Avaa päävalikko

Erik Petter Mättö (k. 19. heinäkuuta 1930 Heinjoki) oli suomalainen rajasuutari, jonka äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen iskujoukko murhasi kesällä 1930. Hänet tunnettiin kotiseudullaan omintakeisena persoonana, joka ilmeisesti oli onnistunut ärsyttämään joitakin järjestön kannattajia jyrkillä puheillaan. Varsinainen työväenliikkeen aktiivi tai poliittinen vaikuttaja Mättö ei kuitenkaan ollut. Hänen lisäkseen Lapuan liikkeen murhaamina kuolivat Onni Happonen ja Yrjö Holm.

Erik Mättö
Henkilötiedot
Kuollut 19. heinäkuuta 1930
Heinjoki
Ammatti rajasuutari

KuolemaMuokkaa

Ajatus Mätön muilutuksesta syntyi Karjalan kannakselta saapuneiden ilmiantojen perusteella heinäkuun alussa 1930. Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola oli tuolloin alkoholisminsa vuoksi hoidettavana sairaalassa Helsingissä, eikä ollut tietoinen asiasta. Lopullisen määräyksen antoivat 17. heinäkuuta kaksi järjestön Lapuan päämajan päivystäjää, jotka myöhemmin kertoivat toimineensa oma-aloitteisesti ilman ylempää tullutta käskyä. Etelä-Pohjanmaalta lähti liikkeelle viiden hengen iskuryhmä, johon kuuluivat Vihtori Kosolan poika Pentti Kosola, ylikonstaapeli Matti Nikula, lakitieteen ylioppilas Mauri Nikula, talollinen Matti Tuokko sekä autoilija Kustaa Vannas. Seuraavana päivänä joukkio saapui Viipuriin, jossa he alkoivat ryypiskelemään Hotelli Belvederessä paikallisten suojeluskuntalaisten kanssa. Ryhmään liittyi myös oppaana toiminut Johannes Ristseppä.[1][2]

Mättö siepattiin kotoaan Heinjoelta 19. heinäkuuta, jonka jälkeen hänet vietiin ns. Pusurin kankaalle. Tarkoituksena oli pahoinpidellä ja pelotella Mättöä, mutta kesken kävelymatkan vahvasti päihtyneenä ollut Pentti Kosola ampui hänet metsäpolulla. Säikähtäneet muiluttajat hautasivat ruumiin, joka löydettiin vasta seuraavana kesänä, kun oppaana toiminut Ristseppä tunnusti teon ja näytti viranomaisille kätköpaikan. Kuulusteluissa Kosola väitti ampuneensa tupakkaa taskustaan kaivaneen Mätön, koska luuli tämän tavoitelleen asetta. Murhaa seuranneena yönä Vannaksen autolla liikkeellä ollut iskuryhmä jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa humalainen seurue herätti huomiota etsimällä kommunisteja keskellä yötä eri puolilta kaupunkia.[2]

Mättö oli omalaatuisen luonteensa lisäksi myös sairaalloinen mies, joka kärsi muun muassa jonkinlaisesta sydäntaudista. Tämän vuoksi muiluttajiin kuulunut ylikonstaapeli Nikula ei hänet tavattuaan enää uskonut paikallisten Mätöstä esittämiä väitteitä.[2]

OikeudenkäyntiMuokkaa

Rikosjuttu tuli vireille syksyllä 1931 Muolaan, Äyräpään ja Kyyrölän kihlakunnanoikeuden syyskäräjillä. Syyttäjänä toiminut nimismies Paavo J. Virkkunen oli kuitenkin Lapuan liikkeen kannattajia ja lievensi Kosolan murhasyytteen tahattomaksi tapoksi. Oikeuskansleri Albert Makkonen asetti uudeksi syyttäjäksi Viipurin läänin poliisitarkastajan, mutta myös asiaa käsitellyt Viipurin käräjäoikeuden tuomari Erkki Saraste osoittautui lapualaismieliseksi. Hän hylkäsi muilutuksen määränneiden Lapuan liikkeen kanslistien syytteet ja julisti Makkosen määräyksestä huolimatta tapauksen käsiteltäväksi suljetuin ovin. Lisäksi Saraste päästi oikeudenkäynnin aikana Kosolan kahdesti vapaaksi, mikä oli vastoin lakia. Lopulta Kosola tuomittiin ”erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa tehdystä taposta” viiden vuoden kuritushuonerangaistukseen sekä vapaudenriistosta kolmen kuukauden vankeuteen.[2] Korkein oikeus kuitenkin katsoi Kosolan rikoksen perusmuotoiseksi tapoksi ja korotti rangaistuksen kahdeksan vuoden kuritushuonerangaistukseksi (KKO 1932 II 288).[3]

Vapautumisensa jälkeen Kosola kertoi olleensa murhapäivänä niin humalassa, ettei muista tapahtumista mitään, mutta sanoi myös uskovansa ettei todellisuudessa ollut ampunut Mättöä. Joidenkin väitteiden mukaan Kosola olisi tunnustanut murhan saadakseen huomion pois muista iskuryhmän jäsenistä.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b Korjus, Jaakko: Vihtori Kosola: legenda jo eläessään. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1976. ISBN 951-00778-5-2.
  2. a b c d Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930, s. 223, 240–241, 418, 426–427. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-10871-6-9.
  3. Björne, Lars: "Valkoinen" korkein oikeus 1918 - 1929. Teoksessa Pihlajamäki Heikki (toim.): Lainkäyttö läpi vuosisadan. Näkökulmia korkeimman oikeuden historiaan 1918 - 2018, s. 59 ja 68. Helsinki: Edita 2018, ISBN 978-951-37-7406-6.