Gustaf Rancken

suomalainen pappi
Tämä artikkeli käsittelee kirjallisuuden suomentajana tunnettua kirkkoherra Gustaf Ranckenia. Suomen senaatin esittelijäsihteeri Gustaf Ranckenista on eri artikkeli.

Gustaf Rancken (2. kesäkuuta 1756 Hattula16. tammikuuta 1831 Perniö) oli Perniön kirkkoherra ja hengellisen kirjallisuuden suomentaja. Hän oli kiinnostunut pedagogiikasta ja kehitti erityisesti rippikoulun katekismusopetusta. Hän piti myös yhteyttä herätysliikkeisiin ja osallistui kirkollisen elämän uudistustyöhön.

Gustaf Rancken
Henkilötiedot
Syntynyt2. kesäkuuta 1756
Hattula
Kuollut16. tammikuuta 1831 (74 vuotta)
Perniö
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti Perniön kirkkoherra
Vanhemmat Isä: Engelbrekt Rancken
äiti: Kristina, o. s. Idman

ElämänvaiheetMuokkaa

Rancken jäi varhain orvoksi. Ensin kuoli hänen äitinsä, Kristina Idman. Isä, Sahalahden kirkkoherra Engelbrekt Rancken, kuoli Gustav Ranckenin ollessa kymmenvuotias. Ranckenin huoltajaksi tuli parin vuoden kuluttua Sahalahden kirkkoherraksi tullut Anders Malm, joka meni naimisiin Gustavin sisaren Ulrikan kanssa. Rancken pääsi kotona yksityisopetusta saatuaan Turun akatemiaan vuonna 1772. Opintojensa aikana hän hankki itselleen elatusta toimimalla kotiopettajana. Kesken opintojensa hänet kutsuttiin vuonna 1775 Sahalahden pitäjänapulaiseksi. Pappisvihkimyksen hän sai 19-vuotiaana. Vuonna 1779 hän siirtyi Kuhmalahden kappalaiseksi ja vuonna 1789 Turun suomalaisen seurakunnan kappalaiseksi. Perniön kirkkoherra hänestä tuli vuonna 1803, ja tätä virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka. Vuosina 1810–1820 hän oli virkaa toimittava lääninrovasti. Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa vuonna 1817 Rancken sai teologian kunniatohtorin arvon.[1]

Pedagoginen toisinajattelija ja kansanvalistajaMuokkaa

Rancken oli monille valistusjan papeille tyypilliseen tapaan kiinnostunut kansanvalistuksesta ja toteutti näkemyksiään myös käytännössä.[2]

Omaelämäkerrassaan Rancken katsoi, ettei hän ollut saanut yliopistosta juuri lainkaan valmiuksia papin käytännön työhön, kuten saarnan laatimiseen, sielunhoitoon ja katekismusopetukseen. Rancken arvioi myös, että hän ei ollut tässä suhteessa ainoa, vaan että sadat hänen kaltaisensa astuivat ammattitaidottomina papinvirkaan ja tekivät toimissaan pahoja erehdyksiä seurakuntalaisten vahingoksi. Hän ryhtyi heti kehittämään ammattitaitoaan erityisesti katekismusopetuksessa laatimalla opetettaville kysymyssarjoja. Havaittuaan niissä suuria puutteita hän kirjoitti ne vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Hän laati myös erään toisen papin kanssa oppimateriaalin, josta tuli niin perinpohjainen, että siitä piti toimittaa lyhennetty laitos. Turussa ollessaan Rancken huolehti itse lastensa opetuksesta, koska arvioi katedraalikoulun opettajat kelvottomiksi, samoin kotiopettajat. Hän laati myös tarvittavat oppimateriaalit, koska hän piti silloisia oppikirjoja sekä kypsymättöminä että liian laajoina.[3]

Perniössä hän käynnisti pyhäkoulutoiminnan ja on siten Johan Fredrik Berghin ohella pyhäkoulutyön uranuurtajia Suomessa. Pedagogisten kysymysten ohella Rancken harrasti myös taloudellisia kysymyksiä. Hän osallistui Suomen Talousseuran toimintaan ja pyrki edistämään kotiseutunsa talouselämää ja köyhäinhoitoa.[2]

KatekismuskriitikkoMuokkaa

Ranckenin selkein ja voimakkain opillinen kannanotto liittyy tuolloin käytössä olleeseen Svebiliuksen katekismukseen, joka oli ilmestynyt Daniel Jusleniuksen kääntämänä vuonna 1746. Vuoteen 1831 mennessä siitä oli otettu parikymmentä painosta. Ranckenin mielestä Svebiliuksessa ei korostettu tarpeeksi parannuksenteon tärkeyttä. Hän piti sitä myös liian teoreettisena. Käytännössä hän pyrki parantamaan rippikoulutyön oppimateriaalia sekä itse kirjoittamalla että ottamalla osaa katekismuksen uudistushankkeeseen.[4]

Rancken ei tyytynyt pelkkään kritiikkiin, vaan julkaisi vuonna 1808 rippikoulutyössä käytettäväksi kristinopin Autuuden oppi syndisille. Sen tavoitteita kommentoidessaan hän viittaa Svebiliuksen katekismuksen liikaan teoreettisuuteen. Piispa Jakob Tengström tutustui julkaisuhankkeeseen ja antoi sekä sisällöstä että esitystavasta myönteisen lausunnon, mutta toimitti käsikirjoituksen myös teologian professorin Gustaf Gadolinin tarkastettavaksi. Gadolin vaati useita sekä kielellisiä että sisällöllisiä muutoksia. Rancken ilmoitti Gadolinille pitävänsä tämän muistutuksia aiheettomina ja pyysi käsikirjoituksen takaisin, ellei painolupaa myönnettäisi. Lopulta Rancken muutti kaksi sisällön kannalta toisarvoista sanaa ja Gadolin antoi painoluvan. Ranckenin mukaan 600 kappaleen painoksesta pääosa myytiin tai jaettiin maksutta Perniössä.[5]

Rancken oli myös jäsenenä rippikoulutyötä uudistavassa katekismuskomiteassa, jonka puheenjohtaja oli arkkipiispa Jakob Tengström. Katekismuskomitean työ jäi kuitenkin tuloksettomaksi sen jäsenten suurten näkemyserojen vuoksi. Valistusteologit suhtautuivat erittäin kriittisesti Lutherin Vähään katekismukseen, kun taas perinteistä näkemystä edustavat jäsenet pitivät sitä aivan keskeisenä. Komitean työskentely lakkasi jo toisen istunnon jälkeen vuonna 1819.[6]

Rancken ei edustanut kumpaakaan äärilaitaa, vaan pyrki käyttökelpoisen rippikoulumateriaalin aikaansaamiseen. Hän arvosteli komiteassa ankarasti Svebiliuksen katekismusta liiasta teoreettisuudesta. Ranckenin komitealle laatimassa muistiossa näkyvät selvästi hänen pedagogiset periaatteensa. Hän vaatii katekismukselta kansantajuisuutta, johon eivät sovi dogmatiikka ja eksegetiikka ja syvämielinen esitystapa. Hän ei myöskään kelpuuttanut käännöstä, vaan vaati, että rippikoulun oppikirja on kirjoitettava suomen kielellä. Hänen mukaansa kääntäjä on liikaa sidoksissa ruotsin kielen lausetapoihin, erityisesti katekismuksen tapaisessa kirjassa, jonka keskeistä sisältöä ovat lyhyet kysymykset ja vastaukset. Samasta syystä olisi tarpeen myös uusi suomen kielen luku- ja alkeiskirja, jossa olisi myös katekismuksen alkeet. Komiteassa Rancken edusti selvimmin käytännöllistä näkökantaa, kun taas kiistelevät osapuolet keskittyivät periaatteellisiin lausuntoihin, jotka eivät Ingmanin mukaan viittaa pedagogiseen kokemukseen. Arkkipiispa Tengström tunsi Ranckenin näkemykset jo aikaisemmalta ajalta ja yhtyi niihin myös komitean lyhyeksi jääneessä työssä. Svebiliuksen katekismus askarrutti Ranckenia tämänkin jälkeen, ja vanhoilla päivillään hän laati vielä muistion, jossa hän eritteli sen oppiin ja esitystapaan liittyviä puutteita vedoten käytännön kokemuksiinsa opetustoiminnasta sekä maalla että kaupungissa.[7]

Uskonnollisen kirjallisuuden suomentajaMuokkaa

Rancken myös käänsi suomeksi useita pietismiin liittyviä hartauskirjoja. Näistä tunnetuimpia ovat Thomas Gougen Sana syndisille, ja sana pyhille (1801) ja P. O. Buggen Postilla, eli ewangeljumillisia tutkistelemuxia (1804). Peter Buggen postillaa on luettu etenkin rukoilevaisuuden piirissä.[8]

Englantilaisen Thomas Gougen Sana syndisille, ja sana pyhille levisi lukuisina painoksina. Vuosina 1801–1861 siitä otettiin kaikkiaan kuusi painosta Turussa, Oulussa ja Helsingissä.[9]

Kirjan taival Ranckenin suomennokseksi on melko mutkikas. Alkuperäisteos julkaistiin Lontoossa vuonna 1668. Siitä toimitettiin saksankielinen laitos 1738, jossa Gougen tekstiin on tehty laajoja lisäyksiä, niin että teoksen laajuus on kasvanut kaksin-kolminkertaiseksi. Tämä teos käännettiin tanskaksi, jonka pohjalta ruotsalainen Anders Nilsson Brunius teki kahtena painoksena ilmestyneen ruotsinnoksen. Tämä laitos on ollut Ranckenin käännös- ja toimitustyön pohjana. Rancken ei noudattanut pohjatekstiä orjallisesti, päinvastoin. Hän karsi poistoja sekä jätti pois mielestään yksinkertaiselle lukijalle liian vaikeat kohdat eli pimiät, korkiammasa opisa kirjoitetut opin muodot. Muuten hän seurasi tekstiä, lisäten kuitenkin joitakin selvennyksiä opillisesti epäselviin ilmauksiin. Englanninkielinen alkuteos ei liene ollut Ranckenille tuttu, eivätkä kaikki hänen tekemänsä poistot kohdistuneet vain saksantajan lisäyksiin. Suomennos poikkeaa siten huomattavasti alkuteoksesta.[10]

Paitsi suomentajana ja kirjoittajana Rancken osallistui muutenkin uskonnollisen kirjallisuuden levittämiseen. Hän oli hengellisen kirjallisuuden levittämistä varten perustetun Tukholman Evankelisen seuran jäsen. Ranckenin ja Bengt Jakob Ignatiuksen aloitteesta perustettiin Turussa vuonna 1818 samaan tarkoitukseen tähtäävä Evankelinen Seura, jonka toimintaan Rancken osallistui aktiivisesti ja julkaisi sen kustantamana rippilapsille tarkoitettu kirjasen Sydämellinen neuwo ja waroitus nuorukaisille.[11][2]

Yhteys herännäispiireihinMuokkaa

Ranckenin pappisuran alku osui samaan ajankohtaan tunnetun Anna Rogelin käynnistämän herätysliikehdinnän kanssa. Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan Rancken mainitsee liikkeen itäisimmiksi vaikutusalueiksi Sahalahden ja Kuhmalahden, joissa hän toimi pappina vuosina 1775–1789. Herätysten maine kantautui Sahalahden pitäjään ennen varsinaista herätysliikehdintää. Rancken kertoo, että hän ei ottanut ennakolta kantaa liikkeeseen, vaan odotti kiinnostuneena omakohtaista tutustumismahdollisuutta. Hän arvosteli liikehdinnässä esiintyvää epäjärjestyksen siementä, mutta totesi kuitenkin pääasian olevan hyvä, minkä takia hän ryhtyi yhteistyöhön heränneiden kanssa.[12]

Pappina toimiessaan Rancken papiston yleisestä linjasta poiketen piti yhteyttä herännäispiireihin. Hän oli kirjeenvaihdossa Nurmijärven kappalaisena toimivan tunnetun herännäispapin Johan Fredrik Berghin kanssa. Sielunhoidollisten asioiden ohella kirjeenvaihdossa käsiteltiin Nurmijärvellä esiintyvien herätysliikehdintöjen luonnetta.[13]

TuotantoMuokkaa

Oma tuotantoMuokkaa

  • Autuuden oppi syndisille: Jonga Gustaf Rancken kysymyxillä ja wastauxilla on selittänyt. Prändätty J. C. Frenckellin tykönä, 1808.
  • Halullisen rippi lapsen kaxi wirttä. Frenckell ja poika, 1817.
  • Sydämellinen Neuwo ja Waroitus Nuorukaisille, Aikoisansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää Ehtollista nautita. Prändätty Biblia-seuran präntisä [sic], 1823.
  • Uskon opin puhdistus ihmisten valhesta ja pahoista juonista : joka ennen muinen yksi Turun pappi on kirj. käsi-kirjoituksena luettavaksi, mutta nyt väärän opin levennemisen estämiseksi präntin kautta ulosannettu. Holm 1836.
  • Halullisen rippi lapsen wiisi wirttä. J. W. Lillja & Co 1852.
  • Se oikia uskon oppi, ihmisten waiheesta puhdistettu. Käsikirjoitus, mahd. käännös[14].

SuomennoksiaMuokkaa

  • Hamnerin, Nils: Tien Osottaja Ijankaikkiseen Elämään; ionga Nils Hamnerin on kirjoittanut niille neuwoxi ja hyödytyxexi, iotka niinkuin fangeinwartia Philippisä yxiwakaisesti kysywät: Mitä minun pitä tekemän, että minä autuaxi tulisin? Ap. tek. 16: 30. Suomexi käätty ruotzin kielestä: Gustaf Rancken. Prändätty Ioh. C. Frenckellin tykönä, 1801.
  • T. Gouge: Sana Syndisille, ja Sana Pyhille, Pyhille, eli Ylösherätys Suruttomille ja Ylöskehoitus Uudesta syndyneille Sieluille. Ionga se kuuluisa opettaja Englandisa Thomas Gouge on kirjoittanut. Ia yxi sanan palvelja Turuusa suomexi pannut. Prändätty I. C. Frenckellin tykönä, 1801.
  • Rosenmüller, Joh. Georg: Doctor Joh. Georg Rosenmllerin Autuuden opin ia iumalisuden historia lapsille. Eli opetus Iumalan tunnon ja palwelluxen menosta, mailman aluusta, nykyiseen aikaan asti. Ionga Gustaf Rancken suomexi kirjoitti. Prändätty Ioh. C. Frenckellin tykönä, 1803.
  • Bugge, Peter Olivarius: P. O. Buggen Postilla, eli ewangeljumillisia tutkistelemuxia juhla- ja sunnuntai päiwäin ewangeljumeista, juutin kielellä ensin kirjoitetut, ja autuutta halajawaisia suomalaisia warten on Gustaf Rancken ruotsin kielestä ne suomexi tehnyt. Prändätty Frenckellin kirjan prändisä,1804.
  • Neuwo Jesuxen pyhästä ehtollisesta. Ewangeliumillinen seura, 1814.
  • Richmond, Legh: Yhden Torpari Flikan Kristillinen elämä ja Autuallinen kuolema, nähty ja kirjoitettu, niinkuin se todella tapahtunut on, yhdeldä Papilda Englandisa. Frenckell ja poika, 1815.
  • Muutamain Talonpoikain terwellisiä Kanssapuheita keskenänsä. Kustantaja tuntematon, 1815.
  • Murray, Gustaf: Niiden Ihmisten Sieluin Waara, Jotka Parannuxesa wiiwyttävät, mielestänsä, soweljambaan tilaan ja aikaan on Gustaf Murray toimellisesti edespannut saarnasa, ewangeliumista 27 sunnuntaina jälken kolminaisuden wuonna 1791 ; jonga Gustaf Rancken suomeksi kirjoitti. A. Cederwaller, 1825.

LähteetMuokkaa

Tiedot Ranckenin elämänvaiheista perustuvat paljolti Matthias Akianderin herätysliiketeoksessaan julkaisemaan aineistoon. Siihen kuuluu Ranckenin omaelämäkerta (1821) sekä kirjeenvaihtoa muun muassa arkkipiispa Jakob Tengströmin kanssa.[15]

  • Akiander, Matthias: Historiska Upplysningar on Religiösa rörelserna i Finland 1–7. Ranckenin muistiinpanoja osissa 2, 3, 5. Kejserliga Alexanders-Universitetet, 1857–1863.
  • Hyrske, Kaarlo: Väsymätön kylvömies: Piirteitä Johan Fredrik Berghin elämästä ja työstä. Helsinki: Suomen Pyhäkouluyhdistys, 1957.
  • Ingman, L. J.: Gustaf Rancken vanhemman uudistuspyrinnöt katekismusopetuksen alalla. Suomen Kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 1903–1904. Porvoo: SKHS, 1905.
  • Laine, Tuula: Ylösherätys suruttomille: Englantilaisperäinen hartauskirjallisuus Suomessa Ruotsin vallan aikana. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 775. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 951-746-158-5.
  • Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3, Autonomian kausi 1809–1899. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-16493-3.
  • Lempiäinen, Pentti: Gustaf Rancken teoksessa Suomen kansallisbiografia 8, von Qvanten-Sillanpää. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5.
  • Salonen (Salomies), Ilmari: Rancken, Kustaa. Kansallinen elämäkerrasto 4. Porvoo: WSOY, 1932.
  • Tiililä, Osmo: Rukoilevaisten kirjoja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1961.

ViitteetMuokkaa

  1. Salonen 1932, s. 442–443.
  2. a b c Lempiäinen, Pentti: Gustaf Rancken. Kansallisbiografia 8. 2003.
  3. Ingman 1903, s. 42–44.
  4. Tiililä 1961, s. 106 ja Ingman 1903, s. 27–35.
  5. Akiander 5, s. 316 ja 297–298.
  6. Salonen 1932 ja Murtorinne 1992, s. 67–71.
  7. Ingman 1903, s. 29–41.
  8. Ranckenin kirjallisesta tuotannosta ks. Tiililä 1961, s. 303–305.
  9. Tiililä 1961, s. 269.
  10. Laine 2000, s. 234–238.
  11. Salonen 1932, s. 442–443.
  12. Akiander 3, s. 113–114.
  13. Hyrske 1957, s. 99–102.
  14. Akianderin mukaan, Tiililä 1961, s. 303.
  15. Akiander 5, s. 269–351.