Afganistanin demokraattinen tasavalta

entinen kommunistinen valtio Keski-Aasiassa

Afganistanin demokraattinen tasavalta (dariksi جمهوری دمکراتی افغانستان‎, Jumhūri-ye Dimukrātī-ye Afghānistān, paštuksi دافغانستان دمکراتی جمهوریت‎, Dǝ Afġānistān Dimukratī Jumhūriyat), vuodesta 1987 Afganistanin tasavalta (dariksi جمهوری افغانستان‎, Jumhūrī-ye Afġānistān, paštuksi د افغانستان جمهوریت‎, Dǝ Afġānistān Jumhūriyat), oli valtio Keski-Aasiassa vuosina 1978–1992. Tänä aikana Afganistania hallitsi kommunistinen Afganistanin kansandemokraattinen puolue. Se tuli valtaan Mohammed Daud Khanin hallinnon syrjäyttäneessä Saur-vallankumouksessa.

Afganistanin demokraattinen tasavalta
(1978–1987)
Afganistanin tasavalta
(1987–1992)
1978–1992

Valtiomuoto sosialistinen tasavalta
(1978–1987)
islamilainen tasavalta
(1987–1992)
Pääsihteeri
Valtionpäämies
Hallituksen päämies
Nur Muhammad Taraki(1978–1979)
Mohammad Najibullah (1986–1992)
Nur Muhammad Taraki (1978–1979)
Adul Rahim Hatef (1992)
Nur Muhammad Taraki(1978–1979)
Fazal Haq Khaliqyar (1990–1992)
Pääkaupunki Kabul
Pinta-ala
– yhteensä 647 500 km² 
Väkiluku 13 811 900
– väestötiheys 21,3 / km²
Uskonnot valtioateistinen (1978–1987)
sunnalaisuus
(1987–1992)
Historia
– perustettiin 30. huhtikuuta 1978
– hajoaminen 28. huhtikuuta 1992
Viralliset kielet paštu ja dari
Valuutta Afganistanin afgaani(AFA)
Kansallislaulu ”Soroud-e-Melli”
Edeltäjä Afganistanin tasavalta
Seuraaja Afganistanin islamilainen valtio

1980-luvulla demokraattisen tasavallan historiaa leimasi Neuvostoliiton johtama Afganistanin sota. Neuvostojoukkojen vetäydyttyä maasta Mohammad Najibullahin hallinto kaatui ja maahan perustettiin Afganistanin islamilainen valtio.

Historia muokkaa

Kommunistien valtaannousu muokkaa

Kommunismin ideologia oli suurimmalle osalle maan väestöstä täysin vierasta, mutta PDPA:lla oli tukenaan maan armeija ja kommunismilla oli kannatusta kaupunkien koulutetun eliitin keskuudessa. Suuri osa maan väestöstä piti vallankaappausta maan hallitsevan eliitin keskinäisenä välienselvittelynä, joka ei juuri vaikuttanut tavallisiin kansalaisiin. Etenkin maaseudulla elämä jatkui entisenlaisena, eivätkä Kabulin tapahtumat näkyneet millään tavalla.[1]

Heti vallankumouksen jälkeen jatkuivat PDPA:n sisällä Parchamin ja Khalqin keskinäiset välienselvittelyt. Khalqin Nur Muhammad Taraki otti Daudin tavoin itselleen sekä pääministerin että presidentin virat. Varsin pian Parchamin jäseniä alettiin siirtää vähemmän merkityksellisiin virkoihin. Merkittävät Parcham-poliitikot nimitettiin suurlähettiläiksi, Mohammad Nadžib Allah Iraniin ja Babrak Karmal Prahaan. Taraki alkoi luoda ympärilleen henkilökulttia, ja hallinto alkoi muuttua yhä stalinistisemmaksi. Tarakiin viitattiin suurena johtajana, mutta todellista valtaa Tarakin takana käytti toinen Khalq-johtaja, Hafiz Allah Amin. Amin ja Taraki puhdistivat PDPA:n tehokkaasti Parchamin jäsenistä, joista useimpien kohtalona oli vankeus tai teloitus. Karmal ja Nadžib Allah eivät käskyistä huolimatta palanneet Afganistaniin vaan katsoivat viisaimmaksi pysytellä ulkomailla.[1][2]

Kun PDPA oli puhdistettu Parchamin jäsenistä, alkoi Tarakin ja Aminin välinen valtataistelu. Heidän valtansa kasvoi Parchamin jäsenten eliminoinnin myötä, mutta kansansuosio rapistui, sillä merkittävien vähemmistöjen edustajat olivat useimmiten Parchamin tukijoita, kuten tadžikkeja tai šiioja, kun taas Khalqin tukijat olivat enimmäkseen sunnalaisia paštuja. Kannatuspohjan koventuessaselvennä otettiin yhä useammin käyttöön voimakeinot, jotta poliittiset vastustajat saatiin vaiennettua.[1]

Tie neuvostomiehitykseen muokkaa

Kommunistisen ideologian mukaan Afganistanista pyyhittiin pois kaikki viralliset viittaukset islamiin ja sukupuolet määritettiin tasa-arvoisiksi. Määritteet eivät olleet omiaan nostamaan kommunistihallinnon suosiota vanhoillisten uskonoppineiden keskuudessa. Suosion lisäämiseksi talonpoikaisväestön keskuudessa toteutettiin maauudistus, jolla maattomalle väestönosalle jaettiin maata ja lainojen vakuuksina olleiden maiden kiinnitykset mitätöitiin. Näin pyrittiin saamaan väestö ymmärtämään kommunismin ideologia.[3][2] Kommunismin periaatteita oli tarkoitus opettaa väestölle myös lukutaitokampanjan avulla, jolla väestö pyrittiin saamaan lukutaitoiseksi vuoden sisällä. Hanke oli täysin epärealistinen, ja se epäonnistui surkeasti, sillä vallanpitäjillä ei juuri ollut käsitystä maaseudun oloista. Maaseudun asukkaat eivät kauan suostuneet istumaan kaupunkilaisopiskelijoiden opetettavana, ja tilannetta pahensi myös naisten ja vieraiden miesten istuminen yhdessä.[3] Vastoin odotuksia maareformi ei nostanut hallinnon suosiota. Suurmaanomistajat eivät suostuneet luopumaan maistaan, ja myös talonpoikaisväestö piti maan takavarikointia epäoikeudenmukaisena. Köyhät talonpojat eivät myöskään enää kyenneet hankkimaan siemenviljaa, koska maata ei enää voinut kiinnittää. Sen seurauksena maatalouden tuottavuus laski jyrkästi, mistä kärsivät eniten vähäosaiset.[3]

Muidenkin Khalqin tekemien uudistusten vaikutus oli enimmäkseen kielteinen. Tilanne pysyi rauhallisena pitkään, sillä Khalq oli paštujen hallinnassa. Ensimmäisenä Khalqin valtaa vastaan ryhtyivät kapinoimaan vaikeakulkuiset Nurestan ja Hazaradžat, jotka olivat pian maan keskushallinnon ulottumattomissa. Lisäksi Iranin islamilainen vallankumous aiheutti levottomuutta Iraniin rajautuvissa maakunnissa. Maaliskuussa 1979 Heratissa alkoi laaja kapina, johon osallistui Iranista palanneita työläisiä. Kapinaan liittyi myös Heratin varuskunta, ja kapinan yhteydessä surmattiin Khalq-hallinnon virkamiehiä. Keskushallinto kukisti kapinan verisesti ja kovensi otteitaan vastaavien levottomuuksien välttämiseksi.[3]

Vuoden 1979 edetessä Khalqin hallinnon tilanne alkoi muuttua yhä tukalammaksi. Tilanteen rauhoittamista tärkeämmäksi tuli kuitenkin Khalq-johtajien Nur Muhammad Tarakin ja Hafiz Allah Aminin keskinäinen välienselvittely. Khalq oli jakautunut kahteen leiriin, ja sen johtohahmojen välit olivat jo avoimen vihamieliset. Syyskuussa 1979 kansalaisille kerrottiin, että Taraki oli vakavasti sairas, ja muutaman viikon päästä tiedotettiin hänen kuolemastaan. Lopullista selvyyttä hänen viimeisten viikkojensa tapahtumiin ei ole saatu, mutta epäilemättä hänet tapettiin. Tarakin kuoltua Hafiz Allah Amin oli Afganistanin yksinvaltias, mutta kommunistihallinnon tilanne oli jo muuttunut peruuttamattoman tukalaksi. Suurin osa maasta oli jo irtautunut Kabulin komennosta, ja kaikkialla oli sotilaskapinoita ja kansannousuja. Myös Pakistanin puolelle paenneet islamistit huomasivat tilaisuutensa tulleen ja liittyivät taisteluun. Amin pyrki rauhoittamaan tilanteen syyttämällä Tarakia ja perumalla joitakin uudistuksia, kuten maauudistuksen, ja hän turvautui korostetun islamilaiseen retoriikkaan. Afganistanin kansa ymmärsi kuitenkin, että äkillinen linjanmuutos johtui hallinnon tilanteen toivottomuudesta.[3][2]

Neuvostomiehitys muokkaa

Pääartikkeli: Afganistanin sota

Neuvostoliitossa tilanteen kehitystä seurattiin huolestuneena. Saur-vallankumouksen jälkeen valtaan noussut Afganistanin kommunistihallinto osoittautui yhteistyökyvyttömäksi muiden kommunistihallitusten kanssa. Neuvostoliitto pelkäsi, että Iranin islamilainen vallankumous saattaisi toteutua myös Afganistanissa, mikä voisi aiheuttaa ketjureaktion, joka leviäisi Keski-Aasian sosialistisiin neuvostotasavaltoihin. Iranin vallankumouksen vuoksi Yhdysvallat menetti tärkeimmän liittolaisensa alueella, ja Moskovassa pelättiin Afganistanin luisumista lännen leiriin. Viimeinen pisara neuvostohallinnolle oli, kun marraskuussa 1979 Amin vaati Neuvostoliittoa kutsumaan suurlähettiläänsä kotiin Kabulista.[3][4]

Neuvostoliiton asevoimien joukot alkoivat 27. joulukuuta 1979 siirtyä Uzbekistanin neuvostotasavallan Termezistä rajan yli Afganistanin puolelle. Vielä samana päivänä Neuvostoliiton erikoisjoukot tunkeutuivat presidentin päämajaan ja tulitaistelun jälkeen surmasivat Hafiz Allah Aminin.[3][5] Neuvostoliiton tarkoituksena oli asettaa Afganistaniin itselleen myötämielinen hallitus ja vetäytyä sen jälkeen mahdollisimman nopeasti maasta.[4] Uudeksi presidentiksi nimitettiin Babrak Karmal, joka palasi Afganistaniin Neuvostoliiton miehitysjoukkojen mukana. Karmal pyrki retoriikallaan oikeuttamaan vallankaappauksen ja esiintyi Aminin hirmuvallan vastakohtana. Hän pyrki myös korostamaan maan perinteisiä uskonnollisia arvoja ja häivyttämään näin hallinnon kommunistisen ideologian taustalle. Poliittiset vangit määrättiin vapautettavaksi, mutta todellisuudessa he olivat Khalq-hallinnon aikana vangittuja Parchamin jäseniä. Pian heidän tilalleen vankiloihin joutuivat Parchamin hallinnon vastustajat.[6]

Kansan silmissä Karmal oli kuitenkin Neuvostoliiton valtaan nostama nukkehallitsija. Neuvostoliiton väliintulolla olikin täysin päinvastainen vaikutus kuin Kremlissä oli laskelmoitu.[6] Varsin pian kasvoi Neuvostoliittoon ja Karmaliin kohdistunut poliittinen vastustus, joka levisi nopeasti.[5]

Neuvostomiehityksen ja sitä seuranneiden levottomuuksien vuoksi Afganistanista alkoi vyöryä pakolaisia Durand-linjan yli Pakistaniin. Vuonna 1988 afganistanilaisia oli paennut Pakistaniin jo yli kolme miljoonaa. Pakistanissa sotilasvallankaappauksella maan johtoon noussut Muhammad Zia ul-Haq näki Afganistanin sekavan tilanteen myös mahdollisuutena vahvistaa omaa asemaansa. Hän sai tilaisuuden esiintyä kommunismin vastaisena islamin puolustajana ja lännen liittolaisena. Zian hallinto otti afganistanilaiset pakolaiset vastaan, ja Pakistanin puolella heille tarjottiin aseita ja sotilaskoulutusta, minkä jälkeen heidät lähetettiin takaisin Afganistaniin taistelemaan Neuvostoliiton ja Afganistanin hallituksen joukkoja vastaan. Myös Yhdysvallat antoi tukensa afganistanilaisille sissisotilaille. Operaatio syklonina tunnettu salainen operaatio takasi kapinallisille Yhdysvaltojen taloudellisen tuen ja aseistuksen. Virallisesti Yhdysvallat kielsi avustavansa afgaanisissejä, ja heille toimitettiin vain neuvostomallista aseistusta. Kommunismin vastaisen taistelun hengessä Pakistanista tuli alueella Yhdysvaltojen tärkein liittolainen, ja Zian hallinnon ihmisoikeusrikkomukset ja demokratiakysymykset sivuutettiin. Pian afganistanilaisia sissejä alkoi tukea myös Saudi-Arabia, joka pelkäsi, että neuvostovalta saattaisi levitä myös vallankumouksesta toipuvaan Iraniin. Tällöin kommunistisen suurvallan vaikutus ulottuisi jo Persianlahden vastarannalle.[6] Pakistanissa maan sotilastiedustelupalvelu (Inter-Services Intelligence, ISI) otti ulkomaiset aseet ja käteisavustukset vastaan ja jakoi ne edelleen paikallisille sissiryhmien johtajille. Pakistanin oli tärkeä pitää sissiryhmien avustusten koordinointi omissa käsissään, sillä aseistetut paštutaistelijat olivat potentiaalinen uhka myös Pakistanille.[6][5]

 
Neuvostoliittolaisten sotilaiden vangitsemia mujahideen-taistelijoita.

Ulkovaltojen tukemat sissiryhmät, joille Pakistan kanavoi aseavun ja taloudellisen avun, alettiin pian tuntea yhteisnimityksellä mujahideenit. Todellisuudessa he eivät muodostaneet missään vaiheessa yhtenäistä ryhmää. Heitä yhdisti ainoastaan islamilainen retoriikka, ja he uskoivat taistelevansa islamin puolesta, mutta käsitykset erosivat hyvin paljon, siitä minkälaisen islamin. Sissiryhmien hajaannus oli myös ISI:n politiikan tulos, sillä Pakistanin rajojen sisäpuolelle ei haluttu paštunationalistisen aatteen leviämistä, joten tuki kanavoitiin islamistisille liikkeille. Pakistan tunnusti seitsemän järjestöä Afganistanin edustajiksi, mikä sai sissijoukot taistelemaan myös keskenään.[6][5] Mujahideenit rekrytoivat suuren joukon Pakistanin pakolaisleireillä asuvia nuoria afgaaneja, mutta myös arabimaista saapui tuhansia vapaaehtoisia. Arabien taloudellisen tuen ja arabivapaaehtoisten avulla Afganistaniin syntyi radikaali islamismi. Näiden vapaaehtoisten mukana Afganistaniin saapui myös Osama bin Laden.[6][5]

Pakistanin tukemat sissijoukot olivat vahvimmillaan lähellä Pakistanin rajaa, mutta Afganistanin länsi- ja pohjoisosiin ei ulkovaltojen tuki yltänyt. Yksi tehokkaimmista neuvostovaltaa vastustaneista oli Ahmad Shah Massoudin johtama vastarintaliike, joka toimi käytännössä Kabulin vallan ulottumattomissa. Massoud kykeni ylläpitämään armeijaa, jonka turvin itsenäisen hallintorakenteen ylläpito oli mahdollista. Hänen hallinnoimallaan alueella elinkeinoelämä, terveydenhuolto ja koululaitos pysyivät toiminnassa. Massoud toimi kuitenkin ISI:n näkökulmasta katsoen liian itsenäisesti, eikä hänelle annettu läheskään yhtä suurta apua kuin sai hänen puoluetoverinsa Gulbuddin Hikmatyar, joka lisäksi yritti katkaista huoltoreitit Massoudin hallitsemille alueille.[6][5]

Heratin maakuntaan taas muodostui Mohammad Ismail Khanin johtama valtakeskus, joka toimi myös riippumattomana Kabulin keskushallinnon vallasta. Hänen tukialueensa sijaitsi Iranin vastaisella rajalla, joten hän oli ulkomaisen avun saavuttamattomissa. Oma lukunsa kommunistihallintoa vastustavista kapinallisista olivat šiialaiset ryhmät, joille ei annettu ISI:n kanavoimia avustuksia. Hazaradžat kääntyi šiialaisena alueena Iranin puoleen, josta tuli sen tärkein tukija. Hazaradžat kärsi kuitenkin sisäisistä kiistoista, ja siellä puhkesi eri heimojen ja poliittisten ryhmien välinen sisäinen konflikti. Hazaradžat oli ainoa Afganistanin alue, joka kärsi enemmän tuhoja sisällissodan vuoksi kuin taisteluista neuvostomiehittäjää vastaan.[6]

Koko Afganistanin sodan anatomia oli hyvin sekalainen, eikä tilanne ollut Kabulin kommunistihallinnon käsissä. PDPA:n sisällä Khalq ja Parcham eivät edelleenkään kyenneet yhteistyöhön. Parchamin Karmal oli maan johdossa, mutta maan armeija ja poliisivoimat antoivat tukensa Khalqille. Karmal ei voinut syrjäyttää vaikutusvaltaisia jäseniä armeijan ja poliisin johdosta, jolloin sotilastiedustelun sai hoidettavakseen Parchamille uskollinen uusi valtion tiedustelupalvelu KhAD, jonka johtoon asetettiin Mohammad Nadžib Allah. KhADista tuli maan hallinnon tärkein kontrollin välikappale, joka soluttautui kapinallissoluihin ja yllytti näitä kääntymään toisiaan vastaan, teki sabotaaseja Pakistanin puolella ja lahjoi heimoja kääntymään maan hallituksen puolelle. KhADilla oli myös omat taistelujoukkonsa, ja siksi Khalq ryhtyi vahvistamaan myös omia rivejään kehittämällä poliisivoimista puolisotilaallisen organisaation, joka alettiin tuntea nimellä Sarandoi. KhAD ja Sarandoi joutuivat keskenään useasti yhteenottoihin, mikä heikensi hallinnon mahdollisuuksia tukahduttaa kapinallisten vastarintaa. Afganistanin varsinainen armeija taas oli konfliktin aikana pitkään lähes hyödytön, sillä maan hallinnon ristiriidat näkyivät myös upseerikunnan keskuudessa. Lisäksi armeijaa heikensi värvättävien puute. Kommunistihallinto piti hallussaan vain kaupunkeja, kun maaseutu oli eri sissiryhmien hallinnassa. Lisäksi suuri osa maan väestöstä oli paennut Pakistaniin ja Iraniin, missä kapinalliset saattoivat harjoittaa omaa värväystoimintaansa.[6][2]

Sodan pitkittyessä Neuvostoliitto alkoi kyllästyä Babrak Karmaliin ja Afganistanin hallituksen kyvyttömyyteen toimia. Karmalin suurin ongelma oli, että hän oli noussut valtaan neuvostoarmeijan tukemana, ja hänet nähtiin Neuvostoliiton nukkehallitsijana. Neuvostoliitto halusi Afganistanin johtoon hallitsijan, joka kykenisi selviytymään ilman neuvostoarmeijan tukea, jolloin Neuvostoliitto voisi vetäytyä Afganistanista. Vuonna 1986 Karmal kutsuttiin Moskovaan, ja hänen poissa ollessaan maan johtoon asetettiin Mohammad Nadžib Allah.[6][5]

Neuvostoliiton vetäytyminen muokkaa

Neuvostoliitolle Afganistanin sota tuli kalliiksi. Vastarintaan oli Moskovassa varauduttu, mutta sen kukistamisen piti jäädä pääosin Afganistanin oman hallituksen vastuulle. Vastarinnan laajuus kuitenkin yllätti neuvostoliittolaiset, eivätkä neuvostosotilaat olleet tottuneet sissisotaan, jota Afganistanin sota luonteeltaan oli. Neuvostoliitto ei myöskään ollut ottanut huomioon ulkovaltojen sekaantumista konfliktiin. Neuvostoarmeija yritti tehdä laajoista alueista elinkelvottomia tuhoamalla sadot, tappamalla karjan ja miinoittamalla pellot, mutta se ei pysäyttänyt sissijoukkoja vaan sen seurauksena kuoli siviilejä ja kyliä autioitui. Mujahideen-sissit pystyivät vetäytymään Iranin tai Pakistanin puolelle huollattamaan itseään, missä he olivat neuvostoarmeijan ulottumattomissa. Sota jumiutui pattitilanteeseen, sillä mujahideeneilla ei juuri ollut keinoja valloittaa neuvostotukikohtia. Sissijoukot taas palasivat aina, kun neuvostojoukot vetäytyivät tilapäisesti valloittamiltaan alueilta. Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin noustua Neuvostoliiton johtoon vuonna 1985 neuvostohallinto päätti, että Afganistanista vetäydytään, oli sen poliittinen hinta mikä hyvänsä.[7]

Rauhanneuvottelut olivat käynnistyneet jo ennen Gorbatšovin aikaa, mutta niissä ei ollut tapahtunut edistystä. Neuvostoliitto vaati, että Nadžib Allahin hallinto saisi pysyä vallassa ja että muut osapuolet lopettavat tukensa kapinallisjoukoille. Yhdysvallat ja Pakistan eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimuksiin. Sissijoukoilla ei neuvotteluissa ollut edustusta. Vasta Gorbatšovin tulo mukaan neuvotteluihin toi edistystä tilanteeseen. Hän suostui riskeeraamaan Afganistanin kommunistihallinnon tulevaisuuden kompromissiratkaisulla, jossa kaikki osapuolet jatkoivat omien suojattiensa tukemista. Osapuolten välinen rauhansopimus solmittiin huhtikuussa 1988. Kysymys vallansiirrosta jäi ratkaisematta, mikä piti Afganistanin tilanteen kaoottisena vielä seuraavankin vuosikymmenen ajan. Neuvostoliitto sitoutui vetämään kaikki joukkonsa pois yhdeksässä kuukaudessa, ja viimeisetkin neuvostoarmeijan joukot poistuivat Afganistanista helmikuussa 1989.[8][5][2] Virallisten tietojen mukaan Neuvostoliitto menetti Afganistanin sodassa 15 000 sotilasta, mutta todellinen luku on huomattavasti suurempi. Afganistanilaisia siviilejä sodassa arvellaan kuolleen ainakin miljoona.[8] Lisäksi maa jäi ennennäkemättömään kaaokseen ja Afganistan vain ajautui toiseen sisällissotaan.[2]

Kommunistihallinnon kukistuminen muokkaa

Neuvostoliiton vetäydyttyä Nadžib Allah menetti tärkeimmän tukijansa. Hän onnistui lähentämään Parchamin ja Khalqin välisiä suhteita PDPA:n sisällä ja alkoi esiintyä kommunistihallinnon sijasta ensisijaisesti muslimien edustajana. Hän teki myös sovittelevia tarjouksia vastarintaliikkeille, jotka kuitenkin hylkäsivät kaikki tarjoukset rauhanneuvotteluista.[9]

Nadžib Allah onnistui kuitenkin saamaan tukea Afganistanin vähemmistöryhmiltä. Šiialaiset antoivat tukensa hallinnolle, sillä kommunistihallinnon vallassa pysyminen oli heille pienempi paha kuin maan ajautuminen Gulbuddin Hikmatyarin johtamien äärisunnalaisten valtaan. Myös pohjoisen uzbekit järjestäytyivät hallinnon tueksi. Heitä johti Abdul Rashid Dostum, joka loi Pohjois-Afganistaniin käytännössä itsenäisen valtakunnan, mutta toisin kuin neuvostomiehityksen aikaiset itsenäisesti toimineet alueet, Dostum oli Afganistanin kommunistihallinnon liittolainen.[9]

Nadžib Allah kykeni myös vahvistamaan Afganistanin armeijaa neuvostoliittolaisten jättämällä kalustolla. Nadžib Allah tiesi, etteivät maan hallinnon joukot kykene ottamaan haltuunsa sissien hallitsemaa maaseutua, mutta toisaalta sissien on vaikea kukistaa hallituksen valvomia kaupunkeja. Kapinallisjoukkojen johtajat eivät edelleenkään kyenneet yhteistyöhön, vaan etenkin vahvimmat mujahideen-johtajat Gulbuddin Hikmatyar ja Ahmad Shah Massoud taistelivat vallasta keskenään. ISI:n antamasta sotilaskoulutuksesta huolimatta mujahideenit eivät osanneet toimia yhtenäisenä armeijana, eivätkä he kyenneet valloittamaan kaupunkeja hallituksen joukoilta. Pattitilanne osapuolten välillä jatkui seuraavien vuosien ajan.[9]

Käänne sodassa tapahtui joulukuussa 1991. Neuvostoliiton hajoamisen myötä Nadžib Allahin hallinto jäi paitsi Neuvostoliiton toimittamia rahoja ja aseita. Pian myös ruoka ja polttoaine lakkasivat virtaamasta Kabuliin. Neuvostoliiton romahdettua myös Afganistanin kommunistihallinnon olemassaolon edellytys katosi. Myös aiemmin maan hallituksen kanssa liittoutuneet sotilasjohtajat päättivät jättää uppoavan laivan, ja he liittoutuivat Massoudin kanssa. Pian muutkin hallituksen armeijan varuskunnat alkoivat liittyä eri kapinallisryhmiin. Nadžib Allah yritti paeta maasta huhtikuussa 1992, mutta kapinallisjoukkojen suljettua tien lentokentälle hän hakeutui turvaan YK:n rakennukseen, missä hän vietti seuraavat vuodet.[9]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. a b c Sergejeff, s. 255–258
  2. a b c d e f Communism, rebellion, and Soviet intervention U.S. Library of Congress. Viitattu 6.7.2019. (englanniksi)
  3. a b c d e f g Sergejeff, s. 259–262
  4. a b Sergejeff, s. 263–264
  5. a b c d e f g h Civil war, communist phase (1978–92) Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.7.2019. (englanniksi)
  6. a b c d e f g h i j Sergejeff, s. 264–279
  7. Sergejeff, s. 280–282
  8. a b Sergejeff, s. 282–284
  9. a b c d Sergejeff, s. 284–288

Aiheesta muualla muokkaa