Avaa päävalikko

Aaveväestö on menneisyyden väestö, jota ei enää ole olemassa risteytymättömänä ja jonka olemassaolo perustuu tilastolliseen rekonstruktioon. Aaveväestö on katoamisestaan huolimatta jättänyt geneettisen jälkensä myöhempiin ihmisiin, mistä sen olemassaolo on voitu havaita.[1]

Aaveväestöistä (engl. ghost populations) alettiin puhua vuonna 2004.[2] Sen jälkeen kun geneettistä aineistoa on kerätty lisää nykyihmisiltä ja muinaisten ihmisten jäänteistä, on saatu määriteltyä useita aaveväestöjä. Jos tällaiseen muinaiseen aaveväestöön kuuluvan ihmisen jäännökset löydetään, väestö lakkaa olemasta aaveväestö. Löydetyn perimän tutkimuksen avulla voidaan nähdä entistä kauemmas menneisyyteen ja ehkä löytää yhä varhaisempia aaveväestöjä.[3]

EsimerkkejäMuokkaa

Yksi kadonnut väestö, joka löydettiin aluksi aaveväestönä, oli 15 000 vuotta sitten pohjois-Euraasiassa asunut väestö, josta nykyajan eurooppalaiset ja Amerikan alkuperäiskansat osittan polveutuvat. Vuonna 2013 löydettiin vihdoin ensimmäinen tätä väestöä edustava näyte eli ”tyyppinäyte” keski-Siperian Mal’tasta, jolloin se lakkasi olemasta aaveväestö. Tämän yksilön perimän perusteella muinaisia muuttoliikkeitä ja risteytymisiä pystyttiin selvittämään aiempaa tarkemmin. Tutkimuksissa selvisi, että alkuperäisten amerikkalaisten perimästä yksi kolmasosa tuli näiltä muinaisilta pohjoiseuraasialaisilta ja loput itäaasialaisilta. Samalla pystyttiin selittämään eurooppalaisten ja amerikkalaisten geneettinen yhteys, joka oli aiemmin yllättäen havaittu.[4]

Pohjoiseuraasialaisia varhaisempi aaveväestö on niin sanotut ”peruseuraasialaiset”, joka on ei-afrikkalaisten sukulinjojen erkaantumisten syvin jako. He kuuluvat eri sukulinjaan kuin eurooppalaiset metsästäjä-keräilijät, itäaasialaiset sekä pohjoiseuraasialainen Mal’ta, eikä heissä ole näistä poiketen juuri lainkaan neandertalilaista perimää. Peruseuraasialaiset risteytyivät muiden väestöjen kanssa ja muodostivat nykyisen eurooppalaisen ja Lähi-idän väestön, joiden perimästä peruseuraasialaista on noin neljäsosa. Sama osuus heidän perimäänsä on myös iranilaisten ja intialaisten sukupuussa. Peruseuraasialaista DNA:ta ei toistaiseksi ole eristetty.[5]

Itä-Aasiassa on tehty suhteellisen vähän muinaisen väestön perimän tutkimusta. Geneetikko David Reich arvelee, että kaakkoisaasialaisten perimästä suurin osa tulee ”Jangtsen aaveväestöstä”, ja han-kiinalaisten sekä tiibetiläisten perimästä suurin osa tulee ”Keltaisenjoen aaveväestöstä”.[6]

Afrikassa aaveväestöksi on määritelty esimerkiksi eräs itäafrikkalainen ryhmä, jonka perimä tuli muinaisilta itäafrikkalaisilta metsästäjä-keräilijöiltä ja muinaisilta länsieuraasialaisilta. Tämä ryhmä risteytyi khoisankieliä puhuneiden väestöjen kanssa ja katosi 1800–900 vuotta sitten. Vuonna 2017 löydettiin ensimmäinen tähän väestöön kuulunut näyte.[7]

Saharan eteläpuolista Itä-Afrikkaa dominoi aikoinaan aaveväestö, ”itäafrikkalaiset metsästäjä-keräilijät”, jonka syrjäyttivät lännestä levinneet viljelijäväestöt. Itäafrikkalaisista metsästäjä-keräilijöistä polveutuvat jotkin Etiopian, Kenian ja Tansanian myöhemmät metsästäjä-keräilijäkansat kuten hadzat. Tämän aaveväestön esivanhemmat saattoivat kuulua väestöön, josta Afrikan ulkopuolelle suuntautunut muuttoliike yli 50 000 vuotta sitten lähti, sillä he ovat läheisempää sukua ei-afrikkalaisille kuin nykyisille afrikkalaisille.[8]

Joidenkin Etelä-Amerikan Amazonian intiaaniväestöjen perimästä parisen prosenttia on peräisin Australian, Uuden-Guinean ja Andamaanien väestöiltä. Tämä viittaa muinaiseen aaveväestöön, joka saattoi tulla Amerikkaan pohjoisesta eri aikaan ja eri reittiä kuin muuttajien valtaosa.[9]

LähteetMuokkaa

  • Reich, David: Keitä olemme ja miten päädyimme tähän: muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suomentanut Pietiläinen, Kimmo. Terra Cognita, 2018. ISBN 978-952-5697-92-6.

ViitteetMuokkaa

  1. Reich 2018, s. 92, 106.
  2. Slatkin, Montgomery: Seeing ghosts: the effect of unsampled populations on migration rates estimated for sampled populations Molecular Ecology. 2005. Viitattu 26.10.2018.
  3. Reich 2018, s. 92, 112.
  4. Reich 2018, s. 106–108.
  5. Reich 2018, s. 108–109.
  6. Reich 2018, s. 220–222.
  7. Reich 2018, s. 241.
  8. Reich 2018, s. 244–245.
  9. Reich 2018, s. 204–207.