Aurinkotanssi

Aurinkotanssi oli Pohjois-Amerikan tasankointiaanien keskuudessa harjoitettu uskonnollinen tapahtuma. Juhlan kestoaika oli lyhimmilläänkin neljä päivää ja pisimmillään yli viikon. Jotkut saattoivat tehdä aurinkotanssin neljä kertaa elämänsä aikana, jokaista neljää pääilmansuuntaa kohti. Aurinkotanssin valtakausi ajoittui 1700- ja 1800-luvuille, ja sen sisältö vaihteli jonkin verran eri heimojen keskuudessa. Yleisemmin se sisälsi tanssia, laulua ja paastoamista, mutta myös monenlaista itsekidutusta esiintyi.

O-kee-pa-seremonia oli mandanien versio itsekidutuksesta. George Catlinin maalaus 1800-luvulta.

Kanada kielsi aurinkotanssin vuonna 1880 lähetyssaarnaajien aloitteesta. Seuraavan vuosisadan alussa seremonia kiellettiin myös Yhdysvalloissa, mutta sitä jatkettiin salassa. Jotkut heimot ovat uskonnonvapauden myötä pyrkineet elvyttämään rituaalia. Osana intiaanien pyrkimyksiä perinteisten arvojen säilyttämisestä aurinkotanssia herätettiin uudelleen henkiin 1960-luvulla. Siitä on tullut osa muun muassa siouxien uskonnollista elämää, ja sitä harrastetaan yhä 2000-luvulla.

Historia

Vaikka aurinkotanssi kehitettiin tunnetuimpaan muotoonsa Suurilla tasangoilla, niin monet seikat viittaavat siihen, että sen ydin tuli muualta. Antropologit ovat esittäneet, että seremonian keksijät ovat olleet Kanadan preerioiden assiniboinet tai Wisconsinin arapahot ja cheyennet. Kaikki nämä kolme kansaa tulivat tasangoille sinne suuntautuneen muuttoliikkeen aikana 1600–1700-lukujen taitteessa. Tutkijoiden arvelun mukaan aurinkotanssi levisi kahtena erillisenä päävirtana, joista toinen liikkui arapahojen ja cheyennien mukana lounaaseen, ja saavutti arikarat, lakotat ja poncat. Pohjoisempaa tanssiaatetta kuljettivat mukanaan assiniboinet, ja veivät tietoa siitä Montanassa ja Pohjois-Dakotassa asuville kansoille kuten varis-intiaanit, mustajalat ja hidatsat. Assiniboinien kanssa aseveljinä kahden vuosisadan ajan sotineet pohjoiset creet omaksuivat tanssin, samoin itäisistä metsistä tulleet ojibwat.

Brittiläisen John Whiten näkemys nykyisen Pohjois-Carolinan alkuperäiskansojen tanssista 1500-luvun lopulla. Kuva ei välttämättä esitä aurinkotanssia.

Monet jäljet aurinkotanssin alkuperää etsittäessä johtavat myös Pohjois-Dakotan mandaneihin. Heidän O-kee-pa-seremoniassaan osallistujan oli ”kuoltava” leikkautumalla palasiksi ja synnyttävä symbolisesti uudelleen.

Arapahojen ja cheyennien myötävaikutuksen ansiosta tieto aurinkotanssista kulki myös Kalliovuorten ja tasankojen rajamaastoissa liikkuville Wind riverin shoshoneille ja hevoskulttuurin omaksuneille ute-ryhmille. Sen sijaan eteläisten tasankojen valtiaina pidetyt comanchet eivät olleet kiinnostuneita aurinkotanssista, ja järjestivät sen vain yhden kerran.

Aurinkotanssin suosio kuitenkin levisi, ja sen adoptoivat kulttuuriinsa lähes kaikki tasankojen metsästävät heimot ja myös osa maata viljelevistä kansoista. Siitä tuli parhaiten tunnettu ja myös dramaattisin kaikista intiaanien seremonioista.

Piirteet

Antropologit ovat löytäneet aurinkotanssista 93 erilaista piirrettä. Sen tutkimista on vaikeuttanut outo ja kirjoittamaton kieli, intiaanien luontainen pidättyväisyys uskontoon liittyvissä asioissa, ja henkimiesten vaiteliaisuus. Vaikka aurinkotanssi pysyi useimmille euro-amerikkalaisille pitkään täysin suljettuna maailmana, pääsivät jotkut valkoiset tutustumaan intiaanien mystiseen kulttuuriin ja heidän tansseihinsa. Taidemaalarit George Catlin ja Karl Bodmer vierailivat kumpikin 1830-luvun alkupuolella kymmenissä tasankointiaanien kylissä. Samalla he onnistuivat ikuistamaan maalauksissaan ripauksen siitä alkuperäisestä kulttuurista, joka Yhdysvaltain painostuksen alla ehti kadota suuremmilta osiltaan saman vuosisadan loppuun mennessä.

Siouxien biisonitanssi liittyi osana aurinkotanssin seremoniaan. Charles Ferdinand Wimarin maalaus vuodelta 1860.

Vaikka aurinkotanssin nimi ja sisältö vaihteli eri kansoilla, sen pääpiirteet olivat samat. Useimmissa tasankojen metsästyskulttuureissa tanssin keskeinen asia oli paastoaminen. Itsensä uhraaminen esiintyi pienemmässä mittakaavassa. Löylymajassa harrastettu henkinen puhdistautuminen kuului olennaisena osana aurinkotanssiin, samoin voiman rukoileminen auringolta maailman uudistumista ja hedelmällisyyttä varten. Tansseilla pyrittiin vaikuttamaan myös jumaliin, sairauksiin ja luontoon. Vahvasti vertauskuvallisissa joukkoesityksissä kuvailtiin ja matkittiin eri eläinten käytöstapoja ja näiden ääniä. Merkittävimmässä asemassa oli biisoni, joka antoi kaiken, mitä tasankojen metsästäjät tarvitsivat jokapäiväisessä elämässään. Biisoneille oli omat erilliset tanssinsa, joiden avulla niitä houkuteltiin lähemmäs kylää. Toiseksi tärkein rooli oli kotkalla, jota pidettiin auringon pääpalvelijana ja tämän henkisenä ilmenemismuotona. Kotka toimi viestinviejänä ihmisten ja Suuren hengen välillä. Myös hanka-antiloopit, harmaakarhut, sudet, joutsenet, kalkkarokäärmeet ja korppikotkat kuuluivat pyhiä voimia omaaviin eläimiin ja olivat mukana aurinkotanssijoiden esityksissä.

Assiniboinet, creet ja ojibwat olivat liittäneet aurinkotanssin seremonioihin ”Hullun tanssin”, joka kuvasi maailman vallattomuutta. Tanssissa käytetyissä klovnia kuvaavissa maskeissa oli nähtävissä yhteys itärannikon irokeeseihin, joiden valekasvojen rituaaleissa naamiot näyttelivät tärkeää osaa.

Itsekidutus

Ruumiillisen uhrauksen motivaatiot vaihtelivat eri kansojen ja jopa yksityisten jäsenten välillä. Joillekin heimoille kyseessä oli initiaatioriitti pojille. Kun poika tuli tiettyyn ikään, hän kävi läpi tuskallisen toimituksen, jonka jälkeen hänet laskettiin mieheksi, ja hän voi saada vaimon. Yleisesti aurinkotanssin takana oli yksityinen henkilö. Hän kertoi suunnitelmastaan hyvissä ajoin ja vastasi seremonian kuluista. Joskus aloitteen tekijä saattoi olla hengenvaarasta selvinnyt soturi, joka halusi osoittaa kiitollisuuttaan. Joskus tanssija teki asiaankuuluvan lupauksen auttaakseen sairasta lähisukulaistaan.

Itse seremoniassa useita päiviä paastonneen tanssijan iho lävistettiin rintalihasten kohdalta. Näin tehtyihin reikiin työnnettiin puiset vartaat, jotka kiinnitettiin pitkin nahkaremmein pyhään puuhun tai keskipaaluun, jonka naiset olivat pystyttäneet seremoniamajaan. Paalusta kulki suora yhteys Suurelle hengelle. Kesken pakanallisen tanssin lyyhistynyt tanssija virvoiteltiin, ja häntä kannustettiin jatkamaan suoritustaan. Osallistujat kiskoivat tanssiessaan itseään poispäin pylväästä, kunnes iho repesi ja remmit irtosivat. Katsojat säestivät esitystä kannustushuudoin, lauluin ja rummutuksin.

Siouxeille kidutus oli keino herättää oman jumalansa Wakan Tankan sympatiat ja taata yhteisön tulevaisuus. Cheyennet ja mustajalat kävivät läpi saman koettelemuksen ja pyysivät myötätuntoa omilta jumaliltaan Maheolta ja Napilta. Tanssijoiden yhtenä tavoitteena oli tajunnan menetys, jonka aikana pyrittiin näkemään maagista voimaa tuottava näky.

Edellisistä poiketen muun muassa kiowien aurinkotanssista puuttuivat kaikki primitiivisen itsensä silpomisen piirteet. Heille riitti neljän päivän tanssi ilman ruokaa, vettä ja unta. Jopa satunnainen verenvuodatus katsottiin pahaksi enteeksi, ja sellaisen sattuessa koko tanssi lopetettiin siihen.

Cheyennien kokoontuminen vuoden 1909 aurinkotanssia varten.

Aurinkotanssi nykyään

1960-luvulla perustettu Punainen valta -intiaaniliike (Red Power Movement) onnistui luomaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin uutta itseluottamusta. Myös Yhdysvaltain hallitus muutti asennettaan ja suostui ottamaan vastaan intiaanien mielipiteitä. Muinaiset heimoperinteet alkoivat herättää kiinnostusta nuorten keskuudessa. Suurimpana syynä tähän oli Punaisen vallan ja Amerikan intiaaniliikkeen yhteistyö, jota tuettiin myös Yhdysvaltain ulkopuolelta. Kun Russell Means, muuan AIM:in johtavista aktivisteista, kävi 1960-luvun lopulla läpi aurinkotanssin lävistyksineen, siitä tuli uudelleen tärkeä osa lakotain uskonnollista elämää.

1970-luvulla aurinkotanssi nousi valtavirtaan sulautumista vastustavien intiaanien, erityisesti lakotojen symboliksi. Sitä alettiin harjoittaa uudelleen myös monien muiden heimojen keskuudessa. Montanan Fort Peckin reservaatin assiniboinet aloittivat uuden ajan vuosittaiset aurinkotanssit 1980. Monet kristillisiin kirkkokuntiin kuuluneet heimon jäsenet ottivat osaa tanssiin, josta tuli vuosittainen kesäinen tapahtuma.. Cheyennet ovat nimenneet tämän päivän seremonioihinsa liittyvän tanssirakennuksen ”Uuden elämän majaksi”. Nimi ilmaisee aurinkotanssin tukeutumista elämän ja luonnon uudelleensyntymiseen ja -muotoutumiseen. Omaa etnistä identiteettiä esille tuovana kulttuuriperinteenä aurinkotanssi on saavuttanut kannatusta myös 2000-luvun naisten keskuudessa. Jotkut heistä osallistuvat kärsimysrituaaleihin lävistämällä olkapäänsä.

Lähteet

• Dusenberry, Verne: The Montana Cree: a study in religious persistence, University of Oklahoma Press, 1988. ISBN 9780806130255
• Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gaudeamus, 1986, ISBN 951-662-385-9
• Hultkrantz, Åke, Prairie and Plain indians, Brill, 1973, ISBN 9004037233
• McClintock, Walter Old North Trail, Bison Books, 1999, ISBN 0-8032-8258-3
• Mooney, James Calendar History Of The Kiowa Indians, Kessinger Publishing, 2010, ISBN 1428647953
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Sturtevant, William C: Handbook of North American Indians Plains Bernand Assoc, 2001. ISBN 9780160504006
• Wallace, Ernest & Hoebel, Edward "Lords of The South Plains", University of Oklahoma Press, 1987. ISBN 9780806120409
• Boltz, Peter: Kajo-lehti 1/2009, Vapriikki, Tampere

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aurinkotanssi Wikimedia Commonsissa