Halkiheltta
Halkiheltta (Schizophyllum commune) on sienilaji, joka on maailmalla yleinen, mutta Suomessa toistaiseksi eteläosiin painottuva. Kyseessä on kääpämäinen tai vinokasmainen puiden ruskolahottaja, jota on pohjoismaissa tavattu ainakin pyökiltä ja haavalta. Halkiheltan itiöemä on läpimitaltaan enimmillään viitisen senttimetriä. Se on koko lailla valkoinen, päältä huopamainen. Sen alapinnalla on helttoja tai oikeastaan valehelttoja, jotka pyrkivät todella halkeamaan, mikä antaa vaikutelman helttojen parittaisuudesta.
| Halkiheltta | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumalliset Eucarya |
| Kunta: | Sienet Fungi |
| Kaari: | Kantasienet Basidiomycota |
| Alakaari: | Avokantaiset Agaricomycotina |
| Luokka: | Varsinaiset avokantaiset Agaricomycetes |
| Alaluokka: | Agaricomycetae |
| Lahko: | Agaricales |
| Heimo: | Schizophyllaceae |
| Suku: | Schizophyllum |
| Laji: | commune |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
Halkiheltta on huomattavan tieteellisen mielenkiinnon kohteena. Sitä on käytetty paljon biologiassa muun muassa sienten suvullista lisääntymistä tutkittaessa. Lisäksi sienen on todettu aiheuttavan sairauksia, kuten kroonista nenän sivuonteloiden tulehdusta. Lajilla epäillään olevan myös terveysvaikutuksia. Sillä näyttäisi olevan potentiaalia myös teknisiin sovellutuksiin. Tropiikissa lajia käytetään ravinnoksi.
Tuntomerkit
muokkaa
Halkiheltan itiöemä kasvaa puulla käävän tai vinokkaan tapaan lakki suoraan puunrungolta. Jalka puuttuu tai se on aivan mitätön. Lakki on muodoltaan lähinnä viuhkamainen tai simpukkamainen ja esiintyy usein ryhminä. Nuorena lakki on valkea, päältä huopakarvainen, ja siinä saattaa olla vyöhykkeitä ja uurteita. Alapinnan heltasto on erikoinen, hieman vahamainen, ja siinä näkyy selkeä helttamainen muodostelma, joka voi olla väriltään vaaleanpunainen tai myöhemmin vaalean ruskehtavanharmaa. Haju ja maku ovat miedot. Malto on tuoreena sitkeää, kuivana kovaa. Heltat poikkeavat huomattavasti tavallisen helttasienen heltoista, joten on perusteltua käyttää niistä nimitystä valeheltta. Valeheltat halkeilevat kuivalla säällä ilmeisesti suojaamaan itiölavaa, mikä aiheuttaa helttojen näennäisen parillisuuden. Itiöemä voi säilyä jopa yli vuoden ja kastuessaan uudelleen olla jälleen toimintakuntoinen. Itiöemää tavataan vuoden ympäri.[2][3]
Mikroskoopilla katsottuna itiöt ovat lieriömäisiä. Sienirihmastossa on havaittavissa sinkilämuodostelmia.[4]
Halkiheltan sukulaislajeina pidetään muun muassa Ruotsissa esiintyvää maljamaista Schizophyllum amplum -nimistä sienilajia sekä tammella kasvavaa häränkieltä, mutta sekoittamisvaaraa ei ole. Heltalliset käävät kuten koivunhelttakääpä ovat ulkonaisesti hieman samantapaisia.[3][5]
Esiintyminen
muokkaa
Halkiheltta kasvaa kuolleella puulla. Isäntäpuiksi sopivat ainakin haapa ja pyökki, mutta sitä tavataan monenlaiselta puulta, muun muassa havupuilta. Laji esiintyy kaikilla mantereilla Antarktista lukuun ottamatta.[6] Suomessa laji on eteläpainotteinen, hitaasti levittäytymässä pohjoiseen, ja sen esiintymispaikkoina ovat lähinnä puistot ja pihapiirit, joissa sitä tavataan kuolleiden lehtipuiden rungoilta, mutta myös muun muassa hakkuujätteestä. Koska kyseessä on ruskolahottaja, se hajottaa puun solunulkoisilla entsyymeillään selluloosaa ja hemiselluloosaa, mutta ei kunnolla ligniiniä.[7]
Laji on ollut Suomessa vaarantunut, uhanalainen,[2] mutta luultavasti ilmastonmuutoksen takia levinnyt ja nykyisin sitä pidetään elinvoimaisena.[8] Harvinaisiksi esiintymispaikoiksi on mainittu muovitetut olkipaalit ja jopa valaanluut.[3] Halkiheltan suuri geneettinen variointi on johtanut epäilyyn, että kyseessä olisi usean eri lajin ryhmä, mutta Harvardin yliopiston tutkijat John Raperin johdolla ovat osoittaneet, että kyseessä on maailmanlaajuisesti vain yksi monimuotoinen laji.[9]
Elinkierto ja lisääntyminen
muokkaaHalkiheltta lisääntyy kantasienten tavoin yleensä suvullisesti. Sienirihmasto kyllä kasvaa ja muodostaa itiöemiä mitoottisesti. Elinkiertoon kuuluu olennaisena osana meioosi sekä soluliman ja tumien yhtyminen, jotka ovat eriaikaisia tapahtumia. Kaksitumainen kantaitiö alkaa muodostaa kasvuinalustassa haploidia sienirihmastoa. Kaksi tällaista rihmaa yhdistyy, jolloin solulimat yhtyvät. Muodostuva kaksitumainen rihmastovaihe on hyvin kestävä, ja sen solunjakautumiseen liittyy sinkilämuodostelma, jonka avulla mitoottisesti jakautuneet tumat vaeltavat solusta toiseen. Se alkaa sopivissa olosuhteissa lahopuulla muodostaa itiöemiä. Itiöemän valeheltoissa tapahtuu tumien yhtyminen, eli karyogamia, kahdessa eri pariutumisalueessa, eli MATA- ja MATB-lokuksessa. Tätä seuraa meioosi, jonka tuloksena ilmaantuu neljää erilaista kaksitumaista itiötyyppiä – A1B1, A1B2, A2B1 ja A2B2 – lukumääräisesti samassa suhteessa, mutta vain ne itiöyhdistelmät, joilla pariutumistyypit ovat keskenään erilaiset, voivat kasvattaa tervettä uutta kaksitumaista diploidia rihmastoa. Kahdella kolmasosalla on nimittäin – samasta kaksitumaisesta rihmastosta syntyneinä – jompikumpi pariutumisgeeni samanlainen. Suhdeluku on tietenkin parempi, ellei kyse ole itsepölytyksestä, koska tällöin käyttöön saadaan todennäköisemmin muitakin pariutumistyyppejä kuin 1 ja 2.[10]
Ravintokäyttö
muokkaaYleensä Euroopassa ei halkihelttaa pidetä ruokasienenä. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan laji on kuitenkin potentiaalinen ruokasieni, ja sen mahdollisuuksia viljelyynkin on tutkittu ainakin Filippiineillä. Ravinnoksi sitä käytetään ainakin Kiinassa, monissa Afrikan ja Etelä-Aasian maissa ja myös Latinalaisessa Amerikassa.[6][11][12]
Haittavaikutukset
muokkaaHalkihelttaa ei pidetä myrkyllisenä, mutta se on aiheuttanut toisinaan infektioita ihmisille, myös immuunipuolustukseltaan normaaleilla henkilöillä, mutta enemmän immuunivajavuutta potevilla lapsilla. Muun muassa pitkittyneissä nenän sivuontelon tulehduksissa on eristetty harvakseltaan kyseistä lajia. Vaikutusmekanismi voi olla allerginen tai ei-allerginen, ja hoitoon voidaan käyttää fungisideja kirurgisen hoidon ohella. Halkiheltan on todettu aiheuttaneen harvinaisena myös muun muassa keuhkoputkien tulehduksia. Erikoisuutena on todettu myös koiralla halkihelttainfektio. Diagnostisena vaikeutena on erottaa schizophylluminfektio Aspergillus-homeen aiheuttamasta taudista. Se onnistuu esimerkiksi viljelemällä sientä maljalla niin pitkään, että siihen kehittyy itiöemiä, mutta myös nukleotidiemästen järjestys voidaan määrittää.[5][13][14][15]
Tieteellinen tutkimuskohde
muokkaaHalkiheltta on ollut avainasemassa sienten suvullisen lisääntymisen tutkimuksessa. Sienillä saattaa olla useampia pariutumistyyppejä. Pariutumistyyppikäsitettä vastaa esimerkiksi eläimillä ja kukkivilla kasveilla sukupuoli. Näin voi ainakin leikillisesti väittää, että halkiheltalla on yli 27 000 ”sukupuolta”.[5][10]
Sienellä on havaittu olevan myös antibakteerista tehoa.[12] Lajin itiöemistä on uutettu myös laktoosiin sitoutuva lektiinimolekyyli, jolla näyttää kokeellisesti olevan monenlaisia vaikutuksia.[16]
Teknisiä sovellutuksia
muokkaaHalkihelttaa on kokeiltu öljyntuotannossa tehostamaan vanhojen öljyvarojen käyttöä, koska sillä on polymerisoiva kyky. Tällä menetelmällä on Saksassa yritetty nostaa painetta hupenevissa öljylähteissä.[17] Halkihelttaa, kuten osterivinokastakin, on kokeiltu polyuretaanin hajotukseen[18] ja muun muassa biomassaksi.[19]
Lähteet
muokkaa- ↑ Schizophyllum commune Index Fungorum. 2015. Viitattu 11.10.2015.
- ↑ a b Salo–Niemelä–Salo: Suomen sieniopas, s. 294. Helsinki: Kasvimuseo, WSOY, 2006. ISBN 951-0-30359-3
- ↑ a b c Henning Knudsen: ”Schizophyllum”, Funga Nordica, s. 250–251. Copenhagen: Nordsvamp, 2008. ISBN 978-87-983961-3-0 (englanniksi)
- ↑ Aino Käärik: ”Schizophyllum”, Nordic Macromycetes Vol. 3, s. 165. Copenhagen: Nordsvamp, 1997. ISBN 87-983961-1-0 (englanniksi)
- ↑ a b c Marjatta Raudaskoski & Vanamo Salo: ”Suvuton ja suvullinen lisääntyminen”, Sienten biologia, s. 155–158. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-297-2
- ↑ a b С.Ю.Афонькин: Грибы России Европейческой части, Сибири и Дальнего Востока, s. 92. Vilna: Bestiary, 2013. ISBN 978-609-456-104-7
- ↑ Taina Lundell & Miia Mäkelä: ”8.1 Lahottajasienet”, Sienten biologia, s. 271. Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-297-2
- ↑ Kimmo Syrjänen: Kasvit ilmastonmuutoksen kourissa (luentodia) 1.12.2010. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, sammaltyöryhmä. Viitattu 10.10.2015.
- ↑ Schizophyllum commune, Split Gill fungus First Nature. Viitattu 13.10.2015.
- ↑ a b Vanamo Salo: ”Elinkierrot”, Sienten biologia, s. 166–169. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-297-2
- ↑ Eric Boa: ”Wild Edible Fungi: A Global Overview of their Use and Importance to People”, Non-Wood Forest Products, s. 103–147. (Google Books) Rome: WHO, 2004. ISBN 92-5-105157-7 (englanniksi)
- ↑ a b Reyes, R.G., Abella, E.A., Gisala, J.A. Bulseco, M.G., Gatdula, G.G.: Biology and cultivation of Schizophyllum commune, a newly cultivated Philippine edible mushroom with nutriceutical potential Agris. 3/2004. FAO. Arkistoitu 26.9.2020. Viitattu 13.10.2015.
- ↑ Luz Ángela Castro, María Inés Álvarez, Ernesto Martínez: Case report of Schizophyllum commune sinusitis in an immunocompetent patient. Colombia Médica vol. 41, 3/2010. SciELO Colombia. ISSN 1657–9534 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 7.10.2015 (englanniksi).
- ↑ Olivier Baron, Sophie Cassaing, Josiane Percodani, Antoinen Berry, Marie-Denise Linas, Richard Fabre, Elie Serrano, and Jean François Magnaval: Nucleotide Sequencing for Diagnosis of Sinusal Infection by Scizophyllun commune, an Uncommon Pathogenic Fungus Journal of Clinical Microbiology. 8/2006. Viitattu 10.10.2015 (englanniksi).
- ↑ Tom Volk's Fungus of the Month for February 2000 Tom Volk's Fungi, Department of Biology, University of Wisconsin–La Crosse. 2000. Viitattu 11.10.2015 (englanniksi).
- ↑ Han CH, Liu QH, Ng TB, Wang HX: A novel homodimeric lactose-binding lectin from the edible split gill medicinal mushroom Schizophyllum commune PubMed. 14.10.2005. US National Library of Medicine National Institutes of Health. Viitattu 13.10.2015. (englanniksi)
- ↑ Sieni lisää öljyntuotantoa Tieteen Kuvalehti. 3.8.2012. Viitattu 11.10.2015.[vanhentunut linkki]
- ↑ Turning plastic into food? Incubator with hungry fungi can do just that RT Question More. 30.12.2014. Viitattu 13.10.2015 (englanniksi).
- ↑ Zahida Nasreen, Shaista Jabeen khan, Ammara Yasmeen, Muafia Shafique and Sakhawat Ali: Optimization of Sub-Merged Culture Conditions for Biomass Production in Schizophyllum commune, a Medicinal Mushroom. International Journal of Current Microbiology and Applied Sciences Vol. 4, 2015, nro 2, s. 258–266. Lahore, Pakistan: Pakistan Counsel of Scientific and Industrial Research. ISSN 2319-7706 (englanniksi)