Wikipedia

Työaika

aika, jonka palkkatyöläinen on sovitusti töissä
(Ohjattu sivulta Kahdeksan tunnin työaika)
 Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Työaika on työ- tai virkasuhteessa olevalla henkilöllä se päivittäinen tai viikoittainen aika, jolloin hän tekee työtehtäviensä mukaista työtä (tehokas työaika) tai jolloin ainakin hänen on sopimuksen tai virkasäännön mukaan oltava työpaikalla työnantajan käytettävissä (nimellinen työaika)[1]. Työajan enimmäispituudesta on olemassa kansainvälisiä yleissopimuksia. Suomessa asiasta on nykyisin säädetty työaikalaissa (872/2019),[2][3] jota paitsi joidenkin ammattien osalta on olemassa erillisiä lakeja.

Säännöllinen työaika saa Suomessa olla enintään 8 tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa. Tästä voidaan poiketa tilapäisesti työntekijän suostumuksella, mutta tällöin kyseessä on ylityö, josta on maksettava korotettu palkka. Monilla aloilla kuten linja- ja kuorma-autoliikenteessä on kuitenkin työehtosopimuksia, joiden nojalla työnantajalla on oikeus teettää jopa 15 tunnin pituisia työpäiviä, kunhan kahden viikon yhteenlaskettu työaika jää 80 tuntiin[4].

Osa-aikatyössä työaika on alle 40 tuntia viikossa tai alle 80 tuntia kahdessa viikossa.

Suomalaisilla oli 2010-luvun alussa Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö Eurofoundin kyselytutkimuksen mukaan EU-maiden lyhin työviikko. Suomessa kokoaikaisen työn viikkotuntimäärä oli vuonna 2011 keskimäärin 37,8 tuntia, jossa on mukana mahdolliset ylityötunnit ja poissaolot.[5]

Työajan ulkopuolinen aika on (ainakin työelämän kannalta) vapaa-aikaa. Tavallisesti vapaa-aika tosin käsitetään suppeammin siten, että siihen ei lueta myöskään esimerkiksi nukkumiseen tai kotitaloustöihin menevää aikaa.[6]

Normaaliksi työajaksi kutsutaan tavallisesti aikaa arkipäivinä maanantaista perjantaihin klo 8–16 tai 9–17. Tämä vastaa valtion ja kuntien virastojen virka-aikaa sellaisena kuin se on Suomessakin ollut 1960-luvulta lähtien.[7] Samaa työaikaa noudatetaan useilla yksityisilläkin työpaikoilla, etenkin toimistotyössä sekä myös sellaisilla teollisilla työpaikoilla, joissa tekniset syyt eivät muuta edellytä. Viikonloppujen lisäksi vapaapäiviä ovat tällöin yleensä kirkolliset juhlapäivät sekä vappu, Suomessa lisäksi itsenäisyyspäivä, juhannusaatto ja jouluaatto. Aikaisemmin työpäiviä, joskin jo useimmiten lyhennettyjä, olivat myös lauantait.

Varsinkin toimistotyössä on viime vuosikymmeninä yleistynyt myös liukuva työaika, jossa työpäivän alkamis- ja päättymisaikoja ei ole tarkoin määrätty vaan ne ovat tietyissä rajoissa työntekijän itse päätettävissä, kunhan yhteenlaskettu työaika tietyn ajanjakson, esimerkiksi muutaman viikon kuluessa, on tietyn suuruinen. Tällöin työntekijälle voi kertyä positiivista tai negatiivista työaikasaldoa, jonka seuraamiseen käytetään ns. työaikapankkia.

Kaikille työpaikoille ei normaalityöaika sovellu, vaan työtä on tehtävä muinakin aikoina, yleensä vuorotyönä. Tällöin on kuitenkin yö- ja pyhätyöstä lain mukaan maksettava korotettu palkka.

On myös työtehtäviä, joissa työaikaa ei ole sopimuksessa määritelty, vaan edellytetään ainoastaan, että jokin itsenäisesti suoritettava työtehtävä on saatava valmiiksi määräaikaan mennessä. Tässä tapauksessa työaika on työntekijän itse päätettävissä.

Historia muokkaa

Vanhassa maatalousyhteiskunnassa tuskin voitiin puhua säännöllisestä työajasta nykyaikaisessa merkityksessä.[8] Tosiasiallinen työhön käytetty aika vaihteli eri vuodenaikoina hyvinkin paljon. Niinpä kiireisimpinä sadonkorjuuaikoina oli työtä tehtävä käytännössä vuorokauden koko valoisa aika, kun taas muina vuodenaikoina työtä oli tehtävänä paljon vähemmän.

Esiteollisen ajan käsityöammateissa työajan pituutta rajoitti ennen kaikkea valoisan ajan pituus, joka tosin varsinkin pohjoisissa maissa oli eri vuodenaikoina hyvin eri pituinen. Paloturvallisuussyistä oli yleensä kiellettyä tehdä käsitöitä kynttilän valossa.[8] Lisäksi työaikaa rajoittivat lähinnä uskonnollisista syistä pidetyt pyhäpäivät. Kristityissä maissa työtä ei yleensä tehty sunnuntaisin eikä kirkollisina juhlapäivinä, ellei se ollut aivan välttämätöntä. Työntekoa pyhäpäivinä rajoitettiin aikoinaan myös rikos­oikeudellisilla säännöksillä sapatin­rikoksesta. Erityisen tärkeänä pidettiin, ettei silloin tehty sellaista työtä, josta aiheutui melua tai muuta häiriötä. Saksassa on vanhastaan tunnettu myös käsite "Blaue Montag", joka viittaa joissakin käsityöammateissa aikoinaan käytössä olleeseen tapaan pitää työtilanteen salliessa sunnuntain lisäksi myös maanantai viikoittaisena vapaapäivänä.

Teollistumisen alkuaikoina työaika oli varsinkin teollisuustyössä yleisesti erittäin pitkä, useinkin 14 tai jopa 16 tuntia päivässä ympäri vuoden.[1] Työväenliike ryhtyi kuitenkin jo 1800-luvulla vaatimaan päivittäisen työajan lyhentämistä 8-tuntiseksi, mikä olikin sen tärkeimpiä tavoitteita.[1] Monissa maissa tämä toteutettiinkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Suomessa asiasta säädettiin laki vuonna 1917.[1] Sen mukaan työaika sai olla enintään 8 tuntia päivässä ja 47 tuntia viikossa. Viikossa oli oltava vähintään 30 tuntia kestävä yhtäjaksoinen vapaa-aika, jonka oli, mikäli mahdollista, oltava sunnuntain yhteydessä. Jos se oli muuna aikana viikosta, oli maksettava sunnuntaityöstä korotettua palkkaa.

Jo ennen vuoden 1917 lakia asia edistyi työehtosopimusten kautta. Kymin Oy solmi Suomen Paperiteollisuustyöväen liiton kanssa 25. maaliskuuta 1907 työehtosopimuksen, joka sisälsi kahdeksan tunnin työajan kolmivuorotyössä. Aikaisemmin töitä oli tehty 12 tunnin vuoroissa. Vuonna 1909 alkaen tämä sopimus ei kuitenkaan enää ollut voimassa, koska työnantajapuoli kieltäytyi tekemästä työehtosopimuksia. Niin sanottu leipurilaki tuli voimaan 1. heinäkuuta 1909. Se rajoitti leipureiden työajan 48 tuntiin viikossa.[9] Eduskunta oli hyväksynyt leipurilain 22. lokakuuta 1907.[10]

Kansainvälinen työkonferenssi suositti 1930-luvulla viikoittaisen työajan lyhentämistä 40 tuntiin.[1] Monissa maissa tämä toteutuikin 1960-luvulla. Esimerkiksi Suomessa työaikalakiin tehtiin tällainen muutos vuonna 1965 ja se oli toteutettava vuoden 1970 alkuun mennessä.[11] Käytännössä tämä merkitsi samalla siirtymistä viisipäiväiseen työviikkoon, jolloin sunnuntain lisäksi tavallisimmin myös lauantai on vapaapäivä.

Esimerkiksi Suomen valtion virastoissa viisipäiväistä työviikkoa noudatettiin kesäkuukausina vuodesta 1966 lähtien sekä huhtikuun alusta 1969 ympärivuotisesti.[12] Kerralla tapahtunut vuotuisen työajan lyhennys ei kuitenkaan ollut aivan niin suuri kuin edellä sanotusta voisi päätellä, sillä vielä useiden vuosien ajan sen jälkeen työskenneltiin myös lauantaisin sellaisina viikkoina, jolloin oli sunnuntain lisäksi jokin muu pyhäpäivä.[12] Vuotuinen työaika ei kuitenkaan kerralla lyhentynyt aivan niin paljon kuin tästä voitaisiin päätellä, sillä jo sitä ennen, 1950-luvun lopulta lähtien työaika oli yleisesti ollut lauantaisin sekä myös juhlapäivien aattoina tavallista lyhempi, usein 4–5-tuntinen[7][12]) ja normaali työviikko 45-tuntinen[7]. Viisipäiväiseen työviikkoon siirryttäessä nämä lyhennykset kuitenkin poistettiin sekä aattopäivien että jäljelle jääneiden työlauantaiden osalta (poikkeuksena kuitenkin juhannus- ja jouluaatto, jotka samalla sovittiin kokonaan vapaapäiviksi; aikaisemmin nekin olivat olleet samaan tapaan lyhennettyjä työpäiviä.[7]) Arkipyhäviikkojen pitkät työlauantait herättivät laajalti tyytymättömyyttä, mikä johtikin siihen, että loppiainen ja helatorstai siirrettiin lauantaiksi. (Vuonna 1992 ne kuitenkin palautettiin, mutta nykyisin työaika on vastaavasti lyhempi niillä viikoilla, joiksi ne sattuvat.)

Ammattijärjestöt ja useat poliitikot ovat vaatineet työajan lyhentämistä edelleen. Tavoitteena on pidetty 6-tuntista työpäivää ja 30 tunnin työviikkoa. Myös siirtymistä nelipäiväiseen työviikkoon on toisinaan ehdotettu. Työajan lyhentämistä on perusteltu muun muassa sillä, että työ voitaisiin työttömyyden vähentämiseksi jakaa useamman henkilön kesken. On esimerkiksi ehdotettu yleistä siirtymistä kaksivuorotyöhön, jolloin osa henkilöstöstä olisi esimerkiksi töissä klo 7–13 ja osa klo 13–19. Vastustajat ovat kuitenkin huomauttaneet, että vaikka tämä järjestely esimerkiksi useilla palvelualoilla saattaisi toimiakin, on kuitenkin paljon työtehtäviä, joiden jakaminen tällä tavoin useamman henkilön kesken ei ole käytännössä mahdollista, tai ainakin se aiheuttaisi huomattavasti lisäkustannuksia suurentuneen tiedonvälitystarpeen vuoksi.[13]

Viimeksi Suomessa säädettiin uusi työaikalaki vuonna 2019, ja se tuli voimaan vuoden 2020 alussa. Sen uutuuksiin kuuluvat muun muassa säännökset joustotyöajasta, jotka koskevat sellaisia työtehtäviä, joissa työntekijä saa itse päättää työajastaan ja työntekopaikastaan. Uusi laki mahdollistaa myös työaikapankin käyttöönotosta sopimisen kaikilla työpaikoilla, vaikka työehtosopimuksessa ei olisikaan sitä koskevia määräyksiä. Myös liukuvaa työaikaa koskevia säännöksiä muutettiin.[14]

Nykyinen lainsäädäntö muokkaa

Suomessa nykyisin voimassa oleva työaikalaki on vuodelta 2019. Suomen säädöskokoelmassa se on numerolla 872/2019. Tässä on selostettuna lain keskisin sisältö. Lakiteksti kokonaisuudessaan löytyy esimerkiksi Finlex-tietokannasta[3] Nuorten työntekijöiden työajasta on lisäksi voimassa erityissäännöksiä.

Soveltamisala ja poikkeukset muokkaa

Laki koskee eräin poikkeuksin työsuhteessa olevia työntekijöitä sekä myös julkisyhteisöjen viranhaltijoita.[15] Se ei kuitenkaan koske:

  • yrityksen, yhteisön tai säätiön johtajia
  • eräitä kirkon ja muiden uskonnollisten yhteisöjen työntekijöitä
  • työnantajan perheenjäsenten työtä
  • työtä, jota siihen liittyvän toiminnan erityispiirteiden vuoksi tehdään sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyjä
  • valtion virkamiesten työtä tuomioistuimen jäsenenä tai esittelijänä, käräjäviskaalina, käräjänotaarina, julkisena oikeusavustajana, syyttäjänä, ulosottomiehenä, haastemiehenä tai ulkomaanedustuksessa
  • sellaisia Suomen Pankin virkamiesten töitä, joista pankkivatuusto on päättänyt, ettei lakia sovelleta niihin.[16]

Lain lepoaikoja koskevat säännökset eivät myöskään koske moottoriajoneuvon kuljettajan työtä, josta on olemassa erillinen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus.[16]

Työaikalakia ei myöskään sovelleta työntekijöihin, joiden lepoajoista ja enimmäistyöajoista on sovittu valtakunnallisella työehtosopimuksella, jos on kysymys

  • opetus- ja tutkimushenkilöstöstä, jolla työn luonteen vuoksi on oikeus päättää olennaisesta osasta työaikaansa,
  • metsä-, metsänparannus- ja uittotyöstä eräin poikkeuksin,
  • Rajavartiolaitoksen henkilöstön työstä tai luotsauksesta
  • voittoa tavoittelemattomassa yhteisössä työskentelevä työntekijän työstä hänen osallistuessaan tapahtuma-, kilpailu- tai leiritoimintaan.[16]

Työajan käsite ja varallaoloaika muokkaa

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Matkaan käytettyä aikaa ei lueta työaikaan, ellei sitä samalla ole pidettävä työsuorituksena.[17]

Työnantaja ja työntekijä voivat sopia työntekijän on tiettyinä aikoina oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan, ellei ole sovittu, että työntekijän on silloin oleskeltava työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Varallaolo ei saa haitata kohtuuttomasti työntekijän vapaa-ajan käyttöä.[18]

Varallaolosta sovittaessa on sovittava myös siitä suoritettavasta korvauksesta. Korvauksen määrässä on otettava huomioon varallaolosta työntekijän vapaa-ajan käytölle aiheutuvat rajoitukset.[18]

Jos varallaolo on työn laadun ja erittäin pakottavien syiden vuoksi välttämätöntä, ei virkamies tai viranhaltija saa kieltäytyä siitä.[18]

Säännöllinen työaika muokkaa

Säännöllinen työaika on enintään kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa.[19]

Viikoittainen säännöllinen työaika voidaan järjestää myös keskimäärin 40 tunniksi enintään 52 viikon ajanjakson aikana ylittämättä kuitenkaan kahdeksan tunnin päivittäistä työaikaa.[19]

Eräissä laissa erikseen luetelluissa työtehtävissä säännöllinen työaika voidaan edellä sanotusta poiketen järjestää myös niin, että se on kolmen viikon pituisena ajanjaksona enintään 120 tuntia tai kahden viikon pituisena ajanjaksona enintään 80 tuntia.[20]

Tietyissä tapauksissa edellä mainituista säännöksistä poiketa työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen tekemällä työehtosopimuksella.

Työnantaja ja työntekijä saavat sopia vuorokautisen säännöllisen työajan pidentämisestä enintään kahdella tunnilla, ellei se ole vastoin työssä sovellettavassa työehtosopimuksessa olevaa määräystä. Tällainen sopimus voidaan tehdä määräajaksi tai toistaiseksi voimassa olevaksi. Viikoittaisen säännöllisen työajan on kuitenkin tasoituttava enintään 40 tunniksi enintään neljän kuukauden ajanjakson aikana. Viikoittainen säännöllinen työaika saa olla enintään 48 tuntia.[21]

Liukuva työaika muokkaa

Työnantaja ja työntekijä voivat edellä mainituista säännöksistä sekä työehtosopimuksen säännöllisen työajan pituutta ja sijoittamista koskevista määräyksistä poiketen sopia liukuvasta työajasta niin, että työntekijä voi sovituissa rajoissa määrätä työnsä päivittäisen alkamis- ja päättymisajankohdan. Sovittaessa liukuvasta työajasta on sovittava ainakin kiinteästä työajasta, työajan vuorokautisesta liukumarajasta, lepoaikojen sijoittamisesta sekä säännöllisen työajan ylitysten ja alitusten enimmäiskertymästä.[22]

Liukuvassa työajassa säännöllistä vuorokautista työaikaa lyhentää tai pidentää liukuma-aika, joka saa olla enintään neljä tuntia. Viikoittainen säännöllinen työaika on keskimäärin enintään 40 tuntia neljän kuukauden seurantajakson aikana. Seurantajakson päättyessä ylitysten kertymä saa olla enintään 60 tuntia ja alitusten määrä enintään 20 tuntia.[22]

Työnantaja ja työntekijä voivat sopia, että työajan ylitysten kertymää vähennetään työntekijälle annettavalla vapaa-ajalla.[22]

Joustotyöaika muokkaa

Vuoden 2019 työaikalain uutuuksiin kuuluvat säännökset joustotyöajasta. Sellaisen käyttöönotosta työnantaja ja työntekijä voivat sopia poiketen säännöllisen työajan pituutta ja sijoittamista koskevista yleisistä säännöksistä. Siinä tapauksessa vähintään puolet työajasta on sellaista, jonka sijoittelusta ja työntekopaikasta työntekijä voi itse päättää. Tällaisessa sopimuksessa on sovittava ainakin

  1. päivistä, joille työntekijä saa sijoittaa työaikaa
  2. viikkolevon sijoittamisesta
  3. mahdollisesta kiinteästä ajasta, ei kuitenkaan sen sijoittamisesta yöaikaan kello 23:n ja 6:n välille
  4. joustotyöaikaa koskevan sopimuksen päättymisen jälkeen sovellettavasta työajasta.[23]

Joustotyöaikaa koskeva sopimus on tehtävä kirjallisesti.[23]

Työaikapankki muokkaa

Työaikapankki on työ- ja vapaa-ajan yhteensovitusjärjestelmä, jolla työaikaa, ansaittuja vapaita tai vapaa-ajaksi muutettuja rahamääräisiä etuuksia voidaan säästää ja yhdistää toisiinsa. Sellaisen käyttöönottoa koskevan sopimuksen työnantaja voi tehdä luottamusmiehen kanssa, tai jos sellaista ei ole, muun työntekijöiden edustajan, koko henkilöstön tai henkilöstöryhmän kanssa. Sopimuksessa on sovittava ainakin:

  1. siitä, mitä eriä työaikapankkiin voidaan siirtää,
  2. säästämisrajoista,
  3. työaikapankin lakkaamisesta ja lakkaamishetkellä työaikapankissa olevien erien korvaamisesta
  4. vapaan käyttämisen periaatteista ja menettelytavoista, joilla työaikapankkiin säästettyä aikaa pidetään vapaana.[24]

Työntekijän suostumiksella työaikapankkiin voidaan tietyin edellytyksin siirtää:

  1. lisä- ja ylityötunteja,
  2. liukuvaan työaikajärjestelmään kertyneitä työtunteja enintään 60 tuntia neljän kuukauden seurantajakson aikana, ja
  3. lakiin tai sopimukseen perustuvia rahamääräisiä etuuksia sen jälkeen, kun ne on ensin muutettu aikamääräisiksi.[24]

Työntekijällä on oikeus saada työaikapankkiin säästettyä vapaa-aikaa vähintään kaksi viikkoa kalenterivuodessa. Jos työaikapankkiin on säästetty vapaata yli kymmenen viikkoa, työntekijällä on kuitenkin oikeus saada vuodessa vapaata vähintään viidesosa työaikapankin kertymästä. Työnantajan on työntekijän vaatimuksesta annettava vapaa seuraavan kuuden kuukauden aikana. Jos työnantaja määrää vapaan ajankohdan, työntekijällä on niin vaatiessaan oikeus saada vapaan sijasta korvaus rahana.[24]

Lyhennetty työaika muokkaa

Työsopimuslaissa on säädetty työntekijän oikeudesta osittaiseen hoitovapaaseen. Jos työntekijä haluaa muista sosiaalisista tai terveydellisistä syistä tehdä työtä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä.[25]

Työnantajan ja työntekijän on tehtävä osa-aikatyöstä määräaikainen enintään 26 viikkoa kerrallaan voimassa oleva sopimus, josta käy ilmi ainakin vuorokautisen ja viikoittaisen työajan pituus.[25]

Jos työntekijä siirtyäkseen osittaiselle varhennetulle vanhuuseläkkeelle tai osa-aikaeläkkeelle haluaa tehdä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan työtä, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä. Työajan lyhentäminen toteutetaan työnantajan ja työntekijän sopimalla tavalla ottaen huomioon työntekijän tarpeet sekä tuotanto- ja palvelutoiminta.[25]

Suomessa kokeiltiin siirtymistä kuuden tunnin työaikaan vuosina 1996-1999 suoritetussa tutkimushankkeessa. Kokeiluun osallistui 30 pääasiassa teollisuusalan yritystä, joiden joukossa oli sekä julksia että yksityisiä yrityksiä. Yhtiöt pystyivät maksamaan kokeen aikana kokopäivätyön palkkaa, koska työntekijät pystyivät tuottamaan kuudessa tunnissa yhtä paljon kuin aiemmin kahdeksassa. Myös työhyvinvointi lisääntyi ja sairaspoissaolot vähenivät. [26]

Joissain suomalaisissa yrityksissä on kuitenkin huomattu, että työtahti hidastuu vähitellen alkuperäiseksi vuosien saatossa[27].

Lisä- ja ylityö muokkaa

Työnantajan aloitteesta työaikaa voidaan tilapäisesti pidentää, jolloin on kysymys lisä- tai ylityöstä. Jos Jos käytössä on liukuva työaika tai joustotyöaika, lisä- ja ylityön tekemisestä on nimenomaisesti sovittava.[28]

Yleistyöaikaa noudatettaessa vuorokautista ylityötä on työ, joka ylittää kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Viikoittaista ylityötä on työ, joka ylittää 40 tuntia viikossa olematta vuorokautista ylityötä. Jos on sovittu 40 tuntia lyhyemmästä viikkotyöajasta, lisätyötä on työvuoroluetteloon merkityn säännöllisen työajan lisäksi tehty työ, joka ei ole ylityötä.[28]

Keskimääräistä säännöllistä työaikaa käytettäessä vuorokautista ylityötä on työ, jota tehdään työvuoroluetteloon merkityn säännöllisen vuorokautisen työajan lisäksi. Viikoittaista ylityötä on säännöllisen työajan lisäksi tehty työ, joka ei ole vuorokautista ylityötä. Jos keskimääräisen työajan on sovittu tasoittuvan alle 40 tuntiin viikossa, säännöllisen työajan lisäksi tehty työ on kuitenkin lisätyötä 40 viikkotuntiin saakka.[28]

Jaksotyössä ylityötä on työ, joka ylittää lain mukaisen säännöllisen enimmäistyöajan. Jos on sovittu lyhyemmästä säännöllisestä jaksokohtaisesta työajasta, lisätyötä on työ, joka ylittää sovitun säännöllisen työajan ylittämättä lain mukaista jaksokohtaista enimmäismäärää.[28]

Käytettäessä liukuvaa työaikaa vuorokautista ylityötä on työ, joka ylittää kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja viikoittaista ylityötä työ, jota tehdään työvuoroluettelon mukaisena vapaapäivänä ja joka ylittää 40 tuntia olematta vuorokautista ylityötä. Ylityötä on myös kiinteän työajan lisäksi työnantajan määräyksestä tehty työ, jonka vuoksi liukuvaa työaikaa koskeva enimmäiskertymä ylittyy seurantajakson päättyessä. Lisätyötä on säännöllisen työajan lisäksi tehty työ, joka ei ole ylityötä.[28]

Käytettäessä joustotyöaikaa vuorokautista ylityötä on työ, joka ylittää kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja viikoittaista ylityötä työ, jota tehdään joustotyösopimuksessa sovitun viikoittaisen vapaan aikana työn olematta vuorokautista ylityötä. Lisätyötä on säännöllisen työajan lisäksi tehty työ, joka ei ole ylityötä.

Ylityön teettäminen edellyttää, että työntekijä antaa kutakin kertaa varten erikseen siihen suostumuksensa. Työntekijä voi kuitenkin antaa suostumuksensa ylityöhön määrätyksi lyhyehköksi ajanjaksoksi kerrallaan, jos tämä on työn järjestelyjen kannalta tarpeen.[29]

Lisätyötä saa teettää vain, jos työntekijä antaa siihen suostumuksensa, jollei lisätyöstä ole sovittu työsopimuksessa. Työntekijällä on tällöin kuitenkin oikeus perustellusta henkilökohtaisesta syystä kieltäytyä lisätyöstä työvuoroluetteloon merkittyinä vapaapäivinä.[29]

Jos työntekijän työsopimuksessa sovittu säännöllinen työaika vaihtelee, työnantaja saa työvuoroluetteloon merkityn työajan lisäksi teettää lisätyötä vain, jos työntekijä antaa siihen kutakin kertaa varten suostumuksensa. Suostumuksen saa antaa myös lyhyehköksi ajaksi kerrallaan.[29]

Jos työntekijä ja työnantaja ovat sopineet varallaolosta, työntekijän katsotaan myös suostuneen varallaoloaikana tarvittaessa lisä- tai ylityöhön.[29]

Työnantaja ja työntekijä saavat sopia, että työnantaja voi ilman työntekijän erikseen antamaa suostumusta teettää erinäisiä työtehtäviä, aloittamis- ja lopettamistyötä, joka on välttämätöntä, jotta työpaikan muut työntekijät voivat tehdä työtä koko säännöllisen työaikansa tai joka on vuorotyössä tarpeen tietojen vaihtamiseksi työvuorojen vaihtuessa. Tällaista työtä saa teettää enintään viisi tuntia viikossa.[29]

Virkamies ja viranhaltija eivät saa kieltäytyä lisä- tai ylityön tekemisestä, jos se on työn laadun ja erittäin pakottavien syiden vuoksi välttämätöntä.[29]

Hätätyö muokkaa

Pääartikkeli: Hätätyö

Kun ennalta arvaamaton tapahtuma on aiheuttanut keskeytyksen säännöllisessä toiminnassa tai vakavasti uhkaa johtaa sellaiseen keskeytykseen tai hengen, terveyden, omaisuuden tai ympäristön vaarantumiseen, saa säädettyjä tai sovittuja säännöllisiä työaikoja pidentää siinä määrin kuin mainitut syyt sitä edellyttävät, kuitenkin enintään kahden viikon ajan. Hätätyön päätyttyä työaika on kuitenkin tasoitettava niin, ettei se saa silloinkaan keskimäärin ylittää 48 tuntia viikossa neljän kuukauden ajanjakson aikana.

Työnantajan on viivytyksettä tehtävä työ­suojelu­viran­omaiselle kirjallinen ilmoitus hätätyön syystä, laajuudesta ja todennäköisestä kestosta. Työnantajan on varattava hätätyötä tekeviä työntekijöitä edustavalle luottamusmiehelle, luottamusvaltuutetulle tai muulle työntekijöiden edustajalletilaisuus liittää ilmoitukseen lausuntonsa. Työsuojeluviranomainen voi tutkittuaan asian joko jättää sen saamansa ilmoituksen varaan tai ryhtyä toimenpiteisiin hätätyön rajoittamiseksi tai lopettamiseksi.

Lisä- ja ylityökorvaus muokkaa

Lisätyöstä on maksettava vähintään sovitulta työajalta maksettavaa palkkaa vastaava korvaus.[30]

Vuorokautisesta ylityöstä on maksettava kahdelta ensimmäiseltä työtunnilta maksettava 50 prosentilla ja seuraavilta 100 prosentilla korotettu palkka. Viikoittaisen säännöllisen työajan ylittäviltä työtunneilta on maksettava 50 prosentilla korotettu palkka.[30]

Työn jatkuttua jaksotyössä koko kahden viikon ajanjakson on 12 ensimmäiseltä ylityötunnilta ja työn jatkuttua koko kolmen viikon ajanjakson 18 ensimmäiseltä ylityötunnilta maksettava 50 prosentilla ja näitä seuraavilta ylityötunneilta 100 prosentilla korotettu palkka. Jos ajanjakso on keskeytynyt sen johdosta, että työntekijän työsuhde on päättynyt tai että hän ei ole voinut olla työssä loman, sairauden tai muun hyväksyttävän syyn vuoksi, lasketaan, kuinka monta tuntia keskimääräinen työaika kesken jääneenä ajanjaksona on työhön käytettyinä vuorokausina kahdeksaa tuntia pidempi. Tämän tuntimäärän kahdelta ensimmäiseltä keskimääräiseltä ylityötunnilta on maksettava 50 prosentilla ja seuraavilta tunneilta 100 prosentilla korotettu palkka.[30]

Lisä- tai ylityöstä maksettava palkka voidaan sopia vaihdettavaksi osaksi tai kokonaan vastaavaan vapaa-aikaan työntekijän säännöllisenä työaikana. Ylityötä vastaavan vapaa-ajan pituus lasketaan noudattaen soveltuvin osin, mitä ylityön korvaamisesta on säädetty.[31]

Vapaa-aika on annettava kuuden kuukauden kuluessa lisä- tai ylityön tekemisestä, jollei toisin sovita. Työnantajan ja työntekijän on pyrittävä sopimaan vapaa-ajan ajankohdasta. Jos siitä ei voida sopia, työnantaja määrää ajankohdan, jollei työntekijä vaadi korvauksen suorittamista rahassa.[31]

Yötyö muokkaa

Työ, jota tehdään kello 23:n ja 6:n välisenä aikana, on yötyötä. Työnantajan on työsuojeluviranomaisen pyynnöstä ilmoitettava tälle säännöllisesti teettämästään yötyöstä. Yötyötä saa teettää säännöllisesti:

  • jakso- ja työssä;
  • huolto- ja korjaustyössä, joka on työnantajan säännöllisen toiminnan ylläpitämiseksi välttämätöntä
  • työssä, jota ei voi tehdä samanaikaisesti työpaikalla tehtävän säännöllisen työn kanssa
  • yleisten teiden, katujen, muiden liikenneväylien, lentokenttien ja liikenneväylien kunnossa- ja puhtaanapitotyössä
  • apteekeissa;
  • työssä, joka on järjestetty kolmeen tai sitä useampaan vuoroon;
  • työssä, joka on järjestetty kahteen vuoroon, kuitenkin enintään kello 1:een saakka;
  • yleisten teiden, katujen ja lentokenttien kunnossapito- ja puhtaanapitotyössä;
  • turvetyömailla turpeen nostokautena;
  • leipomoissa työntekijän suostumuksella
  • työntekijän suostumuksella kiireellisessä kylvö- ja sadonkorjuutyössä, välittömästi kotieläinten poikimiseen ja sairauden hoitoon liittyvässä työssä sekä muussa sellaisessa maataloustyössä, jonka tekemistä ei sen luonteen vuoksi voida siirtää myöhemmäksi.[32]

Lepoajat ja sunnuntaityö muokkaa

Jos vuorokautinen työaika on kuutta tuntia pidempi eikä työntekijän työpaikalla olo ole työn jatkumisen kannalta välttämätöntä, on hänelle annettava työvuoron aikana säännöllinen vähintään tunnin kestävä tauko, jonka aikana työntekijä saa esteettömästi poistua työpaikaltaan. Taukoa ei saa sijoittaa välittömästi työpäivän alkuun eikä loppuun. Työnantaja ja työntekijä voivat sopia lyhyemmästä, kuitenkin vähintään puolen tunnin pituisesta tauosta. Jos työaika ylittää vuorokaudessa 10 tuntia, työntekijällä on halutessaan oikeus pitää enintään puoli tuntia kestävä tauko kahdeksan tunnin työskentelyn jälkeen.[33]

Jos työaika vuorotyössä tai jaksotyössä on kuutta tuntia pidempi, on työntekijälle annettava vähintään puoli tuntia kestävä lepoaika tai tilaisuus aterioida työn aikana.[33]

Työntekijälle on eräin poikkeuksin annettava jokaisen työvuoron alkamista seuraavan 24 tunnin aikana vähintään 11 tunnin sekä jaksotöissä vähintään yhdeksän tunnin pituinen keskeytymätön lepoaika varallaoloainaka tehtyä työtä lukuun ottamatta. Jaksotyössä vuorokausilepo voidaan tietyin edellytyksin kuitenkin lyhentää yhdeksään tuntiin. Liukuvaa työaikaa tai joustotyöaikaa sovellettaessa se saadaan työnantajan aloitteesta lyhentää seitsemään tuntiin.[34]

Eräissä tapauksissa työn järjestelyjen tai toiminnan luonteen niin edellyttäessä lepoaika voidaan enintään kolmen peräkkäisen vuorokausilevon aikana lyhentää jopa viiteen tuntiin.[34]

Viikoittainen vapaa-aika muokkaa

Työaika on järjestettävä niin, että työntekijä saa kerran viikossa vähintään 35 tuntia kestävän keskeytymättömän vapaa-ajan, joka on mikäli mahdollista sijoitettava sunnuntain yhteyteen. Viikoittainen vapaa-aika voidaan järjestää keskimäärin 35 tunniksi 14 vuorokauden ajanjakson aikana. Vapaa-ajan tulee olla kuitenkin vähintään 24 tuntia viikossa.[35]

Keskeytymättömässä vuorotyössä vapaa-aika voidaan järjestää keskimäärin 35 tunniksi, enintään 12 viikon aikana. Vapaa-ajan tulee olla kuitenkin vähintään 24 tuntia viikossa. Teknisten olosuhteiden tai työn järjestelyjen niin edellyttäessä voidaan menetellä vastaavalla tavalla, jos siihen on työntekijän suostumus.[35]

Tästä voidaan poiketa, jos säännöllinen työaika on vuorokaudessa enintään kolme tuntia.[35] Viikkolepoa koskevasta säännöksestä voidaan myös poiketa, jos työnantaja tarvitsee työntekijää tilapäisesti työhän kesken lepoajan tai jos työn laatu tai sen järjestelyyn liittyvät syyt eivät mahdollista viikkolevon pitämistä.[36]

Viikkolevon aikana työhön käytetty aika on korvattava työntekijälle mahdollisimman pian, kuitenkin kolmen kuukauden kuluessa työn tekemisestä lyhentämällä hänen säännöllistä työaikaansa saamatta jäänyttä lepoaikaa vastaavalla ajalla. Tällainen työ voidaan korvata myös suorittamalla mahdollisten yli- ja sunnuntaityökorvausten lisäksi erillinen ylityökorvauksen perusosan mukaan määräytyvä rahakorvaus, jos työntekijä siihen suostuu.[36]

Sunnuntaityö muokkaa

Sunnuntaina tai kirkollisena juhlapäivänä saa teettää työtä vain, jos sitä laatunsa vuoksi tehdään säännöllisesti mainittuina päivinä tai jos siitä on työsopimuksella sovittu taikka jos työntekijä antaa siihen erikseen suostumuksensa.[29]

Sunnuntaityöstä on maksettava 100 prosentilla korotettu palkka. Jos työ on lisä-, yli- tai hätätyötä, on siitä suoritettava myös niistä säädetty korvaus, joka lasketaan työntekijän korottamattomasta palkasta.[30]

Työvuoroluettelo muokkaa

Jokaiselle työpaikalle on laadittava työvuoroluettelo, josta käyvät ilmi työntekijän säännöllisen työajan alkamisen ja päättymisen sekä lakisääteisten taukojen ajankohdat. Työvuoroluettelo on laadittava samaksi ajanjaksoksi kuin työajan tasoittumisjärjestelmä, jollei se tasoittumisjakson pituuden tai suoritettavan työn epäsäännöllisyyden vuoksi ole erittäin vaikeata. Työvuoroluettelo on kuitenkin laadittava niin pitkälle ajanjaksolle kuin mahdollista, vähintään viikoksi. Työvuoroluetteloa laadittaessa on työntekijän tai edustajan vaatimuksesta varattava tälle tilaisuus esittää mielipiteensä.[37]

Työvuoroluettelo on saatettava kirjallisesti työntekijöiden tietoon hyvissä ajoin, viimeistään viikkoa ennen siinä tarkoitetun ajanjakson alkamista. Tämän jälkeen työvuoroluetteloa saa muuttaa vain työntekijän suostumuksella tai töiden järjestelyihin liittyvästä painavasta syystä.[37]

Työajan lyhentäminen muokkaa

SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta sanoo Kansan Uutisissa, että työajan lyhentäminen on pois palkoista. Se voi lisätä tai vähentää tuottavuutta mutta vaikutus on vähäinen ja epäselvä. Se voi vaatia isomman organisaation, mikä voi vaikeuttaa johtamista ja tiedonkulkua ja siten heikentääkin tuottavuutta. Työajan lyhentäminen vaatii myös entistä useamman tuottamaan julkisia palveluja, mikä tahtoo kiristää verotusta sen lisäksi, että palkat jäävät alemmiksi.[38]

Työajan lyhentäminen on pois palkasta muokkaa

Palkankorotusvarasta ennen osa käytettiin työajan lyhentämiseen, osa palkan korottamiseen. Koska tuottavuuden kasvu on hidastunut, ihmiset ovat halunneet käyttää koko kasvun palkankorotuksiin. Siksi vuoden 1992 jälkeen työaikaa ei ole enää lyhennetty Suomessa. Työn jakamisen kannatus romahtaa, jos jakamisen sanotaan pienentävän palkkaa.[39]tarvitaan parempi lähde

Hyvinvointivaltion rahoitus muokkaa

Julkistalouden professori Roope Uusitalon mukaan ikääntyvän väestön hoivan ja eläkkeiden rahoittaminen on vaikeaa ilman työajan lyhentämisiäkin, vaikka ennustettu tuottavuus- ja työllisyyskehitys otetaan huomioon. Jos työaikaa lyhennetään, pitäisi vastaavasti leikata hyvinvointivaltiota, kuten eläkkeitä.[40]

Työaika on vähentynyt paljon muokkaa

Keskimääräinen vuosityöaika lyheni Suomessa melkein 30 % 1900-luvulla.[41] Lisäksi miehen työura oli ennen 70 % elinkaaresta, nyt alle puolet.[39]

6 tunnin työpäivä muokkaa

Göteborgin vanhainkodin kokeilu kuuden tunnin työpäivästä keskeytettiin vuonna 2017, koska se tuli liian kalliiksi. Vanhainkotiin jouduttiin palkkaamaan 17 uutta työntekijää, mikä maksoi 12 miljoonaa kruunua, 1,2 miljoonaa euroa.[42]

Vanhustyöstä vastaava Daniel Bernmar pitää silti työajan lyhentämistä lisäkuluttamista parempana sitten, kun rahaa on tarpeeksi, mutta "järkevällä aikavälillä" työaikojen yleinen lyhentäminen on hänestä aivan kohtuuttoman kallista.[43]

Työterveyslaitoksen tutkijaprofessori Mikko Härmän mukaan kokeiluissa työajan lyhentäminen parantaa terveyttä mutta ongelmana ovat kustannukset. Hänestä kahdeksan tunnin työaika on silti useimmille paras vaihtoehto: se rytmittää vuorokauden ihanteellisimmin työhön, uneen ja vapaa-aikaan.[42]

6+6-kokeilu Suomessa muokkaa

Suomessa kokeiltiin lyhyempää työaikaa vuosina 1996—98. Sosiologian professori Paavo Seppäsen 1960-luvulla esittämän ajatuksen mukaan tuottavan organisaation tulisi toimia kahdeksan tunnin sijaan 12 tuntia päivässä, ja tämä aika jaettaisiin kahteen kuusituntiseen työvuoroon. Mallin nimeksi tuli 6+6. Euroopan sosiaalirahaston hankkeessa 6+6-mallia testattiin 20:ssä suomalaisessa kunnassa. Mukana oli myös 12 yksityistä yritystä. Kokeiluun ottivat osaa muiden muassa muoviyritys Orthex, lämmitinvalmistaja Wallas-Marin ja kustannusyhtiö Otava.[44]

Työajasta tehtiin intensiivisempi, taukoja lyhennettiin, pekkaspäivät poistettiin ja tuottavuus kasvoi. Työntekijät eivät pitäneet kiristyneestä työtahdista ja kokeilut lopetettiin, samoin kunnissakin, mutta niissä edes tuottavuus ei kasvanut.[40]

Jotkut yritykset maksoivat kuuden tunnin vuoroa tekeville työntekijöille saman kahdeksan tunnin palkan kuin aiemmin, jotkut taas sopivat maksavansa palkan seitsemältä tunnilta.[45]

Kokeiluun osallistuneen Nokian Renkaiden tuottavuus kohosi 33 prosenttia ja putkiyhtiö KWH-Pipe kasvatti tuottavuuttaan 42,2 prosenttia. Myös työhyvinvoinnin havaittiin parantuneen.[44] Järjestelyn eduiksi on mainittu myös tilojen ja laitteiden tehostunut käyttö ja parempi tuotto suhteessa pääomaan[45][44].

Kokeiluun ryhtyi yrityksiä, joiden tuotantoprosessia saattoi tehostaa esimerkiksi pidentämällä päivän koneenkäyttöjakso yhdestä 8 tunnin vuorosta kahteen 6 tunnin vuoroon. Muissa yrityksissä ja nykyaikaisessa tietotyössä tulos voisi olla aivan toinen.[40]

Järjestelyä ei kuitenkaan jatkettu. Tähän vaikuttivat sekä työnantajien että työntekijöiden epäluulot – pelot esimerkiksi palkkatulojen vähenemisestä tai toisaalta palkkamenojen kasvusta – sekä muun yhteiskunnan eritahtisuus: tavallisesta kahdeksasta viiteen -rytmistä poikkeaminen aiheuttaa vaikeuksia esimerkiksi lastenhoidon järjestämisessä. Kuntien osalta rahoitus loppui. Lisäksi lamakausi päättyi eikä töitä tarvinnut enää jakaa.[44]

KWH-Pipe kuitenkin jatkoi kokeilua omalta osaltaan vielä vuoteen 2012, kaikkiaan 16 vuoden ajan. Tämän yrityksen kokemus oli, että työajan lyheneminen korvautui, kun tuottavuus kasvoi vastaavasti. KWH-Pipen osalta järjestely päättyi vasta, kun se yhdistyi toisen yrityksen kanssa. Työmarkkinaneuvos Pekka Peltolan mukaan asiaan vaikutti myös työnantajajärjestön ankara painostus. [46]

Sittemmin ajatusta työpäivän lyhentämisestä ovat pitäneet esillä mm. vasemmistoliiton kansanedustajat ja pääministeri Sanna Marin.[47]

Ekonomistien mielestä työajan lyhentäminen ja työn jakaminen ei lisää työllisten määrää.[48]

Saksan lyhennetty työaika muokkaa

Saksassa työntekijöitä on myös irtisanomisten sijaan siirretty lyhyemmälle työpäivälle. Tämä on lisännyt työvoiman joustavuutta, kun kysynnän vaatiessa yritykset ovat voineet lisätä työtunteja.[49]

Taloussanomien mukaan tämän piirteen vikana on se, että malli lukitsee työntekijät nykyisiin yrityksiin sen sijaan, että jostain irtisanottaisiin ja työvoimaa siirtyisi toisille aloille. Näin luova tuho estyy.[49]

Palkankorotukset ovat olleet toisinaan prosentin luokkaa tai jopa negatiivisia.[49]

Islannin lyhennetty työaika muokkaa

Vuonna 2021 uutisoitu Islannin kokeilu 36-tunnin työviikosta perustui professori Roope Uusitalon mukaan nelipäiväistä työviikkoa ajavien ajatuspajojen raporttiin, jonka lähteet ovat kandi- ja maisteritutkielmia ja Islannin hallituksen raportteja. Tällä perusteella Uusitalo pitää Suomen 1990-luvun 6+6-kokeiluja relevantimpina.[40]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e ”Työaika”, Otavan iso tietosanakirja, 9. osa (Tse-Visc). Otava, 1965.
  2. ↑ Työaikalaki 872/2019 Finlex. Viitattu 8.3.2023.
  3. ↑ a b Hallituksen esitys nro 158/2018 vp (Esitys uudeksi työaikalaiksi) Eduskunta. Viitattu 19.5.2020.
  4. ↑ Näin paljon bussikuski tienaa pääkaupunkiseudulla – ”Koko ajan ajetaan minuuttiaikatauluja vastaan” www.iltalehti.fi. Viitattu 2.3.2023.
  5. ↑ Selvitys: Suomalaisilla on EU-maiden lyhin työviikko. Helsingin Sanomat, 20.8.2012. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.5.2020.
  6. ↑ Otavan suuri ensyklopedia, 19. osa (Turgenev-veriryhmät), art. Vapaa-aika, Otava 1981, ISBN 951-1-05082-6
  7. ↑ a b c d Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala, Viljo Rasila: ”Teollistuva Suomi, kaavio sivulla 510 selityksineen”, Suomen taloushistoria 2, s. 510. Tammi, 1982. ISBN 951-30-5088-2.
  8. ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia, 19. osa (Turgenev-veriryhmät), art. Työaika, Otava 1981, ISBN 951-1-05082-6
  9. ↑ Ala-Kapee, Pirjo - Valkonen, Marjaana: Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930, s. 176-178, 226, 229, 280. Helsinki: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry., 1982. ISBN 951-714-034-7.
  10. ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 137. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  11. ↑ Laki työaikalain muuttamisesta, (713/65), 5 § ja voimaantulosäännös (vrt. vuoden 1946 työaikalain (604/1946) alkuperäisversioon, 5 § (ei enää voimassa, mutta löytyy Finlexin osastosta Säädökset alkuperäisenä)) finlex.fi.
  12. ↑ a b c Asetus työajasta ja vuosilomasta valtion virastoissa, 1 §, vrt alkuperäisversiota (294/60) sekä muutokset (301/66) ja (161/68), Suomen Asetuskokoelman vuosiniteet 1960, 1966 ja 1968
  13. ↑ Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika, s. 105-107. Gummerus, 2007. ISBN 978-951-851-116-1.
  14. ↑ Hallituksen esitys nro 158/2018 vp (Esitys uudeksi työaikalaiksi) Eduskunta. Viitattu 19.5.2020.
  15. ↑ Työaikalaki (872/2019), 1 §
  16. ↑ a b c Työaikalaki (872/2019), 2 §
  17. ↑ Työaikalaki (872/2019), 3 §
  18. ↑ a b c Työaikalaki (872/2019), 4 §
  19. ↑ a b Työaikalaki (872/2019), 5 §
  20. ↑ Työaikalaki (872/2019), 7 §
  21. ↑ Työaikalaki (872/2019), 11 §
  22. ↑ a b c Työaikalaki (872/2019), 12 §
  23. ↑ a b Työaikalaki (872/2019), 13 §
  24. ↑ a b c Työaikalaki (872/2019), 14 §
  25. ↑ a b c Työaikalaki (872/2019), 15 §
  26. ↑ Kuuden tunnin työpäivä? Sitä on jo testattu Suomessa – Näin kävi www.apu.fi. 2.9.2020. Viitattu 13.9.2023.
  27. ↑ Kuuden tunnin työpäivä? Sitä on jo testattu Suomessa – Näin kävi www.apu.fi. 2.9.2020. Viitattu 13.9.2023.
  28. ↑ a b c d e Työaikalaki (872/2019), 16 §
  29. ↑ a b c d e f g Työaikalaki (872/2019), 17 §
  30. ↑ a b c d Työaikalaki (872/2019), 20 §
  31. ↑ a b Työaikalaki (872/2019), 21 §
  32. ↑ Työaikalaki (872/2019), 8 §
  33. ↑ a b Työaikalaki (872/2019), 24 §
  34. ↑ a b Työaikalaki (872/2019), 25 §
  35. ↑ a b c Työaikalaki (872/2019), 27 §
  36. ↑ a b Työaikalaki (872/2019), 2 §
  37. ↑ a b Työaikalaki (872/2019), 30 §
  38. ↑ SAK:n Kaukoranta: Työajan lyhentäminen on arvovalinta rahan ja vapaa-ajan välillä Kansan Uutiset. 11.9.2019.
  39. ↑ a b Työaika ei ole lyhentynyt 1992 jälkeen – miksi neljän päivän työviikko on jäänyt vain puheeksi? ts.fi. 29.4.2017.
  40. ↑ a b c d Kelpaisiko kuuden tunnin työpäivä (28/2021, sivut 14-15) Suomen Kuvalehti.
  41. ↑ GLOBALISAATIO JA TYÖN LOPPU? TALOUS JA TYÖLLISYYS VUOTEEN 2030 (sivu 10) Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen raportti. 2000.
  42. ↑ a b Kuuden tunnin työaika parantaisi työtehoa ja terveyttä sekä pudottaisi jopa painoa – ongelmana on vain raha, sanoo tutkija Helsingin Sanomat. 19.4.2017.
  43. ↑ Göteborgilaisessa hoitokodissa kokeiltiin kuuden tunnin työpäiviä – liian kalliiksi kävi Talouselämä. 4.1.2017.
  44. ↑ a b c d Kuusituntista työpäivää kokeiltiin Suomessa jo 1990-luvulla ja kaikki tuntuivat hyötyvän siitä – miten ihmeessä kokeilu ei jatkunut tähän päivään? Yle Uutiset. Viitattu 15.9.2020.
  45. ↑ a b 1990-luvulla Suomessa kokeiltiin lyhyempiä työaikoja ja saatiin tuottavuusloikka – kokeilun johtaja: ”Ideologinen vastustus on vahvaa!” Ilta-Sanomat. 19.8.2019. Viitattu 15.9.2020.
  46. ↑ Kuuden tunnin työpäivä paransi tuottavuutta ja hyvinvointia, muistaa pääluottamusmies – kysyimme, mitä 16 vuoden kokeilusta opittiin vaasalaisyrityksessä Yle Uutiset. Viitattu 15.9.2020.
  47. ↑ Sanna Marin unelmoi neljän päivän työviikosta: "Tänään ehkä utopiaa, tulevaisuudessa voi olla totta" – Talousviisaat tyrmänneet idean aiemmin Yle Uutiset. Viitattu 15.9.2020.
  48. ↑ Ekonomistit: Työn jakaminen ei tepsi työttömyyteen Ekonomistikone. 21.11.2017. Viitattu 15.9.2020.
  49. ↑ a b c "Älkää ottako mallia Saksan Kurzarbeitista", Taloussanomat 16.8.2010

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Työaika.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Työaika&oldid=22037892”