michael Schwab, sekä niin ikään lehden palveluksessa ollut Oscar Neebe. Syytteeseen joutuivat myös pommin valmistajaksi väitetty puuseppä Louis Lingg ja anarkistisen International Working People’s Association -ammattiliiton aktiiveihin lukeutunut George Engel. Albert Parsons ei ollut alun perin pidätettyjen joukossa, mutta hän antautui vapaaehtoisesti solidaarisuudenosoituksena tovereitaan kohtaan.[5] Syytetyistä ainoastaan Spies ja Fielden olivat torilla pommin räjähtäessä ja hekin todistettavasti puhujalavalla. Fischer ja Parsons olivat Zepf’s Hallin työväentalolla oluella, Engel kotonaan pelaamassa korttia ja Schwab puolestaan puhumassa toisessa lakkotilaisuudessa.[2]
Kesäkuun 21. päivänä alkanut oikeudenkäynti oli alusta lähtien täysin puolueellinen. Valamiehistöä ei muodostettu normaaliin tapaan arpomalla, vaan sen valitsi syyttäjän nimittämä edustaja, jonka kerrottiin jo ennen oikeudenkäynnin alkua sanoneen pitävänsä huolta siitä, että kaikki syytetyt hirtetään. Valamiehistö koostui pelkästään paikallisista liikemiehistä tai heidän palveluksessaan olevista toimihenkilöistä. Lisäksi mukana oli yksi välikohtauksessa kuolleen poliisin sukulainen.[4]
Oikeudenkäynnissä tuli selvästi ilmi, että vain kolme syytetyistä oli ylipäätään ollut kyseisenä iltana tapahtumapaikalla. Ei myöskään esitetty minkäänlaisia todisteita, että yksikään heistä olisi heittänyt pommia tai olisi millään muullakaan tapaa ollut tekemisissä sen kanssa. Kokouksessa pidettyjä puheitakaan ei pystytty osoittamaan väkivaltaa lietsoviksi; jopa todistajana kuultu pormestari Harrison kutsui niitä hillityiksi. Syyttäjänä toiminut Julius Grinnell ilmaisi päätöspuheenvuorossaan selkeästi, kuinka syytetyt olivat tuomiolla pelkästään poliittisten näkemystensä vuoksi. Hänen mukaansa yksikään heistä ei ollut yhtään sen syyllisempi kuin kukaan muukaan paikalla ollut, mutta miehistä pitää tehdä varoittava esimerkki.[4]
Tuomiot, teloitukset ja armahdukset muokkaa
Tuomiot annettiin 20. elokuuta 1886. Oscar Naabe sai 15 vuoden vankeustuomion ja loput seitsemän tuomittiin kuolemaan. Oikeuden päätöksestä tehtiin vuoden 1887 aikana valitus ensin Illinoisin osavaltion korkeimpaan oikeuteen, joka ei kuitenkaan muuttanut tuomioita, ja vielä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, joka puolestaan ei myöntänyt valituslupaa. Amerikkalaisen työväenliikkeen merkittävimpiin hahmoihin kuuluneen Samuel Gompersin käymien neuvottelujen sekä laajan kansainvälisen kampanjoinnin ja painostuksen on katsottu olleen syynä siihen, että lopulta Illinoisin kuvernööri Richard J. Oglesby muutti Schwabin ja Fieldenin tuomiot elinkautisiksi. Hän teki päätöksen 10. marraskuuta 1887 – vain vuorokautta ennen teloituksia. Saman päivän aamuna Louis Lingg löydettiin sellistään kuolleena. Hänen kerrottiin tehneen itsemurhan dynamiitin räjäyttämiseen tarkoitetulla nallilla. Tapaus herätti kuitenkin epäilyksiä, koska myös Lingg oli elätellyt toiveita tuomionsa kumoamisesta.[2]
Neljä jäljelle jäänyttä kuolemantuomittua – Adolph Fischer, George Engel, Albert Parsons ja August Spies – hirtettiin 11. marraskuuta 1887. Joidenkin tietojen mukaan he olisivat hirttolavalla laulaneet ”Kansainvälistä”, mutta toisten lähteiden mukaan esimerkiksi Parsons olisi pitänyt kesken jäänyttä puhetta.[6] Tammikuussa 1893 Illinoisin uudeksi kuvernööriksi tuli John P. Altgeld, joka päätti armahtaa vankilatuomioitaan kärsineet Neeben, Schwabin ja Fieldenin. Hän piti miehiä syyttöminä ja kutsui heitä massahysterian uhreiksi, jotka tuomitsi puolueellinen valamiehistö.[4]
Hautajaiset ja muistomerkit muokkaa
Teloitettujen hautajaiset pidettiin kahden päivän kuluttua, jolloin heidän muistokseen järjestettyyn marssiin arvioitiin lähteestä riippuen osallistuneen 150 000–600 000 työläistä.[1][4] Miehet haudattiin Chicagon saksalaisen yhteisön ylläpitämälle Waldheimin hautausmaalle, joka nykyään tunnetaan Forest Home Cemeteryn nimellä. Myös Schwab ja Neebe saivat kuolemansa jälkeen viimeisen leposijansa samalta hautausmaalta. Vuonna 1893 paikalle pystytettiin kuvanveistäjä Albert Weinertin suunnittelema muistomerkki, jonka Yhdysvaltain sisäministeriö liitti vuonna 1998 National Register of Historic Places -luetteloon. Vuosikymmenten kuluessa Haymarketin marttyyrien muistomerkin läheisyyteen on haudattu myös lukuisia muita amerikkalaisia työväenliikkeen aktiiveja, kuten Albert Parsonsin puoliso Lucy Parsons, Emma Goldman sekä IWW-ammattiliiton perustajiin kuulunut Bill Haywood. Myös vuonna 1915 syyttömänä teloitetun amerikanruotsalaisen lauluntekijän Joe Hillin tuhkat siroteltiin monumentille.[7]
Haymarketin yhteenoton tapahtumapaikka liitettiin sisäministeriön historiallisten paikkojen luetteloon vuonna 1992. Vuonna 2004 paikalle pystytettiin muistomerkki. Kuvanveistäjä Mary Broggerin tekemä hevoskärryjä kuvaava veistos on samalla paikalla, jolla Haymarketin mielenosoituksen aikana olivat puhujanlavana toimineet heinäkärryt. Veistos kunnioittaa Haymarketin yhteenoton lisäksi sananvapautta.[8] Jo vuonna 1889 keskelle Haymarketin toria oli pystytetty käsi koholla olevaa poliisia esittävä suurikokoinen patsas. Toukokuussa 1927 siihen törmäsi kiskoilta suistunut raitiovaunu, jonka kuljettaja kertoi kyllästyneensä keskellä toria seisovaan poliisiin. 1960-luvulla vasemmistolainen The Weather Underground -ryhmä vaurioitti patsasta ainakin kahdesti, muun muassa protestina Vietnamin sodalle. Nykyään veistos sijaitsee Chicagon pääpoliisiaseman edustalla.[9]
Vuonna 1889 Pariisissa kokoontunut kansainvälisen työväenliikkeen toinen internationaali päätti ryhtyä viettämään vappua työläisten maailmanlaajuisena mielenosoituspäivänä. Tarkoituksena oli vaatia kahdeksan tunnin työpäivää ja muistaa Haymarketin marttyyrejä, vaikka anarkistit olivatkin eronneet internationaalista jo vuonna 1871 Haagin kongressissa. Ehdotuksen työläisten juhlapäivästä teki American Federation of Labor -ammattiliiton puheenjohtajana toiminut Samuel Gompers. Ensimmäistä kertaa vappua vietettiin 1890, jolloin mielenosoituksia nähtiin Yhdysvaltain lisäksi ainakin parissakymmenessä eurooppalaisessa kaupungissa sekä useissa Etelä-Amerikan maissa.[2][10]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Haymarket Affair Chronology (Arkistoitu – Internet Archive) Chicago Historical Society – The Haymarket Affair Digital Collection. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ a b c d e f g h i j Adelman, William J.: ”The Story of the Haymarket Affair” Illinois Labor History Society. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ Moment of Truth Chicagohistory.org. Viitattu 28.1.2015
- ↑ a b c d e f A Short History of May Day 11.9.2006. Libcom. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ The Autobiography of Albert Parsons (1887) University of Missouri-Kansas City. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ "Day of Martyrdom", The Alarm, 19.11.1887. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ Still-heard Voices: Haymarket Monument Gets Landmark Status 1.5.1998. Chicago Tribune. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ In Chicago, an Ambiguous Memorial to the Haymarket Attack 15.9.2004. The New York Times. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ Monument on the Move (Arkistoitu – Internet Archive) Chicago History Museum. Viitattu 2.1.2015.
- ↑ Trachtenberg, Alexander: ”The History of May Day” Marxists Internet Archive. Viitattu 2.1.2014.
Aiheesta muualla muokkaa
- The Dramas of Haymarket -internetportaali Chicago Historical Society (englanniksi)
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Haymarketin tapaus Wikimedia Commonsissa
