Daguurit
Daguurit (kiin.: 达斡尔族; pinyin: Dáwòěrzú) ovat Kiinassa asuva mongolilaista daguurin kieltä puhuva kansa. Daguurit asuvat Sisä-Mongolian itäosassa, Hailarin kaupungin ympäristössä, Heilongjiangin maakunnan pohjoisosassa sekä Xinjiangissa.[2] Muutamia daguureja asuu myös Kazakstanin kaakkoisnurkassa[3]. Kiinan vuoden 2010 väestönlaskennassa daguureja laskettiin olevan 131 992[4]. 1600-luvulle saakka daguurit asuivat Amurin keskijuoksulla, josta Kiinan hallitus siirsi heidät vuonna 1654 Mantšurian sisäosiin. Tärkeimmät elinkeinot ovat kyntöviljely, vihannesten kasvatus ja karjanhoito. Lisäksi harjoitetaan metsästystä ja kalastusta. Perinteinen uskonto on šamanismi. Sivistyskielinään daguurit käyttävät mongolia ja kiinaa.[2]
| Daguurit | ||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
|
Merkittävät asuinalueet
|
||||||||||||||||
| Kielet | daguuri | |||||||||||||||
| Uskonnot | šamanismi | |||||||||||||||
| Sukulaiskansat | mongolit | |||||||||||||||
Asuinalue
muokkaaHistoriallisten muuttoliikkeiden takia daguurit asuttavat useita erillisiä alueita. Heidät voidaankin jakaa maantieteellisesti neljään eri ryhmään. Amurin daguurit ovat pieni ja lukumääräisesti vähenevä ryhmä, jotka asuvat daguurien alkuperäisillä alueilla Amurjoen valuma-alueen keskiosissa. He ovat keskittyneet etenkin Heihen alueelle ja heitä on arviolta vain noin 400. Nenjoen daguurit ovat daguurien suurin ryhmä ja he asuttavat useita paikkakuntia Nenjoen alueella Sisä-Mongoliassa ja Heilongjiangin maakunnassa. Kolmas ryhmä ovat Hailarin daguurit, jotka asuttavat pääasiassa Evenkien autonomisen lippukunnan aluetta Hailarin kaupungista etelään. Neljännen ryhmän muodostavat Xinjiangin daguurit, jotka päätyivät Xinjiangin Ilin alueelle Qing-dynastian aikaisten väestönsiirtojen takia 1700-luvulla.[5]
Historia
muokkaa
Daguurien nimitys juontaa juurensa kitaanin kielen sanasta daur. Kitaanit kutsuivat 900-luvulta 1100-luvulle olemassa ollutta valtakuntaansa nimellä Daur Gurun, eli Daur-valtakunta. Daguurin kielessä onkin joitakin piirteitä nyt jo hävinneestä kitaanin kielestä. Onkin mahdollista, että daguurit polveutuvat Mongolivaltakunnan aikana mongolistuneista kitaaneista. Omana ryhmänään daguurit ilmaantuvat historiankirjoihin kuitenkin vasta vuonna 1616, jolloin laajeneva mantšujen valtakunta kohtasi soloneiksi kutsutut heimot Amurjoella. Solonit koostuivat maata viljelleistä daguureista sekä metsästystä ja viljelyä harjoittaneista evenkeistä. Nämä kaksi ryhmää elivät toistensa kanssa kanssakäyden, mutta säilyttäen silti omat kielensä. Tuolloin solonien alamaisuuteen kuuluivat myös bargamongolit.[6]
Mantšut kukistivat daguuri- ja evenkiheimot vuoteen 1643 mennessä ja seuraavan vuoden puolella solonien kyliin alkoivat hyökätä venäläiset kasakat. Hyökkäysten ja Qing-dynastian kasakoita vastaan käyttämän poltetun maan taktiikan takia daguureja muutti alkuperäisiltä alueiltaan etelään Nenjoen alueelle. Qing-dynastian viranomaiset siirtivät daurisotilaita sittemmin myös Hulunbuirin tasankoalueelle vuonna 1732 ja Xinjiangiin vuonna 1763. Daguureja asuu edelleen näillä alueilla. Qing-dynastiaa hallinneiden mantšujen kieli ja kulttuuri vaikutti daguureihin ja daguurit alkoivat esimerkiksi kirjoittaa mantšun kielellä.[6]
Mantšujen kiinalaistuminen, Qing-dynastian reuna-alueiden politiikka ja kiinalaisten muuttoliike daguurien alueelle ajoi daguurit etenkin Hailarin alueella omaksumaan mongoli-identiteetin mantšuidentiteetin sijaan. Venäläisten rakennettua Mantšuriaan rautatien daguureja pääsi myös opiskelemaan Tokioon, Moskovaan ja Pietariin. Sittemmin monet daguurit toimivat kiinalaisvastaisessa panmongolialaisessa liikkeessä. He yrittivät muun muassa liittää Sisä-Mongolian alueen itsenäistyneeseen Ulko-Mongoliaan. Japanin miehitysaikana vuosina 1932–1945 Hulun Buirista ja Buthasta tuli autonomisia mongoliprovinsseja. Daguurit laskettiin virallisesti mongoleihin ja he toimivat johtavissa asemissa paikallishallinnossa. Japani hävisi sodan ja Kiinan sisällissota jatkui vuonna 1945. Kiinan kommunistit voittivat daguurit puolelleen jatkamalla heidän autonomiaansa.[6]
Kiinan kommunistihallinto alkoi erottaa daguureja mongoleista luoden näille autonomisia kuntiaan vuonna 1952 Heilongjiangiin ja vuonna 1954 Xinjiangiin. Sisä-Mongoliassa erottelu oli vaikeampaa, sillä se johti siihen että daguurit joutuivat luopumaan perinteisestä johtavasta asemastaan mongoleihin nähden Hulun Buirissa. Tästä huolimatta daguurien autonomisia kuntia perustettiin myös Sisä-Mongoliaan vuonna 1956. Vaatimuksia esitettiin sittemmin myös suuremman daguurien prefektuurin perustamisesta alueelle, joka olisi kattanut muun muassa Hailarin ja Qiqiharin, vaikka daguurit olisivatkin jääneet alueella pieneksi vähemmistöksi. Hanketta ei sittemmin toteutettu, mutta autonomisia kuntia perustettiin yhteensä seitsemän daguurien asuinalueille.[6]
Kulttuuri
muokkaa
Buthan daguurit kasvattivat perinteisesti lähinnä hirssiä, tattaria ja vihanneksia. Kun kiinalaisia alkoi muuttaa alueelle, maanviljelyn ohella alettiin harjoittaa metsästystä ja metsänhoitoa. Hailarin daguurien elinkeinot olivat paljolti samat, paitsi että karjanhoito korvasi sittemmin maanviljelyn pääelinkeinona. Daguurien talot ovat kiinalaistyylisiä. Monista muista mongolikansoista poiketen daguurit eivät harjoita buddhalaisuutta, vaan noudattavat edelleen šamanistista uskoaan. Šamaanit eli yadganit ovat miehiä tai naisia ja he muun muassa parantavat fyysisiä ja henkisiä sairauksia.[6]
Daguurin kieli on mogolin ohella mongolikielistä arkaaisimpia. Vaikutteita kieleen on tullut jo hävinneestä kitaanin kielestä ja erityisen voimakkaita vaikutteita mantšusta.[6] Jotkut tutkijat ovatkin pitäneet daguuria mantšun tavoin pikemminkin tunguusikielenä kuin mongolikielenä. Suurin osa pitää sitä kuitenkin mongolikielenä. Kieli jakautuu Buthan, Qiqiharin, Hailarin ja Ilin murteisiin. Qiqiharin murteella on noin 40 000 puhujaa, Buthan murteella saman verran, Hailarin murteella noin 15 500 ja Xinjiangissa puhutulla Ilin murteella on noin 5 000 puhujaa.[3] Suurin osa daguureista puhuu myös muita kieliä, kuten mongolia, kiinaa tai evenkiä. Daguurinkielinen kirjallisuus syntyi 1800-luvulla ja sitä kirjoitettiin aluksi mantšulaisin kirjaimin. Changshing (1809–1885?) kirjoitti runoja ja matkakertomuksia, Mamegchi kritisoi kirjoituksissaan buddhalaista taikauskoa ja Qin Tongpu (1865?–1940?) kertoi lauluissaan tavallisesta elämästä.[6]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c Rongxing Guo • Uradyn E. Bulag • Michael A. Crang • Thomas Heberer • Eui-Gak Hwang • James A. Millward Morris Rossabi • Gerard A. Postiglione • Chih-yu Shih • Nicholas Tapp • Luc Changlei Guo: Multicultural China - A Statistical Yearbook (2014). Springer. ISBN 978-3-662-44112-1 (englanniksi)
- ↑ a b Narody mira: istoriko-etnografitšeski spravotšnik, s. 152. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1988.
- ↑ a b James S. Olson: An ethnohistorical dictionary of China, s. 55–58. Greenwood Press, 1998. ISBN 0-313-28853-4 (englanniksi)
- ↑ 25-19 Geographic Distribution and Population of Ethnic Minorities (Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaiset virallisten etnisten vähemmistökansallisuuksien väestömäärät, julkaistu osana vuoden 2014 tilastollista vuosikirjaa) China Statistical Yearbook 2014. National Bureau of Statistics of China, stats.gov.cn. Viitattu 23.7.2015. (englanniksi)
- ↑ Juha Janhunen: The Mongolic Languages, s. 129. Routledge, 2003. ISBN 0-7007-1133-3 (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Christopher P. Atwood: Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire, s. 135–137. Facts On File, 2004. ISBN 0-8160-4671-9 (englanniksi)