Avitus (piispa)

gallialainen piispa

Pyhä Alcimus Ecdicius Avitus (k. 518)[a] oli kristitty gallialainen Viennen piispa ja latinankielinen runoilija. Avitus syntyi aristokraattiseen perheeseen ja seurasi omaa isäänsä Viennen kaupungin piispana. Piispana hän toimi eräänlaisena neuvonantajana burgundien kuningas Gundobadille sekä tämän pojalle, prinssi Sigismundille, ja auttoi käännyttämään heistä jälkimmäisen harhaoppina pidetystä areiolaisuudesta nikealaiseen kristinuskoon.[3]

Avitus
Mahdollisesti piispa Avitukselle kuulunut pronssinen sinetti
Mahdollisesti piispa Avitukselle kuulunut pronssinen sinetti
Henkilötiedot
Koko nimi Alcimus Ecdicius Avitus
Syntynytn. 450
Kuollut5. helmikuuta 518
Ammatti piispa, runoilija

Piispa Avituksen nykypäivään säilynyt kirjallinen tuotanto koostuu runoudesta, saarnoista sekä laajasta kirjeenvaihdosta.[4] Avituksen kirjalliset teokset tarjoavat varsin merkittävän lähdeaineiston burgundien lyhytaikaisen kuningaskunnan historiaan ja antiikin Rooman jälkeiseen aikaan Länsi-Euroopassa. Avituksen teokset ovat runsaudestaan huolimatta vähän tunnettuja, sillä hänen käyttämäänsä latinaa pidetään yleisesti melko vaikeana.[5][6] Viennen piispaa kunnioitetaan kristillisissä kirkoissa pyhimyksenä. Katolinen kirkko viettää hänen muistopäiväänsä 5. helmikuuta.[2]

ElämäMuokkaa

PerhetaustaMuokkaa

 
Keisari Avituksen (455–456) lyöttämä kolikko.

Alcimus Ecdicius Avituksen perhetausta tunnetaan osittain hyvinkin tarkasti. Hänen isänsä Hesychius[b] nimetään Ado Vienneläisen kirjoittamassa kronikassa sekä Avituksen pyhimyslegendassa. Hesychius on mahdollisesti sama henkilö, jonka Länsi-Rooman keisari Avitus lähetti neuvottelijaksi visigoottien kuningas Teoderik II:n luo vuosien 455–466 paikkeilla. Varmasti tiedetään se, että Avituksen isä oli Viennen piispa ennen poikansa nousua piispanistuimelle.[c] Avituksen äidistä tiedetään vain se, että hänen nimensä oli Audentia, ja se, että hänellä oli kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Avituksen veli Apollinaris kohosi Valencen piispaksi, ja myös häntä alettiin kuolemansa jälkeen kunnioittaa pyhimyksenä. Veljesten välistä kirjeenvaihtoa on säilynyt nykypäivään. Avituksen sisar Fuscina sulkeutui 10-vuotiaana luostarielämään. Avitus oli myös läheistä sukua Sidonius Apollinarikselle ja kuului tätä kautta gallialais-roomalaiseen aristokratiaan.[1][7] Lisäksi on todennäköistä, että Länsi-Rooman keisari Avitus oli sukua Viennen piispalle.[1]

Viennen piispanaMuokkaa

 
Burgundien kuningaskunnan kartta.

Avituksen elämästä ja urasta ennen Viennen piispaksi nousua ei tiedetä lähes mitään.[8] Hänen tarkkaa synnyinvuottaan ei tunneta, mutta oletettavasti hän syntyi pian 400-luvun puolivälin jälkeen.[1] On todennäköistä, että hän sai jonkinlaisen koulutuksen puhetaidossa. Avituksen sukupolvi saattoi olla viimeinen, jolle täysimittainen roomalainen koulutus oli Galliassa ylipäätään mahdollista, ja piispan tiedetäänkin pitäneen oman ääntämyksensä oikeaoppisuutta korkeassa arvossa.[8]

Ei tiedetä, missä vaiheessa Viennen edellinen piispa ja Avituksen isä Hesychius kuoli tai milloin Avitus astui isänsä virkaan. Avituksen tiedetään varmasti toimittaneen piispan virkaa vuonna 494 tai 496, kun hän osallistui Pavian piispan pyynnöstä lunnasrahojen neuvotteluun sotavankien vapauttamiseksi sen jälkeen, kun burgundilaiset olivat tehneet ryöstöretken pohjoiseen Italiaan.[8]

Piispa Avituksen elämään on täytynyt vaikuttaa Viennen piiritys vuonna 500, kun burgundien kuningas Gundobad saartoi veljensä Godegiselin kaupunkiin. On mahdollista, että piispa hävitti osan kirjoituksistaan kyseisen piirityksen aikana, sillä esipuheessaan runoteokseen De spiritalis historiae gestis hän viittaa “pahamaineiseen häiriöön” (lat. notissima perturbatio), jonka aikana useita hänen teoksiaan katosi. Avituksen kirjeenvaihdosta selviää, että piispa piti tiiviisti yhteyttä kuningas Gundobadiin ja kuninkaan poikaan Sigismundiin, joita hän neuvoi ja joiden puolesta hän laati kirjeitä.[9] Hän yritti myös sinnikkäästi käännyttää Gundobadin katolilaisuuteen, mutta ainakaan julkisesti tämä ei missään vaiheessa hylännyt areiolaisuutta, vaikkakin on mahdollista, että hän omaksui opin salassa, sillä Gundobadin suhtautuminen katolilaisiin oli varsin suopea. Avituksen käännytti kuitenkin kuninkaan pojan Sigismundin, joka hylkäsi kristittyjen teologien harhaoppina pitämän uskon vierailtuaan Roomassa. On todennäköistä, ettei Sigismundin kääntymys ollut yksin Avituksen ansiota, sillä prinssi ei asunut isänsä luona, vaan Genevessä, missä häntä neuvoi uskonasioissa paikallinen piispa Maximus.[3]

Prinssi Sigismundin kääntyminen katoliseen kristinuskoon vaikuttaa olleen areiolaisuuden käännekohta burgundien keskuudessa. Eräs katkelmina säilynyt Avituksen kirje kertoo mitä ilmeisimmin nikealaisten krisittyjen vainoamisen loppuneen, vaikkakin tämä saattaa olla viittaus tapahtumiin jossain kuningaskunnan ulkopuolella. Kun Sigismund nousi valtaistuimelle vuonna 516, valtakunnan areiolainen kirkko on ilmeisesti romahtanut. Avituksen johtama katolinen hiippakunta ryhtyi ratkaisemaan areiolaisen valtatyhjiön ongelmia. Syyskuussa 517 piispa Avitus toimi yhdessä Lyonin piispa Viventioluksen kanssa Epaonissa järjestetyn kirkolliskokouksen puheenjohtajana.[3]

Epaonin kirkolliskokous jäi ilmeisesti Avituksen viimeiseksi merkittäväksi tehtäväksi Viennen piispana. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. helmikuuta, mikä tavallisesti viittaisi tämän olleen hänen kuolinpäivänsä. 1100-luvulta säilyneen käsikirjoituksen mukaan Avitus kuoli Bysantin keisari Anastasius I:n hallituskauden aikana, mikä viittaa siihen, että Avituksen on täytynyt kuolla joko loppuvuodesta 517 tai alkuvuodesta 518 ennen keisarin kuolemaa samana vuonna. Näiden vihjeiden ja helmikuisen muistopäivän perusteella piispa kuoli mitä ilmeisimmin 5. helmikuuta 518. Tiedetään varmasti, ettei Avitus enää ollut mukana jossain vaiheessa vuosien 518 ja 522 välisenä aikana Lyonissa järjestetyssä kirkolliskokouksessa.[2]

Teologiset näkemyksetMuokkaa

 
Avituksen teologinen ajattelu suuntautui pääasiassa areiolaisia vastaan. Maalaus kuvaa Nikean kirkolliskokousta, jossa harhaoppiseksi tuomittu Areios on kuvattu Konstantinus Suuren jaloissa.

Avituksen säilyneistä teologisista teksteistä suurin osa on osoitettu kuningas Gundobadille, ja ne käsittelevät areiolaisuutta. Avituksen kirjoituksista selviää, että burgundien areiolaiset lukivat ja tulkitsivat Raamattua äärimmäisen tarkasti. Kuningas Gundobadin asema katolilaisten ja areiolaisten välisessä kiistassa on varsin mielenkiintoinen, sillä vaikka kuningas itse oli areiolainen ja hänen hovinsa papisto noudatti areiolaista oppia, Gundobad vaikuttaa olleen hämmästyttävän vapaamielinen suhtautumisessaan teologiseen väittelyyn. Viennen piispan ja burgundien kuninkaan kirjeenvaihdosta selviää, että Gundobad tunsi kristinuskon opillisia kysymyksiä varsin hyvin.[10]

Avitus itse asettui teologisissa kiistoissa selvästi katolisen ortodoksian puolelle, josta Rooman ja Konstantinopolin kirkolla oli kohtalaisen yhtenäinen käsitys 500-luvun alkuvuosikymmenillä. Viennen piispan tekstien perusteella on mahdollista, että Avitus tunsi Hilarius Poitierslaisen opetuksista. On myös todennäköistä, että hänen isänsä Hesychius arvosti piispa Ambrosiuksen oppeja. Avituksen tärkein opillinen esikuva oli kuitenkin kirkkoisä Augustinus, jonka suora vaikutus näkyy esimerkiksi Avituksen kirjoittamassa runomuotoisessa mukaelmassa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.[11]

Avitus oli paaviuden vahva kannattaja ja ajatteli, ettei kukaan muu kuin Jumala voinut tuomita paavia tekemisistään. Viennen piispana hän muun muassa kritisoi ankarasti vastapaavi Laurentiuksen tekemiä syytöksiä paavi Symmachusta vastaan peläten, että katolilaisten sisäinen skisma ja heikko johtajuus teologisen kriisin aikaan antaisivat voimaa areiolaisille.[12]

TeoksetMuokkaa

RunousMuokkaa

Piispa Avitus kirjoitti runollisen tuotantonsa latinan kielellä. Hänen lyyrisestä tuotannostaan tunnetaan kuusi merkittävää runoa, joista viisi muodostaa yhtenäisen, raamatullisen kertomuksen nimeltä De spiritualis historiae gestis. Kuudes runo, Neitsyydestä, on kirjoitettu muita myöhemmin. Se on omistettu piispan siskolle, ja siinä ylistetään seksuaalista siveellisyyttä sekä selibaattia, esitellään hyveellisiä naisia sekä vertaillaan avioliittoa ja luostarielämää.[4]

De spiritualis historiae gestisMuokkaa

 
Aatami ja Eeva sisilialaisen Monrealen katedraalin mosaiikissa.

Avituksen kirjoittama viisiosainen raamatullinen runoelma kertoo kronologisesti Mooseksen kirjojen tapahtumia aina maailman luomisesta Israelin kansan pakenemiseen Egyptistä. Ensimmäiset kolme runoa kertovat luomisesta, Aadamista ja Eevasta ja siitä, kuinka ihminen karkotetaan Eedenin puutarhasta. Neljäs runo kertoo Nooasta ja vedenpaisumuksesta. Viides runo puolestaan keskittyy heprealaisten pakenemiseen Egyptin orjuudesta ja sisältää kuvauksen Punaisenmeren jakamisesta ja faaraon sotajoukkojen tuhosta.[4] Kolme ensimmäistä runoa muodostavat jokseenkin yhtenäisen kokonaisuuden luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja karkotuksesta. Neljännen ja viidennen runon aiheet puolestaan aiheuttavat selvän hypyn eteenpäin runojen kronologiassa, mutta katkonaisuudesta huolimatta ne muodostavat yhteisen, temaattisen kokonaisuuden, jonka keskiössä on kristillinen käsitys ihmisen asemasta Jumalan pelastushistoriallisessa suunnitelmassa.[13]

TeemojaMuokkaa

Tärkeä teema Avituksen runoudessa on kristillisyyden suhde antiikin kreikkalaiseen ja roomalaiseen uskontoon. Avituksen suku kuului roomalaiseen yläluokkaan, ja myös Avitus oli saanut sen mukaisen koulutuksen. Teostensa perusteella hän tunsi Rooman klassista kirjallisuutta ja kreikkalais-roomalaista mytologiaa ja oli myös tietoinen siitä, miten kristillinen kirjallisuus usein hyödynsi näitä. Toisin kuin muut aikansa kristityt kirjoittajat, Avitus hylkäsi roomalaisten malliensa pakanallisen kuvaston. Hän hyödynsi antiikin myyttisiä hahmoja teoksissaan vain harvoin ja silloinkin, kun niitä hyödynnettiin, Avitus pyrkii osoittamaan niiden valheellisuuden ja arvottomuuden kristinuskon rinnalla.[14] Avituksen kirjoitukset tuomitsevat myös selkeästi ihmisen halun selittää luonnollista maailmaa tai yrittää sekaantua jumalalliseen järjestykseen teknologian ja taikavoimien avulla. Toisaalta tämä on osittain ristiriidassa Avituksen tiettyjen kirjoitusten kanssa, joissa spekuloidaan yksityiskohtaisesti maailman rakennetta.[15]

SaarnatMuokkaa

Avituksen tiedetään julkaisseen ainakin 34 kirjoittamaansa saarnaa, joista 31 tunnetaan ainakin osittain. Ainoastaan kolme saarnatekstiä on säilynyt kokonaisuudessaan nykypäivään. Teksteistä kaksi käsittelee kanttaanpyhien viettoa Viennen hiippakunnassa. Kyseessä on perinne, jonka aloittaja oli Viennen piispa ja Avituksen kummisetä Mamertus (k. 475). Kolmannessa saarnassa juhlistetaan kuningas Sigismundin Agaunumiin rakennuttaman pyhän Mauritiuksen kirkon valmistumista ja käyttöön vihkimistä.[4]

KirjeetMuokkaa

SisältöMuokkaa

Avituksen kirjeet ajoittuvat vuosien 495 ja 517 väliselle ajalle, ja ne käsittelevät uskonnollisia ja moraalisia kysymyksiä.[4] Kirjeiden kielen suhteen piispa Avituksen tärkeä kirjallinen esikuva oli hänen vanhempi sukulaisensa, Sidonius Apollinaris.[16] Sidoniuksen kirjeet olivat jo aikanaan hyvin arvostettuja; monet vaativat niitä julkaistavaksi, ja vain yhden sukupolven aikana ne saavuttivat jo klassikon aseman kirjeenkirjoittajien parissa.[17] Avitus ei tekstiensä perusteella tuntenut Rooman klassista kirjallisuutta yhtä hyvin kuin Sidonius, mutta hän on kirjoituksissaan paljon teologisempi kuin vanhempi sukulaisensa. Avitus tunsi Raamatun hyvin, muttei säilyneiden kirjoitustensa perusteella tuntenut aikansa filosofiaa tai osoittanut erityistä kiinnostusta sitä kohtaan.[18]

SäilyminenMuokkaa

Avituksen kirjeet kokosi ensimmäisen kerran ranskalainen jesuiitta Jacques Sirmond vuonna 1643 tuntemattomasta käsikirjoituslähteestä, joka on sittemmin todennäköisesti kadonnut. Vuonna 1661 Johannes Ferrandus toimitti neljä aikaisemmin tuntematonta Avituksen kirjettä lähteenään lyonilainen koodeksi, joka uskotaan olevan peräisin 1000- tai 1100-luvulta. Kyseinen käsikirjoitus on ainoa tunnettu lähde, joka sisältää lähes kaikki Avituksen kirjeet.[19]

Eräs tunnettu Avituksen kirjeitä sisältävä kokoelma on Ranskan kansalliskirjaston hallussa oleva joukko 500-luvun papyruslehtiä, joiden alkuperä on ilmeisesti Lyonissa. Lyonista kokoelma on kulkeutunut ensin historioitsija Jacques Auguste de Thoun (1553–1617) yksityiseen kokoelmaan, ja vuoteen 1689 mennessä se on päätynyt Ranskan kuninkaalliseen kirjastoon. Kokoelma on kuitenkin laadultaan melko kehno, ja kirjoitusvirheet vaikeuttavat huomattavasti sen lukemista.[20]

HuomautuksetMuokkaa

  1. Mahdollisesti 4505. helmikuuta 518.[1][2] Kuollut viimeistään 522.[2]
  2. Kirjoitetaan toisinaan latinalaisittain myös muodossa Isicius.[1]
  3. Katolinen kirkko ei kristinuskon varhaisina vuosisatoina vielä vaatinut papistoltaan täyttä selibaattia, vaan papit ja myös piispat saivat mennä halutessaan naimisiin.

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

  • Shanzer, Danuta & Wood, Ian: Avitus of Vienne, Letters and Selected Prose. Liverpool: Liverpool University Press, 2002. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Shea, George W.: The Poems of Alcimus Ecdicius Avitus. Tempe, Arizona: Medieval and Renaissance Texts & Studies, 1997. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e Shea 1997, s. 1.
  2. a b c d Shanzer & Wood 2002, s. 10.
  3. a b c Shanzer & Wood 2002, s. 9.
  4. a b c d e Shea 1997, s. 2.
  5. Shanzer & Wood 2002, XIX.
  6. Shanzer & Wood 2002, s. 3.
  7. Shanzer & Wood 2002, s. 4–5.
  8. a b c Shanzer & Wood 2002, s. 7.
  9. Shanzer & Wood 2002, s. 8.
  10. Shanzer & Wood 2002, s. 11.
  11. Shanzer & Wood 2002, s. 12.
  12. Shanzer & Wood 2002, s. 13.
  13. Shea 1997, s. 3.
  14. Shea 1997, s. 4.
  15. Shea 1997, s. 5.
  16. Shanzer & Wood 2002, s. 63.
  17. Shanzer & Wood 2002, s. 62.
  18. Shanzer & Wood 2002, s. 59.
  19. Shanzer & Wood 2002, s. 28.
  20. Shanzer & Wood 2002, s. 30.