Konservatiivipuolue (Yhdistynyt kuningaskunta)

Konservatiivipuolue (engl. The Conservative and Unionist Party, yleensä vain Conservative Party) on Britannian suurin keskusta-oikeistolainen puolue. Puolue on konservatiivinen, talousliberalistinen ja EU-kriittinen.

Konservatiivipuolue
Conservative and Unionist Party
Perustettu	1834
Puheenjohtaja	Rishi Sunak
Ideologia	konservatismi talousliberalismi euroskeptisismi
Poliittinen kirjo	keskusta-oikeisto
Jäsenmäärä	n. 224 000 (2014)
Värit	sininen
Alahuone	121 / 650
Ylähuone	274 / 789
Kansainväliset jäsenyydet	– International Democrat Union – Euroopan konservatiivien ja reformistien allianssi
Naisjärjestö	Conservative Women's Organisation
Nuorisojärjestö	Conservative Future
Kotisivu	www.conservatives.com
Infobox OKNimi-testi OK

Konservatiivipuolueen edeltäjä oli 1800-luvun puoleen väliin asti Tory-puolue, ja sen jäseniä kutsutaan edelleen ajoittain Tory-nimellä. Puolueen virallista nimeä The Conservative and Unionist Party käytetään lähinnä Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa. Se on jäänne vuoden 1912 yhdistymisestä Liberal Unionist Partyn kanssa. Nimi viittaa vuosien 1886–1921 kamppailuun Irlannin pitämisestä Ison-Britannian kuningaskunnan osana.

Lokakuussa 2022 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Rishi Sunak.

Historia

Konservatiivien juliste vuodelta 1909 esittää sosialismia edustavan pedon kuristavan Britanniaa.

Nykyisen konservatiivipuolueen historia alkaa 1830-luvulta, mutta sen edeltäjä Tory-puolue on vaikuttanut jo 1600-luvulla. Poliittiset liitot olivat tuolloin löysempiä kuin nyt, ja niihin sisältyi monia alaryhmiä. 1780-luvulta aina 1820-luvulle asti ryhmää johti William Pitt nuorempi, jonka seuraajia alettiin kutsua Tory-nimellä. 1820-luvulla ryhmä hajosi erimielisyyksiin, jolloin myös Arthur Wellesleyn johtama hallitus kaatui.

Tämä johdosta Robert Peel kokosi uuden koalition ja määritteli 1834 sen perusperiaatteet. Vuonna 1841 hän hallituksen, ja nykyisen konservatiivipuolueen katsotaan syntyneen. Vuonna 1846 Peelin kannattajat erosivat puolueesta suojatulleista (Corn Laws) syntyneen erimielisyyden johdosta, mutta konservatiiviryhmä jatkoi olemassaoloaan.

Puolue vakiintui vähitellen, vaikka se ei muodostanutkaan uutta enemmistöhallitusta ennen 1870-lukua. Benjamin Disraelin jingoismi ja sosiaaliset uudistukset toivat puolueelle lisäkannattajia vaalivoiton saavuttamiseksi 1874, mutta valta menetettiin 1880. Liberaalipuolueen hajottua Irlannin itsehallintokiistan vuoksi 1886 konservatiivit saavuttivat viimein enemmistön.

Konservatiivit, Robert Gascoyne-Cecilin, Salisburyn lordin johtamina, pitivät pääasiassa valtaa seuraavat 20 vuotta liberaali-unionistien tuella. Vuodesta 1895 konservatiivi–liberaali–unionisti-liittoa kutsuttiin yksinkertaisesti ”unionisteiksi”. Lordi Saliburyn erottua sisäiset kiistat veroista johtivat vakavaan tappioon liberaaleille vuoden 1906 vaaleissa. Unionistit vastustivat monia uuden hallituksen uudistuksia, ja unionistien hallitsema parlamentin ylähuone hylkäsi 1910 hallituksen budjetin johtaen pitkään kiistaan parlamenttiuudistuksesta. Konservatiivit paikkasivat menetyksiään vuoden 1910 vaaleissa, mutta liberaalit pysyivät vallassa Irlannin nationalistien tuella. Ensimmäisen maailmansodan alla konservatiivien voitto alkoi jo näyttää varmalta. Liberaalien epäonnistumiset sodan alussa johtivat unionistien nousuun hallitukseen, aluksi liberaalien kanssa, sitten liberaalipuolueen hajottua konservatiivit nousivat David Lloyd Georgen koalitiohallituksen johtoon.

Konservatiivivaltaa kesti lähes koko sotien välinen aika. Hallituksen muodostivat Stanley Baldwinin johtamat konservatiivit yksin tai kokoomushallituksen johdossa. Sodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, ja konservatiivit kärsivät selvän tappion vuoden 1945 vaaleissa.

Konservatiivit hyväksyivät monet työväenpuolueen uudistuksista ja palasivat hallitukseen vuoden 1951 vaalien jälkeen. Työväenpuolueen pysyessä vallassa kaksitoista vuotta viidestätoista vuosien 1964 ja 1979 välillä konservatiivien valta oli vähäistä.

Thatcherin kausi

Vuonna 1975 Keith Josephin ja Margaret Thatcherin johtamat monetaristit haastoivat puolueen puheenjohtajan Edward Heathin, ja Thatcher valittiin puolueen johtoon 1975. Britannian talousvaikeudet, mukaan lukien Kansainvälisen valuuttarahaston väliintulo, talven 1978–1979 lakot ja kasvava inflaatio johtivat työväenpuolueen häviöön ja konservatiivipuolueen voittoon vuoden 1979 vaaleissa 43 paikan erolla. Thatcheristä tuli Britannian ensimmäinen naispääministeri.

Thatcheristä tuli huippusuosittu Falklandin sodan jälkeen, ja vasemmiston saaman leiman vuoksi konservatiivit voittivat 1983 vaalit selvästi 144 paikan erolla ja edelleen 1987 102 paikalla.

Thatcherin toista ja kolmatta kautta hallitsivat valtionyhtiöiden yksityistämiset, British Telecomin 1984, linja-autoyhtiöiden 1985, British Gasin 1986, British Airwaysin 1987, British Leylandin ja British Steelin 1988.

Vuonna 1989 paikallishallinnon verotusta pyrittiin uudistamaan siirtymällä muinaisesta kiinteistöverosta tasasummaveroon (Community Charge, joka sai nimen henkivero, poll tax). Uusi maksu oli yhtä suuri jokaiselle asukkaalle huolimatta heidän tulotasostaan ja tilanteestaan. Thatcherin suosio laski nyt pohjalukemiin, kuten monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt konservatiivit uskoivat tämän maksavan heille heidän hallituspaikkansa. Thatcher syrjäytettiin, ja konservatiivien johtoon nousi John Major.

Majorin pääministerikausi

Major hylkäsi Community Chargen ja se korvattiin vanhankaltaisella Council Taxilla. Yksityistämisiä jatkettiin. Konservatiivit voittivat niukasti vuoden 1992 vaalit 21 paikan erolla. Majorin ensimmäisellä kaudella puoluetta ravisteli sarja skandaaleja, mutta myös puolueen sisällä oli jako suhtautumisessa Euroopan unioniin. Konservatiivit saivat vähitellen 1980- ja 1990-luvuilla roskajoukon maineen (sleaze), koska heidän katsottiin sekaantuneen väärinkäytöksiin ja hurskasteluun. Majorin moraalikampanja, Back to Basics, antoi iltapäivälehdille aiheen käsitellä puolueen skandaaleja yksityiskohtaisesti.

Vuonna 1995 Major erosi toivoen voittavansa uudelleenvalinnan ja hiljentääkseen Maastrichtin sopimuksen vastustajat. Kauden edetessä konservatiivien kannatus hiipui, ja jopa sairaita edustajia haalittiin alahuoneeseen äänestämään hallituksen puolesta.

Oppositioasema vuosina 1997–2010

Ennustusten mukaisesti työväenpuolue voitti vuoden 1997 parlamenttivaalit, mutta voiton laajuus oli yllätys. Kannatuksen kasvu oli paikoin jopa 20 prosenttia ja työväenpuolue sai 177 edustajan etumatkan, kun taas konservatiivit menettivät kaikki paikkansa Englannin ulkopuolella. Major erosi vuorokauden sisällä.

Johtajuusäänestyksessä viidestä ehdokkaasta valittiin puolueen johtoon William Hague. Vuoden 2001 vaaleissa konservatiivit keskittyivät Eurooppa-kysymykseen, turvapaikanhakijoihin ja veroleikkauksiin julistaen olevansa ainoa puolue joka voisi ”pelastaa punnan”. Vaaleissa puolue sai yhden lisäpaikan ja Hague erosi.

Seuraavaksi puolueen johtoon tuli Iain Duncan Smith, joka erotettiin luottamusäänestyksessä 29. lokakuuta 2003.

Ainoana ehdokkaana puolueen johtoon valittiin parlamentin jäsen Michael Howard 6. marraskuuta 2003. Howard karsi varjohallitustaan, eikä siinä, kuten perinteisesti, osoitettu suoraa korvaajaa kaikille hallituksen ministerinpaikoille.

Hallituspuolueena vuodesta 2010 alkaen

Vuoden 2005 parlamenttivaaleissa konservatiivipuolue sai 31 lisäpaikkaa, mikä leikkasi työväenpuolueen etumatkan 66 paikkaan. Howard ilmoitti seuraavana päivänä, että tunsi itsensä liian vanhaksi johtamaan puoluetta seuraaviin vaaleihin saakka, ja eroaisi uuden johtajan tieltä ennen niitä. Joulukuussa 2005 puolueen johtoon valittiinkin nuori David Cameron.

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa konservatiivit nousivat suurimmaksi puolueeksi, mutta eivät saaneet yksinään enemmistöä parlamenttiin. Cameron kohosi pääministeriksi muodostamalla koalitiohallituksen yhdessä liberaalidemokraattisen puolueen kanssa.

Vuoden 2015 vaaleissa puolue sai 330 paikkaa ja muodosti hallituksen yksin. Hallitus järjesti vuonna 2016 vaalikampanjassaan lupaamansa kansanäänestyksen Britannian EU-erosta; EU-eron kannattajien voiton jälkeen Cameron erosi ja puheenjohtajaksi nousi sisäministeri Theresa May.

Vuoden 2017 vaaleissa konservatiivit saivat 317 paikkaa ja menettivät absoluuttisen enemmistönsä, ja joutuivat muodostamaan vähemmistöhallituksen pohjoisirlantilaisen demokraattisen unionistipuolueen (DUP) tuella.

Vuonna 2019 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Boris Johnson, ja saman vuoden vaalit konservatiivipuolue voitti ylivoimaisesti saaden 365 paikkaa ja muodostaen jälleen yksin hallituksen.

Puheenjohtajat

Puheenjohtaja	Vuodet
Robert Peel	1834–1846
Edward Geoffrey Smith Stanley	1846–1868
Benjamin Disraeli	1868–1881
Robert Gascoyne-Cecil	1881–1902
Arthur Balfour	1902–1911
Andrew Bonar Law	1911–1921
Austen Chamberlain	1921–1922
Andrew Bonar Law	1922–1923
Stanley Baldwin	1923–1937
Neville Chamberlain	1937–1940
Winston Churchill	1940–1955
Anthony Eden	1955–1957
Harold Macmillan	1957–1963
Alec Douglas-Home	1963–1965
Edward Heath	1965–1975
Margaret Thatcher	1975–1990
John Major	1990–1997
William Hague	1997–2001
Iain Duncan Smith	2001–2003
Michael Howard	2003–2005
David Cameron	2005–2016
Theresa May	2016–2019
Boris Johnson	2019–2022
Liz Truss	2022
Rishi Sunak	2022–

Vaalimenestys parlamenttivaaleissa

Vaalit	Puheenjohtaja	Äänimäärä	Äänisuus	Paikkoja
1835	Robert Peel	261 269	40,8%	273 / 658
1837		379 694	48,3%	314 / 658
1841		379 694	56,9%	367 / 658
1847	Edward Smith-Stanley	205 481	42,7%	325 / 656
1852		311 481	41,9%	330 / 654
1857		239 712	34,0%	264 / 654
1859		193 232	34,3%	298 / 654
1865		346 035	40,5%	289 / 658
1868	Benjamin Disraeli	903 318	38,4%	271 / 658
1874		1 091 708	44,3%	350 / 652
1880		1 462 351	42,5%	237 / 652
1885	Robert Gascoyne-Cecil	1 869 560	43,4%	247 / 670
1886		1 417 627	51,4%	393 / 670
1892		2 028 586	47,0%	314 / 670
1895		1 759 484	49,3%	411 / 670
1900		1 637 683	50,2%	402 / 670
1906	Arthur Balfour	2 278 076	43,4%	156 / 670
tammikuu 1910		2 919 236	46,8%	272 / 670
joulukuu 1910		2 270 753	46,6%	271 / 670
1918	Bonar Law	4003 848	38,4%	379 / 707
1922		5 294 465	38,5%	344 / 615
1923	Stanley Baldwin	5 286 159	38,0%	258 / 625
1924		7 418 983	46,8%	412 / 615
1929		8 252 527	38,1%	260 / 615
1931		11 377 022	55,0%	470 / 615
1935		10 025 083	47,8%	386 / 615
1945	Winston Churchill	8 716 211	36,2%	197 / 640
1950		11 507 061	40,0%	282 / 625
1951		13 724 418	48,0%	302 / 625
1955	Anthony Eden	13 310 891	49,7%	324 / 630
1959	Harold Macmillan	13 750 875	49,4%	345 / 630
1964	Alec Douglas-Home	12002 642	43,4%	298 / 630
1966	Edward Heath	11 418 455	41,9%	250 / 630
1970		13 145 123	46,4%	330 / 630
helmikuu 1974		11 872 180	37,9%	297 / 635
lokakuu 1974		10 462 565	35,8%	277 / 635
1979	Margaret Thatcher	13 697 923	43,9%	339 / 635
1983		13 012 316	42,4%	397 / 650
1987		13 760 935	42,2%	376 / 650
1992	John Major	14 093007	41,9%	336 / 651
1997		9 600 943	30,7%	165 / 659
2001	William Hague	8 357 615	31,7%	166 / 659
2005	Michael Howard	8 785 941	32,4%	198 / 646
2010	David Cameron	10 704 647	36,1%	306 / 650
2015		11 334 920	36,9%	330 / 650
2017	Theresa May	13 632 914	42,3%	317 / 650
2019	Boris Johnson	13 966 451	43,6%	365 / 650
2024	Rishi Sunak	6 814 650	23,7%	121 / 650

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Konservatiivipuolue (Yhdistynyt kuningaskunta) Wikimedia Commonsissa

• Konservatiivipuolueen kotisivu (englanniksi)