Muinais-DNA on muinaisista näytteistä eristettyä DNA:ta. Muinais-DNA:ta tutkimalla menneisyydestä voidaan saada selville asioita, joita arkeologian menetelmillä ei voi nähdä.[1]

MerkitysMuokkaa

Muinais-DNA:n avulla voidaan selvittää esimerkiksi yksilöiden alkukoti, muuttoliikkeet ja risteytymiset. Lisäksi voidaan saada tietoa muinaisten ihmisten geneettisesti määräytyvistä ominaisuuksista kuten silmien väristä tai laktoosi-intoleranssin esiintyvyydestä. Myös sukupuutoista, ruokavalioista, kotieläinten kesytyksistä ja taudinaiheuttajista voidaan saada tietoa.[1]

Muinais-DNA:n avulla on pystytty selkeyttämään esimerkiksi Euroopan asutushistoriaa. Maanviljelyksen on todettu tulleen Eurooppaan nimenomaan väestöliikkeen myötä eikä taitojen siirtymisen kautta. Denisovanihminen on pystytty erottamaan neandertalinihmisestä muinais-DNA:n avulla ja sen risteytyminen nykyihmisen kanssa saatu selvitettyä.[1]

HistoriaMuokkaa

Muinais-DNA-tutkimus on yleistynyt vuoden 2008 jälkeen voimakkaasti, kun menetelmien kehitys on tehnyt sen helpommaksi.[1] Alan pioneereja ovat esimerkiksi Svante Pääbo ja David Reich.[2] Vuonna 2009 muinais-DNA-tutkimus alkoi kehittyä suurin harppauksin. Max Planck -instituutin Svante Pääbon kehittämien tekniikoiden ansiosta alettiin voida tutkia muinaisten ihmisten koko perimiä eikä vain Y-DNA:ta ja mtDNA:ta. Näin voidaan selvittää tutkitun yksilön kaikkien esivanhempien vaiheita paljon laajemmin. Alle kymmenessä vuodessa oli saatu tutkittua jo tuhansia kokonaisia muinaisia perimiä, joita on verrattu kymmeniintuhansiin nykyisin eläviin ihmisiin. Tämän nopeasti laajenevan tutkimuksen myötä useat vanhat käsitykset ihmisen muinaisista muuttoliikkeistä ovat kumoutuneet tai tarkentuneet, ja muinais-DNA-tutkimus on jo ohittanut arkeologian syvän menneisyyden ihmisväestöjen muutosten paljastamisessa.[3]

Näytteiden ottoMuokkaa

Muinais-DNA:ta eristetään vanhoista luista ja muista arkeologisista löydöistä. Eristäminen on vaikeaa, sillä ikivanhoissa näytteissä DNA:ta on jäljellä enää hyvin vähän. Tämän vuoksi sen on helppo kontaminoitua ulkopuolisella DNA:lla, minkä estämiseksi laboratoriotutkimukset tehdään hyvin suojatuissa olosuhteissa.[1]

Muinais-DNA esiintyy tyypillisesti hyvin lyhyinä pätkinä, sillä se on ajan kuluessa pilkkoutunut. Muinais-DNA tunnistetaankin muinaiseksi juuri pätkien lyhyydestä.[1]

Suurin osa muinais-DNA:sta on saatu alle 50 000 vuotta vanhoista näytteistä ja kylmän ilmaston alueilta. Vanhin vuoteen 2017 mennessä saatu kokonainen genomi oli hevoselta, joka oli elänyt Kanadan Yukonissa noin 650 000 vuotta sitten. Vanhin ihmisen suvun DNA-pätkä on neandertalilaiselta 430 000 vuoden takaa. Hyvin kylmässä paikassa DNA voisi teoriassa säilyä yhden miljoonan vuoden ajan.[4]

Paras paikka muinais-DNA:n löytämiseen on erityisen tiheä Pars petrosa ossis temporalis -luu, joka on ohimoluun osa. Siinä DNA voi säilyä kuumallakin seudulla jopa 12 000 vuotta.[4]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Elina Salmela: Muinais-DNA-tutkimus avaa uuden ikkunan menneisyyteen (osa Fresh from Campus -sarjasta) Tiedekulma. Viitattu 23.12.2019.
  2. Carl Zimmer: David Reich Unearths Human History Etched in Bone The New York Times. 28.3.2018. Viitattu 21.1.2019.
  3. Reich, David: Keitä olemme ja miten päädyimme tähän: muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede, s. 17–24. Suomentanut Pietiläinen, Kimmo. Terra Cognita, 2018. ISBN 978-952-5697-92-6.
  4. a b Bridget Alex: Everything Worth Knowing About ... Ancient DNA Discover. 19.6.2017. Viitattu 23.12.2019.

Aiheesta muuallaMuokkaa