Engela
Engela on entinen Suomen Lähetysseuran lähetysasema Oukwanyamassa, entisen Ambomaan pohjoisosassa Namibiassa. Se on vuodesta 2004 ollut osa Helao Nafidin kaupunkia.
| Engela | |
|---|---|
  Engela |
|
|
Koordinaatit: |
|
| Valtio |
 Namibia |
| Alue | Ohangwenan alue |
| Aikavyöhyke | UTC+1 |
Lähetysaseman historiaa muokkaa
Suomalaiset olivat aluksi vierailleet Oukwanyamassa Omafo-nimisessä paikassa, jonne englantilainen majuri Fairlie oli vuonna 1918 rakentanut pienen kirkon. Omafoon kuljettiin Ondongan Oshigambosta käsin, matkaa oli kuusi peninkulmaa, joka härkäkärryillä vei 12 tuntia, pysähdyksiä lukuun ottamatta.
Vuonna 1920 Oukwanyamassa oli ollut jo 40 opettajaa ja 1300 oppilasta, ja tuon alueen hoitaminen Ondongasta käsin oli käynyt työlääksi. Tämän vuoksi sinne päätettiin perustaa varsinainen lähetysasema. Lupa siihen saatiin hallitukselta 8.12.1920. Lähetysaseman paikan osoitti suomalaisille Simson Shituwa. Paikka oli Omafon länsipuolella olevan laajan laakson (oshanan) vastarannalta, jossa maa on hieman ylevämpää kuin ympäristössä. Paikan hyväksyi sinne tullut August Hänninen. Tämä oli tuohon aikaan hoitanut Oukwanyaman työtä Oshigambosta käsin. Uuden aseman paikan nimi oli Engela, joka sijaitsi pari kilometriä Omafosta länteen. Rakennustöihin lähti mukaan Eetu Järvinen, ja marraskuussa 1921 uusi asema vihittiin käyttöön. Seuraavana vuonna sinne lähetettiin sairaanhoitaja Linda Helenius Hännisen ja tämän vaimon avuksi. Myöhemmin myös Valde Kivinen saapui Engelaan. Hän perusti sinne poikakoulun.[1][2]
Kirkon rakentaminen muokkaa
Engelan seurakuntalaiset olivat innokkaimpia kirkonrakentajia Ambomaalla. Vuonna 1923, kun Omafon kirkko kahden kilometrin päässä oli pahasti ränsistynyt, seurakuntalaiset rakensivat Engelaan komean savitiilikirkon kustantaen sen suurimmaksi osaksi itse.[3]
Lähetystyö ei Engelassa ollut raivaus- tai kylvötyötä, vaan siellä sanottiin suoritetun valtavaa elonkorjuuta. Kirkko täyttyi joka sunnuntai sanankuulijoista, ja juhlapäivinä ehtoollisella kävijöitä saattoi olla kaksikin tuhatta. Myös kerätyt kolehdit olivat huomattavia.[4]
Suomalaisten ja anglikaanien kiista muokkaa
1920-luvun alussa suomalaiset joutuivat anglikaanien kanssa kiistaan työstä Ambomaalla. Anglikaanit halusivat Oukwanyaman itselleen, mutta lopulta asia ratkaistiin siten, että suomalaiset, anglikaanit ja katoliset saivat tehdä työtä koko Lounais-Afrikan alueella, ja muilta kirkoilta tämä alue oli suljettu.[5][6] Vaikka kiista saatiin sovittua, ei Oukwanyamaan voitu kuitenkaan perustaa uusia suomalaisia lähetysasemia. Sen vuoksi kaukanakin olleita seurakuntia jouduttiin hoitamaan Engelasta käsin. Näitä olivat Endola 30 kilometrin päässä lounaaseen, jonne vihittiin v. 1927 kirkko, ja Edundja 19 km Engelasta itään.[7]
Sairaalatoiminnasta muokkaa
Vuosina 1936–39 Engelassa toimi lääkärinä Selma Rainio, jätettyään jo Onandjokwen sairaalan nuorempiin käsiin. Hänen työkautensa siellä katkesi kuitenkin kuolemaan 5.1.1939.[8]
1950-luvulle tultaessa kerrotaan Engelan potilasmäärän kasvaneen jopa suuremmaksi kuin Onandjokwen, joka kuitenkin oli Lähetysseuran sairaanhoidon päätoimipaikka Ambomaalla.[9]
Engelaan perustettiin v. 1950 seurakuntaopisto, jossa koulutetaan kirkon työntekijöitä. Tämä opisto toimii edelleen vireästi. Opistoa nähtävästi edelsi kaksi erillistä laitosta, tyttökoulu ja miesopisto, jotka vastasivat suomalaista kansanopistoa.[10]
Lähteet muokkaa
- Matti Peltola: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.
- Elias Pentti (toim.): Ambomaa. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.
- Toivo Saarilahti: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1999. ISBN 951-624-257-X.
Viitteet muokkaa
- ↑ Peltola 1958, s. 186, 188, 191, 196–198.
- ↑ Pentti (toim.) 1958, s. 95–96.
- ↑ Peltola 1958, s. 210–211, 303.
- ↑ Pentti (toim.) 1958, s. 95, 97.
- ↑ Saarilahti 1999, s. 174–179.
- ↑ Peltola 1958, s. 198–202.
- ↑ Peltola 1958, s. 199, 231–232.
- ↑ Peltola 1958, s. 234.
- ↑ Peltola 1958, s. 188, 191.
- ↑ Peltola 1958, s. 228, 245.