Georgi Ivanov (kirjailija)
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: alkuperäisessä lähteessä ei mainita artikkelin kohteesta yhtään mitään |
Georgi Vladimirovitš Ivanov (ven. Гео́ргий Влади́мирович Ива́нов); (10. marraskuuta [J: 29. lokakuuta] 1894 Puke-Barštšen kartano[1], Sedan volosti, Telšiain kihlakunta, Kaunasin kuvernementti, Venäjä; nyk. Mažeikiain alue, Liettua – 26. elokuuta 1958 Hyères, Varin departementti, Ranska) oli venäläinen kirjailija, runoilija ja esseisti.[2]
.jpg)
Suku ja koulutus muokkaa
Georgi Ivanovin isä oli everstiluutnantti Vladimir Ivanovitš Ivanov (1852-1907), joka kuului Vitebskin aatelisiin sotilassukuihin ja hänen äitinsä oli majurintytär Vera Mihailovna Brenstein, joka kuului myös aateliseen sotilassukuun. Vuonna 1880 syntyi ensimmäinen lapsi Vladimir. Georgin isä oli komennettuna Sofiaan Bulgariassa, jossa syntyivät seuraavat kaksi lasta Natalia 1881 ja Nikolai 1884. Georgi oli perheen nuorin lapsi.[3]
Lapsuusvuodet kuluivat Puke-Barštše -kartanossa Kaunasin kuvernementissa ja Studenka-maatilalla Minskin kuvernementissä. Ivanovit ostivat vuonna 1899 Studenka-tilan todennäköisesti Georgin äidin perintörahoilla 48 000 ruplalla ja sen pinta-ala oli 944 hehtaaria. [Kapteeni Vladimir Ivanovin vuositulot vuonna 1895 olivat 700 ruplaa ja palveluksen loppuun mennessä palkka saattoi nousta vielä 100-150 ruplaa.] Talvella perhe asui Kaunasin varuskuntakaupungissa, jossa Georgin isä palveli vuoteen 1902 saakka. Vuonna 1905 perhe muutti Pietariin ja vietti kesän Sorokpolin kartanossa lähellä Vilnaa, joka oli ostettu vuonna 1902.[3]
Vuonna 1905 Georgi ilmoittautui Jaroslavlin kadettikouluun. Opiskelijana hän oli keskinkertainen. Parhaat arvosanat hän sai uskonnosta, maantiedosta ja piirtämisestä. Tammikuussa 1907 hänet siirrettiin isänsä pyynnöstä 2. kadettijoukkoon Pietariin. Akateeminen menestys heikkeni, mikä ei liittynyt pelkästään huonoon terveyteen, vaan myös haluttomuuteen noudattaa tiukkaa sotilaallista kurinalaisuutta.[1][3]
Yksityiselämä muokkaa
Hänen ensimmäinen avioliittonsa vuosina 1915-1918 oli ranskalaisen tanssijatar Gabrielle Ternizienin kanssa. Ivanov meni syyskuussa 1921 (asiakirjojen mukaan vuonna 1931) toisen kerran naimisiin kirjailija Irina Odojevtsevan kanssa, jonka jälkeen vaimo asui elokuusta 1922 lähtien isänsä luona Riiassa. Hän tapasi aviovaimonsa lokakuussa 1923 Berliinissä, minkä jälkeen hän muutti tämän kanssa Pariisiin, jossa hän vietti suurimman osan elämästään. Vaikka avioliitto Odojevtsevan kanssa kesti 37 vuotta, sillä "ei ollut juurikaan tekemistä tavallisten avioliittoa koskevien käsitysten kanssa", Odojevtsevan elämäkerran kirjoittajan Ella Bobrowin mukaan.[4]
Esimerkki heidän villistä elämästään löytyy ranskalaisen kirjailija Georges Bataillen muistiinpanoista: "Joulukuussa 1937 [...] Laure ja minä valmistimme illallisen: odotimme Ivanovia ja Odojevtseva. Aivan kuten olimme suunnitelleet, illallinen osoittautui yhtä villiksi kuin tuuli sinä päivänä. Alaston Odojevtseva alkoi oksentaa."[5]
Toisen maailmansodan puhjettua pariskunta lähti Pariisista asui Biarritzin rannikkokylässä sijaitsevassa huvilassa, jonka he olivat ostaneet vuonna 1932, kun Odojevtseva sai suuren perinnön isänsä kuoltua. Saksalaiset joukot miehittivät kaupungin kesällä 1940. Vuonna 1943 Saksan armeija takavarikoi heidän talonsa, mutta he jäivät Biarritziin vuoteen 1946 asti. Heidän talonsa oli ryöstetty ja myöhemmin tuhoutunut amerikkalaisten pommituksissa. Ivanovien sosiaalinen asema sotavuosina johti myöhemmin siihen, että Georgi Ivanovia syytettiin natsisympatioista, erityisesti häntä syytti entinen ystävä Georgi Adamovitš.[6]
Toisen maailmansodan jälkeen Ivanov ja Odojevtseva muuttivat takaisin Pariisiin, jossa heidän suuri komeasti kalustettu vuokra-asuntonsa asuntonsa Bois de Boulognen lähellä oli tuhoutunut. He elivät enemmän tai vähemmän epätoivoisessa köyhyydessä, he saivat tuloja ainoastaan New Yorkissa ilmestyvän emigranttilehti Novyi žurnal (ven. Новый журнал, Uusi lehti) kanssa vuodesta 1950 lähtien tehdystä yhteistyöstä ja Ivanov alkoholisoitui. Aviovaimon terveys heikkeni kosteissa halvoissa hotelleissa ja lääkäri määräsi vaihtamaan lämpimämpään ilmanalaan. Heidän onnistui pääsemään köyhien emigranttien hoivakotiin eli "venäläiseen taloon" Juan-les-Pinsissä Etelä-Ranskassa, ja talvella 1953 he muuttivat Ranskan valtion omistamaan Montmorency vanhainkotiin Hyèresiin etelärannikolle. Georgi Ivanov kuoli Hyèresissä vuonna 1958, Etelä-Ranskan kuumat kesät olivat rasittaneet hänen sydäntään. Myös häviö Nobelin-kirjallisuuspalkinnon ehdokkuudesta Boris Pasternakille masensi häntä (Pasternak painostettiin luopumaan palkinnostaan). Vuonna 1963 Georgi Ivanovin jäännökset haudattiin uudelleen Sainte-Genevieve-des-Bois'n venäläiselle hautausmaalle Pariisin lähellä (hauta nro 6695).[7]
Kirjallinen ura muokkaa
Ivanov aloitti jo nuorena runojen kirjoittamisen, jotka jäljittelivät Baudelairea ja ranskalaisia symbolisteja. Vaikka hänen versiointitekniikkansa oli moitteeton, hänellä ei ollut elämänkokemusta, josta hän voisi ammentaa sisältöä. Hänen varhaisen runoutensa suosikkiaiheita olivat rokokoo-manerismi ja uljaat juhlat. Hän antoi kahdelle kirjalleen nimen Lähtö Kytheran saarelle (ven. Отплытье на о. Цитеру) viitaten Antoine Watteaun kuuluisaan rokokoo-maalaukseen. Hän ehti julkaista runojaan ennen emigroitumistaan vuonna 1922, mutta kehittyi omintakeiseksi kirjailijaksi vasta myöhemmin. Egofuturistiseen tyyliin kirjoitetuttuja varhaisrunoja on luonnehdittu koulupojan harjoitelmiksi. Vuosina 1914-1922 ilmestyneissä ja akmeismin ihanteiden mukaan kirjoitetutuissa ja runoissa ilmaisu oli jo selvästi kehittyneempää ja oma tyyli löytyi kokoelmassa Rozy (ven. Розы, Ruusu, 1931), jonka metatyysiset runot ovat lakonisia ja joissa tuonpuoleisuuden kokemus usein törmää johonkin arkiseen tapahtumaan.[2]
Kokeiltuaan erilaisia venäläisen futurismin kirjallisuusteknisiä muotoja, joita Igor Severjanin tarjoili,[2] Ivanov liittyi akmeismi-liikkeeseen. Vaikka 20-vuotiasta nuorukaista ei pidetty suurena lahjakkuutena, Osip Mandelštam ja Anna Ahmatova puhuivat hänestä tai mainitsivat hänen runoissaan. Hänet pidettiin kuuluvan myös Nikolai Gumiljovin ja Sergei Gorodetskin järjestämän epävirallisen "Runoilijoiden kilta" (ven. Цех поэтов, Tšeh poetov)[8] -koulun parhaiden oppilaiden joukkoon. Vuodesta 1916 Ivanov oli toisen "runoilijoiden työpajan" jäsen. Kolmannessa "runoilijoiden työpajassa", jota johti Gumiljov, Ivanov oli näkyvästi esillä yhdessä Georgi Adamovitšin kanssa. Gumiljovin murhan jälkeen vuonna 1921 Ivanov johti työpajaa.[9]
Georgi Ivanov oli tämän piirin ainoa merkittävä jäsen, joka muutti länteen. Hänen luontainen ylimielisyytensä ja järjettömät tuomionsa toivat hänelle helposti kunnioitusta ja ihailua nuorempien aikalaistensa keskuudessa. Hän mainosti itseään ainoana jäänteenä Venäjän hopeakauden hienostuneesta miljööstä. Vahvistaakseen asemaansa hän julkaisi muistelmat nimeltä Peterburgskije zimy (ven. Петербургские зимы, Pietarin talvia, 1928, uusittu painos 1952)[2], joka sisälsi fiktiivisen tai liioitellun selonteon hänen kokemuksistaan akmeisteissa. Kirja vieraannutti Ivanovin hänen vanhemmista aikalaisistaan, mutta se sai välittömän suosion hänen opetuslapsiensa parissa.[10]
Ivanovista tuli yhdessä vaimonsa Irina Odojevtsevan ja kriitikko- ja runoilijatoverinsa Georgi Adamovitšin (1892-1972)[2] kanssa venäläisen emigranttiyhteiskunnan pääasiallinen makutuomari, joka loi tai tuhosi kirjallista mainetta. Heidän kirjallinen makunsa oli kuitenkin jossain määrin puutteellinen: he hylkäsivät vahingossa Marina Tsvetajevan runot (hän oli lähettänyt ne nimettömänä runokilpailuun) luultuaan niitä Tsvetajevan karkeiksi jäljitelmiksi. He riitelivät innokkaasti venäläisten kirjailijoiden kanssa Berliinissä, ja Vladimir Nabokovista tuli heidän hyökkäysten suosikkikohde. Nabokov kosti satiirisoimalla Ivanovia yhdessä tunnetuimmista novelleistaan, Kevät Fialtassa, ja loi nerokkaan salajuonen, joka johti siihen että Adamovitš ylisti kohtuuttomasti Nabokovin salanimellä julkaistuja säkeitä. Ivanov kritisoi Nabakovia Jean-Paul Sartren ohella jäljittelystä ja "tähteiden käyttämisestä".[2]
Vuonna 1938 Georgi Ivanov julkaisi proosarunon Atomin hajoaminen (ven. Распад атома), jonka useimmat emigrantit (mukaan lukien Vladimir Nabokov ja Vladislav Hodasevitš) tuomitsivat ja hänen ihailijansa V. Zlobin ja Zinaida Hippius ylistivät. Hän oli Venäjän emigranttien johtava runoilija ja esseisti 1930-1950-luvuilla. Universaalien ja yleisinhimillisten kysymysten keinollisesti säästeliäänä pohtijana Georgi Ivanovia pidetään pariisilaisvireisen (parižkaja nota) venäläisrunouden merkittävimpänä edustajana.[2]
Alkoholisoituneena ja epätoivoisena Ivanov vajosi yhä alemmas. Hänen parhaat runonsa syntyivät järjettömässä köyhyydessä ja täydellisessä epätoivossa. Hänen taiteensa huipentui hänen viimeiseen runosarjaansa, joka kirjoitettiin hänen kuolemaansa edeltävinä päivinä. Yhdessä viimeisistä teoksistaan Ivanov lupasi profeetallisesti "palata Venäjälle runoina". Hänen vaimonsa Irina Odojevtseva palasi Leningradiin perestroikan aikana ja kuoli siellä vuonna 1990.[10]
Perintö muokkaa
Ivanovin kuoleman jälkeen hänen maineensa on parantunut tasaisesti. Hänen "kirkkaan epätoivon runouttaan", erään kriitikon mukaan, katsovat jotkut ennakoineen ranskalaisen eksistentialismin periaatteita. Hänen viimeisessä, runoilijan kuoleman jälkeen julkaistussa kokoelmassa Portret bez shodstva (ven. Портрет без сходства, Muotokuva vailla näköisyyttä, 1950) aiemmat mystiset kokemukset ovat muuttuneet katkeraksi muistoksi. Eksistentiaalinen tyhjyyden kokemus ja kuoleman läheisyys saavat taustakseen menetetyn Venäjän ja siellä vietetyn nuoruuden muistot.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Крейд В. П. / Kreid V. P.: Семья. Кадетский корпус. Георгий Иванов. / Perhe. Kadettijoukot. Georgi Ivanov, s. 5. М.: Молодая гвардия / Moskova: Nuori vartija, 2007. ISBN 5235029852.
- ↑ a b c d e f g h Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 7. Stalinin varjossa: 1930-1960. Kirjallisuus maanpaossa. Emigraation ensimmäinen aalto”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 449, 532, 535-536. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
- ↑ a b c ЗЕНН, ТАТЬЯНА / Zenn, Tatjana: Георгий Иванов: легенды и документы. / Georgi Ivanov: legendoja ja asiakirjoja., s. 137-157. Звезда : журнал. № 11 / Zvezda-aikakauslehti, nro 11, 2014. https://zvezdaspb.ru/index.php?page=8&nput=2388.
- ↑ Bobrow, Ella: Irina Odoevtseva, s. 148. Buffalo, NY: Mosaic Press, 1996.
- ↑ Bataille, Georges: Notebooks for Le Coupable, in Oeuvres Complètes vol. 5, s. 524-525. Paris: Gallimard.
- ↑ Lukijanova, Irina: [[inkki ei toimi] https://russkiymir.ru/media/magazines/article/152386/ On Snowbound Fate] Russkii Mir magazine - russkiymir.ru.
- ↑ Иванов, Георгий & Одоевцева, Ирина & Гуль, Роман / Ivanov, Georgi & Odojevtseva, Irina & Gul, Roman: Тройственный союз: (переписка 1953—1958 годов) / Kolmenvälinen: (kirjeenvaihto 1953-1958), s. 4-5. Санкт-Петербург, Петрополис / Pietari: Petropolis, 2010. ISBN 978-5-9676-0237-5.
- ↑ Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 5. Realismista modernismiin: 1900-luvun taite. Modernismin murros. Akmeismi ja sen perilliset”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 405-406. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
- ↑ Арьев, А. Ю. / Ariev, A. Ju: Жизнь Георгия Иванова. Документальное повествование / Georgi Ivanovin elämä. Dokumentaarinen kerronta. , 2009. ISBN 978-5-7439-0138-8.
- ↑ a b Крейд, Вадим / Kreid, Vadim: Георгий Иванов. Жизнь, которая снилась / Georgi Ivanov. Elämä, josta haaveiltiin 45-я параллель, 1990-1995, 2006-2023. № 29 (269). 11. lokakuuta 2013.