Formula 1 -kausi 1954

Formula 1 -kausi 1954 oli kautta aikojen viides Formula 1 -kausi. Kaudella ajettiin yhdeksän MM-osakilpailua. Mestaruuden voitti Argentiinan Juan Manuel Fangio, joka ajoi Maseratilla ja sittemmin loppukaudesta Mercedeksellä.[1] Fangio johti koko kauden kuljettajien MM-sarjaa.[2]

Formula 1 -kausi 1954
Järjestäjä FIA, Formula One Group
Järjestyksessä oleva kausi 5.
Kilpailuja 9
Rengasvalmistaja(t) P, E, D, C, A, F
Kuljettajien mestari Juan Manuel Fangio
← 1953 1955 →

Sääntöjä muokkaa

  • Vain viiden parhaan kilpailun tulokset laskettiin mukaan loppupisteisiin.
  • Pisteitä saivat kilpailujen viisi parasta (8, 6, 4, 3, 2) ja kilpailun nopeimman kierroksen ajanut, joka sai yhden pisteen.
  • Useat kuljettajat saattoivat ajaa samaa autoa, mutta tällöin pisteet jaettiin ottamatta huomioon kuinka monta kierrosta kukin kuljettaja oli ajanut.

Teknisiä sääntöjä muokkaa

  • Vapaasti hengittävien moottorien tilavuus oli maksimissaan 2 500 cm3.
  • Turbomoottoreiden tilavuudeksi sallittiin maksimissaan 700 cm3.

Kustannussyistä kaksi edellistä kautta oli ajettu Formula 2 -luokan autoilla, ja Ferrarin 500-auto oli ollut täysin ylivoimainen.[1] Nyt kuitenkin sylinteritilavuuden sallittiin nousevan 2 500 cm3.[1]

Keskeiset osallistujat muokkaa

Aina alkuvaiheistaan lähtien Formula 1 –kisat olivat olleet tavallaan Italian sisäisiä kilpailija, sillä aluksi olivat kilpailuissa Alfa Romeot ja Ferrarit ja sitten Ferrarit ja Maseratit. ”Ulkomainen” kilpailu otti tuulta alleen vuonna 1954 kun odotettu ja osittain pelättykin Mercedes-Benzin osanotto kilpailuihin tuli todeksi Ranskan GP:ssä.[1] Italialaiset Lanciat ilmoittautuivat myös mukaan kauden kisoihin, mutta näiden Lancia D50-mallin valmistuminen viivästyi Mercedeksen autoa enemmän.[1]

Nämä uudet tulokkaat saivat sekaisin kuljettajamarkkinat. Kaikkien yllätykseksi hallitseva maailmanmestari Alberto Ascari ja hänen erottamaton kaverinsa Luigi Villoresi päättivät jättää Ferrari-tallin ja siirtyä Lancian ohjaimiin, mikä koitui Ascarille kauden kuluttamiseen uutta D50-mallia odotellessa.[1] Ferrari korvasi heidät José Froilán Gonzálezilla, joka palasi talliin kahden vuoden Maserati-kauden jälkeen, ja ranskalaisella Maurice Trintignant’illa.[1] Heihin liittyivät myös Giuseppe Farina ja Mike Hawthorn.[1]

Maserati vaikutti suurimmalta häviäjältä tässä kettinkien sinfoniassa kun se menetti Gonzálezin ja erittäin suuri menetys Maseratin tallille oli kesken kauden tapahtunut Juan Manuel Fangion menetys Mercedesille. Tämä siirto tapahtui Ranskan GP:n yhteydessä.[1] Näin Maserati-tallin maine kahden merkittävimmän kuljettajan lähdön jälkeen jäi Onofre Marimón varaan, joka kuitenkin menehtyi Saksan GP:n harjoituksissa ollen täten ensimmäinen F1-osakilpailussa kuollut kuljettaja.[1]

Juan Manuel Fangion lisäksi Mercedes-tiimiin liittyivät insinööri-pilotti Karl Kling, veteraani Hermann Lang, sekä tulevaisuuden toivo Hans Hermann.[1][3]

Kilpailut muokkaa

Kauden kilpailut:[4]

Nro Kilpailu Päivämäärä Rata Voittaja Talli Raportti
1   Argentiinan GP 17. tammikuuta Buenos Aires   Juan Manuel Fangio   Maserati Raportti
2   Indianapolis 500 31. toukokuuta Indianapolis   Bill Vukovich   Kurtis Kraft-Offenhauser Raportti
3   Belgian GP 20. kesäkuuta Spa-Francorchamps   Juan Manuel Fangio   Maserati Raportti
4   Ranskan GP 4. heinäkuuta Reims-Gueux   Juan Manuel Fangio   Mercedes-Benz Raportti
5   Britannian GP 17. heinäkuuta Silverstone   José Froilán González   Ferrari Raportti
6   Saksan GP 1. elokuuta Nürburgring   Juan Manuel Fangio   Mercedes-Benz Raportti
7   Sveitsin GP 22. elokuuta Bremgarten   Juan Manuel Fangio   Mercedes-Benz Raportti
8   Italian GP 5. syyskuuta Monza   Juan Manuel Fangio   Mercedes-Benz Raportti
9   Espanjan GP 24. lokakuuta Pedralbes   Mike Hawthorn   Ferrari Raportti

MM-loppusijoitukset muokkaa

Sija Kuljettaja Maa Auto Pisteet
1. Juan Manuel Fangio   Maserati ja Mercedes-Benz 42 (57,14)
2. José Froilán González   Ferrari 25,14 (26,64)
3. Mike Hawthorn   Ferrari 24,64
4. Maurice Trintignant   Ferrari 17
5. Karl Kling   Mercedes-Benz 12
6. Bill Vukovich   Kurtis Kraft-Offenhauser 8
7. Hans Herrmann   Mercedes-Benz 8
8. Roberto Mieres   Maserati 6
9. Luigi Musso   Maserati 6
10. Giuseppe Farina   Ferrari 6
11. Jimmy Bryan   Kuzma-Offenhauser 6
12. Jack McGrath   Kurtis Kraft-Offenhauser 5
13. Stirling Moss   Maserati 4,14
14. Onofre Marimón   Maserati 4,14
15. Sergio Mantovani   Maserati 4
16. Robert Manzon   Ferrari 4
17. Prinssi Bira   Maserati 3
18. André Pilette   Gordini 2
19. Mike Nazaruk   Kurtis Kraft-Offenhauser 2
20. Luigi Villoresi   Maserati 2
21. Umberto Maglioli   Ferrari 2
22. Élie Bayol   Gordini 2
23. Troy Ruttman   Kurtis Kraft-Offenhauser 1,5
23. Duane Carter   Kurtis Kraft-Offenhauser 1,5
25. Alberto Ascari   Lancia 1,14
26. Jean Behra   Gordini 0,14

HUOM! Aikakautena, jolloin ajanotto ei toiminut kuin sekunnin kymmenysosien tarkkuudella, ei ollut mahdollisuutta äärimmäisen tarkkaan ajanottoon. Tästä on esimerkkinä Britannian GP, missä parhaan kierrosajan saavutti seitsemän kuljettajaa.[5] He jakoivat pisteet, jolloin jokainen heistä sai 0,14 pistettä.[6]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f g h i j k Fangio's second title marred by Marimon death ESPN. Viitattu 26.7.2017. (englanniksi)
  2. STATS F1: Spain 1954 - Championship • STATS F1 www.statsf1.com. Viitattu 12.8.2017. (englanniksi)
  3. Hans Herrmann - Germany ESPN. Viitattu 26.7.2017. (englanniksi)
  4. 1954 RACE RESULTS Results - Archive 1950-2016. Formula 1.com. Viitattu 26.7.2017. (englanniksi)
  5. 1954 BRITISH GRAND PRIX - FASTEST LAPS Results - Archive 1950-2016. Formula 1.com. Viitattu 26.7.2017. (englanniksi)
  6. Italy hit back with Silverstone 1-2 ESPN. Viitattu 26.7.2017. (englanniksi)