Fjodor Emin

Fjodor Aleksandrovitš Emin (ven. Фёдор Алекса́ндрович Эми́н, ennen kastetta Muhammed-Ali Emin; 173527. toukokuuta 1770 Pietari) oli yksi Venäjän ensimmäisistä romaanikirjailijoista[1].

Eminin Pietarissa vuonna 1766 ilmestyneen kirjeromaanin Pisma Ernesta i Dorarvy etulehti.

Fjodor Eminin omiin kertomuksiin perustuvat tiedot hänen vaiheistaan ennen Venäjälle päätymistä ovat ristiriitaisia. Vuonna 1761 esitetyn asiakirjojen todistaman version mukaan hänen isoisänsä oli Itävallan armeijan puolalainen upseeri, joka 1700-luvun alussa siirtyi Turkin palvelukseen ja kääntyi muslimiksi. Bosnian bein luona kasvanut isä sai käskynhaltijan paikan Naupaktosissa ja meni naimisiin kristityn orjan kanssa. 1750-luvun alussa Emin opiskeli Venetsiassa ja asui jonkin aikaa Lesbosin saarella, jonne hänen isänsä oli karkotettu. Sieltä he siirtyivät Algeriaan, jossa isä nimitettiin armeijan ylipäälliköksi ja poika yleni upseeriksi. Isän kuoltua Emin päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen Portugaliin ja sieltä Lontooseen, jossa hänet kastettiin Venäjän lähetystön kirkossa. Toisten tietojen mukaan hän olisi syntynyt Puolassa, Unkarissa tai Kiovassa. Vuonna 1761 Emin saapui Pietariin, jossa hän työskenteli ulkoasian kollegiossa kääntäjänä, opetti italiaa ja meni naimisiin.[2]

Emin oli kielellisesti hyvin lahjakas. Hän osasi vähintään kahdeksaa eri kieltä ja julkaisi jo vuonna 1763 ensimmäiset portugalista ja espanjasta venäjäksi kääntämänsä romaanit. Samana vuonna hän siirtyi Katariina II:n kabinetin kääntäjäksi ja julkaisi ensimmäisen oman romaaninsa Nepostojannaja Fortuna, ili Pohoždenije Miramonda (”Ailahteleva onnetar tai Miramondin seikkailut”), joka pohjautuu omaelämänkerrallisiin aiheisiin. Muita teoksia olivat Prikljutšenija Femistokla (”Temistokleen seikkailut”, 1763) sekä Venäjän ensimmäinen kirjeromaani Pisma Ernesta i Dorarvy (”Ernestin ja Dorarvan kirjeet”, 1766), jonka taustalla on Jean-Jacques Rousseaun Julie, tai uusi Héloïse (1761). Eminin seikkailu- ja rakkausjuoniin perustuvat pikareskiromaanit sisältävät myös pohdintoja ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Teostensa välityksellä hän kävi polemiikkia romaanikirjallisuuteen kielteisesti suhtautuneen Aleksandr Sumarokovin kanssa.[3][4]

Vuoden 1766 jälkeen Emin keskittyi historian tutkimukseen. Keskeneräiseksi jäänyt Rossijskaja istorija žizni vseh drevnih ot samogo natšala Rossii gosudarei (1767–1769) on sekundäärilähteisiin perustuva kaunokirjallinen esitys Venäjän historiasta. Vuonna 1769 Emin julkaisi satiirista aikakauslehteä Adskaja potšta (”Helvetinposti”), joka yhdessä Nikolai Novikovin Trutenin kanssa esitti polemiikkia Katariina II:n lähipiireineen julkaisemaa Vsjakaja vsjatšina -lehteä vastaan. Kirjailijan viimeiseksi teokseksi jäi uskonnollinen traktaatti Put k spaseniju (”Tie pelastukseen”), josta otettiin yli 50 painosta vuosina 1780–1917.[5]

LähteetMuokkaa

  1. Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 30, s. 166. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1978.
  2. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 444–446. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)
  3. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 446–449. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)
  4. Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 156. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-181-4.
  5. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 449–450. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa