Wikipedia

Yngvarr Kaukomatkaajan saaga

Yngvarr Kaukomatkaajan saaga (isl. Yngvars saga víðförla) on islantilainen saaga, jossa kuvataan Sveanmaalta (isl. Svíaríki) itään Venäjän jokien kautta Kaspianmerelle matkaavasta Yngvarrista ja tämän pojasta Sveinnistä. Saagan alkuperäinen, latinankielinen versio on kirjoitettu Islannissa 1100-luvun lopulla. Saagan laatija on todennäköisesti ollut islantilainen munkki, mahdollisesti saagan lopussa mainittu ”Oddr Viisas” (isl. Oddr inn fróði) eli Oddr Snorrason. Saagasta on säilynyt vain muinaisislanninkielinen käännös, joka on laadittu 1200-luvun vaihteessa mutta ei ole latinankielisen alkuperäistekstin suora käännös. Yngvarr Kaukomatkaajan saaga on kategorisoitu vaihtelevasti kuningas- tai muinaissaagaksi. Nykytutkimuksessa se luetaan muinaissaagoihin.[1] Saaga on ilmestynyt suomeksi muinaissaagojen kokoelmassa Egill Yksikätinen (Finn Lectura 2013).

Säilyneet käsikirjoitukset muokkaa

Yngvarr Kaukomatkaajan saagan alkuperäinen latinankielinen ja muinaisislanninkielinen versio on kumpikin sittemmin kadonnut. Saagan varhaisimmat säilyneet pergamenttikäsikirjoitukset ovat 1400-luvulta peräisin olevat AM 343a 4to (Arkistoitu – Internet Archive) ja GkS 2845 4to. Ne pohjautuvat kumpikin samalle, nyt jo kadonneelle alkuperäistekstille, mutta kumpikaan käsikirjoituksista ei ole täydellinen. Saaga on säilynyt kokonaisuudessaan 1600- ja 1700-luvuilta peräisin olevissa paperikäsikirjoituksissa AM 343c 4to ja Rask 31, jotka pohjautuvat kumpikin käsikirjoitukselle AM 343a 4to mutta ovat välittyneet jonkun toisen, nyt jo kadonneen käsikirjoituksen kautta.[2] Edellä mainittujen lisäksi Yngvarr Kaukomatkaajan saagan useita käsikirjoituskopioita löytyy brittiläisistä ja skandinaavisista käsikirjoituskokoelmista. Listaa säilyneistä tunnetuista muinaissaagojen käsikirjoituksista ylläpitää Stories for all time: The Icelandic Fornaldarsagas (Arkistoitu – Internet Archive) -sivusto.

Synopsis muokkaa

Eymundr muokkaa

Saagan alussa kerrotaan ensin miehistä kolmessa eri sukupolvessa, joista kahta ensimmäistä leimaavat monet riidat ja konfliktit. Näistä ensimmäinen kehkeytyy saagassa Sveanmaan kuninkaaksi kutsutun Eiríkr Voitokkaan (isl. Eiríkr inn sigrsæli) ja Áki-nimisen päällikön välillä, kun Áki ottaa vastoin Eiríkrin tahtoa puolisokseen tämän tyttären. Myöhemmin kuningas Eiríkr surmaa Ákin ja tuo tyttärensä ja tämän synnyttämän pojan, Eymundrin, luokseen ja pitää tätä suuressa arvossa. Kun kuningas Eiríkr kuolee, vallan perii hänen poikansa, jota kutsutaan saagassa nimellä Óláfr Svealainen (isl. Óláfr svenski, Suomessa tunnettu nimellä Olavi Sylikuningas). Tämä arvostaa Eymundria isänsä tavoin. Myöhemmin Óláfr ja Eymundr riitautuvat keskenään, kunnes Eymundrin poika Yngvarr solmii sovun isänsä ja Óláfr Sveankuninkaan välille.

Yngvarr muokkaa

Yngvarr ryhtyy kuninkaan palvelukseen ja kerää tälle veroja ja hankkii itselleen mainetta ja kunniaa. Kuningas Óláfr ei kuitenkaan suostu antamaan Yngvarrille kuninkaallista arvonimeä, jolloin tämä päättää koota suuren sotajoukon ja lähtee sen kanssa viikinkiretkelle kohti itää. Saaga kertoo, miten Yngvarr matkaa Venäjänmaalle (isl. Garðaríki) ja viipyy jonkin aikaa Novgorodin ruhtinas ja Kiovan suuriruhtinas Jaroslav I Viisaaksi tulkitun kuningas Jarisleifrin luona, minkä jälkeen Yngvarr lähtee etsimään Venäjänmaan suurimman joen alkulähdettä. Matkallaan Yngvarr Kaukomatkaaja ja hänen miehistönsä joutuvat taisteluihin ja kohtaavat erilaisia outoja olentoja, kuten kulta-aarretta vartioivan Jacúlus-nimisen lohikäärmeen, joka herää unestaan ja tuhoaa yhden Yngvarrin saattueessa mukana olleista laivoista sylkemälle sen ylle myrkkyä.

Hieman myöhemmin Yngvarr saapuu Citopolis-nimiseen kaupunkiin, missä tapaa kuningatar Silkisifin ja lupaa ottaa tämän vaimokseen palattuaan takaisin matkaltaan maailman ääriin. Jatkaessaan matkaansa Yngvarr kohtaa joen alkulähteillä vielä toisenkin lohikäärmeen. Sen alkuperästä kerrotaan saagassa kaksi versiota: joko lohikäärme on syönyt seudulla aiemmin eläneen ahneen miehen ja tämän ahneet tyttäret, tai sitten nämä ovat muuttuneet lohikäärmeiksi. Yngvarr miehineen onnistuu anastamaan pienen palan lohikäärmeen vartioimasta kullasta ennen kuin lähtee takaisin. Ollessaan paluumatkalla Yngvarr miehistöineen sairastuu pahaan tautiin. Monet Yngvarrin miehistä kuolevat ja myös Yngvarr itse menehtyy. Ennen kuolemaansa Yngvarr esittää toivomuksen, että hänen ruumiinsa vietäisiin Sveanmaalle ja haudattaisiin siellä kristillisin menoin. Kun jäljelle jääneet miehet saapuvat Silkisifin valtakuntaan, Silkisif vaatii kuitenkin, että Yngvarrin ruumis tulee jättää hänen luokseen ja hänen haudattavakseen. Hän pyytää Yngvarrin miehiä palaamaan takaisin Sveanmaalle ja lähettämään sieltä jonkun kristillistämään Silkisifin maata.

Sveinn muokkaa

Myöhemmin Yngvarrin poika Sveinn seuraa isänsä jälkiä mukanaan useita kirkonmiehiä. Hän kohtaa myös lohikäärme Jacúluksen, jonka surmaa ampumalla sen sydämeen siunatulla tulella varustetun nuolen. Sveinn saapuu lopulta kuningatar Silkisifin valtakuntaan, missä kirkonmiehet saarnaavat paikallisille kristinuskoa. Kuningatar Silkisif ja hänen kansansa kääntyvät kaikki kristinuskoon, ja Sveinn nai kuningatar Silkisifin. Kaupunkiin rakennetaan Yngvarrille omistettu kirkko. Hieman myöhemmin Sveinn käy vielä Sveanmaalla, mutta palaa sen jälkeen kertojan mukaan takaisin itään.

Saagan yhteys historiallisiin tapahtumiin muokkaa

Yngvarr Kaukomatkaajan saaga kertoo tapahtumista, jotka muiden lähteiden perusteella sijoittuvat 1000-luvun alkupuolelle. Saagan päähenkilö Yngvarr on mahdollisesti todellinen historiallinen henkilö, jonka kuolema mainitaan myös muissa lähteissä. Esimerkiksi kahdessa islantilaisessa vuosikirjassa eli annaalissa (Konungsannáll eli ”Kuninkaan vuosikirja” ja Lögmannsannáll eli ”Laamannin vuosikirja”) kerrotaan Yngvarrin kuolleen vuonna 1041, saagan mukaan 25-vuotiaana.[3]

 
”Yngvarrinkivi” U778 Svinnegarnin kirkosta. Riimukirjaimin kirjoitetussa tekstissä kerrotaan, että Þjalfi ja Holmlauk antoivat pystyttää kiven muistoksi pojalleen Baggelle, joka oli ohjannut omaa laivaansa Yngvarrin joukoissa.

Yngvarrin historiallisuuteen viittaavat myös ne noin 30 Ruotsista nykyisten Upplannin, Södermanlandin ja Itä-Göötanmaan maakuntien alueelta löytynyttä riimukiveä, jotka tunnetaan ”Yngvarrinkivinä” (ruots. Ingvarsstenarna). Ne on pystytetty sellaisten miesten muistoksi, jotka riimukivien tekstin mukaan olivat kuolleet idässä erään Yngvarr-nimisen miehen joukoissa sotaretkellä idässä. Kivissä mainitaan joskus paikkoja kuten Kiovan Venäjään viittaava Garðaríki tai Serkland eli ”Serklanti” tai ”saraseenien maa”.[4] Viimeksi mainittu termi on poliittinen pikemmin kuin kulttuurinen käsite ja viittasi lähteestä riippuen esimerkiksi Vähä-Aasiaan, Palestiinaan, Pohjois-Afrikkaan, Mesopotamiaan tai maurien Espanjaan. Se on yhdistetty myös niihin Kaspianmeren ympäristön alueisiin, missä valmistettiin ja myytiin silkkiä.[5] Mats G. Larssonin esittämän tulkinnan mukaan Yngvarrin sotaretki on voinut liittyä itäskandinaavien ja Kiovan suuriruhtinaan Jaroslav I Viisaan väliseen yhteistyöhön ja pyrkimykseen tukea viimeksi mainitun valtaa alueella. Larsson on arvioinut, että matkalle lähteneissä joukoissa on voinut olla mukana noin 500–1000 miestä.[6]

Yngvarrin saaga historianlähteenä muokkaa

Historian saatossa Yngvarr Kaukomatkaajan saagan arvo oletettuna historiantutkimuksen lähteenä on vaihdellut. Keskiajan Islannissa kyseisen saaga kirjoitettiin ja sitä luettiin todennäköisesti historiankirjoituksena. Gööttiläisen historiankirjoituksen myötä esimerkiksi 1600-luvun Ruotsissa kiinnostus Yngvarrin saagaa kohtaan kasvoi, koska saagan katsottiin kuvaavan oletettua ruotsalaista historian henkilöä. Koska saagan katsottiin kertovan Ruotsin muinaisesta menneisyydestä, se sopi hyvin suurvaltaideologian tarpeisiin. Koska ruotsalaiset eivät 1600-luvulla enää kyenneet ymmärtämään muinaisislannin kieltä, vuonna 1762 saagasta ilmestyi N. R. Brocmanin ruotsinkielinen käännös Sagan om Ingwar Widtfarne och hans Son Swen. Jo 1600-luvulla osa tutkijoista suhtautui kuitenkin varauksella muinaisesta menneisyydestä kertoviin saagoihin ja korosti tarpeellisuutta erotella todelliset historiat vääristä. Halua käyttää Yngvarr Kaukomatkaajan saagaa historianlähteenä lisäsi kuitenkin tieto ”Yngvarrinkivien” olemassaolosta.[7]

Yngvarr Kaukomatkaajan saagaa ei ole autenttinen ja tarkka historiallinen kuvaus nykyisen Ruotsin alueelta itäänpäin suuntautuneista matkoista, sillä se on kirjoitettu yli 150 vuotta siinä kuvattujen tapahtumien jälkeen Islannissa. Saagan lähteenä ovat sen mukaan olleet suullisesti kuullut tarinat:

”Mutta tämän saagan me olemme kuulleet ja kirjoittaneet sen mukaan, mitä on kerrottu niissä kirjoissa, jotka munkki Oddr Viisas oli kirjoituttanut viisaiden miesten selostuksista, niiden, jotka hän mainitsee itse kirjeessään, jonka hän lähetti Jón Loptrinpojalle ja Gizurr Hallrinpojalle. Mutta ne, jotka uskovat tietävänsä yksityiskohtaisemmin, lisätkööt sinne, mistä nyt näyttää puuttuvan. Tämän saagan kerrotaan munkki Oddrin kuulleen kertoneen sen papin, jonka nimi oli Ísleifr. Ja toinen, jolta hän kuuli, oli Glúmr Thorgeirsson, ja kolmannen nimi on ollut Thórir. Heidän kertomuksistaan hän valitsi sen, joka hänestä vaikutti merkittävimmältä. Ja Ísleifr kertoi kuulleensa Yngvarrin saagan eräältä kauppamieheltä, ja tämä kertoi oppineensa sen Sveankuninkaan hirdissä. Glúmr oli oppinut tarinan isältään ja Thórir Klakka Sámrinpojalta, ja Klakka oli kuullut vanhempien sukulaistensa kertovan sen.”[8]

Osa tutkijoista pitää kyseistä mainintaa lähteistä aitona. Jotkut taas ovat katsoneet, että maininta on myöhempi lisäys. Heidän mukaansa saaga on saatettu laatia vasta 1300-luvulla, mutta sen kirjoittaja on käyttänyt lähteitä, esimerkiksi kirjeitä ja aineistoa, jotka ovat olleet yhdistettävissä munkki Oddr Snorrasoniin.[9]

Osa Yngvarr Kaukomatkaajan saagassa mainituista maantieteellisistä paikoista on pystytty tunnistamaan, mutta niiden pohjalta on vaikea määritellä tarkemmin Yngvarrin mahdollista reittiä. Saagan kirjoittajalla ei ole ollut tarkkaa tietoa siitä, mitä kautta Yngvarr oli kulkenut, eikä hänellä ollut ensi käden tietämystä idässä sijaitsevista alueista. Todennäköisesti hänellä kuitenkin oli jonkinlaista suullisesta perinteestä peräisin olevaa tietoa ainakin niistä paikoista, joissa skandinaavit olivat aiemmin liikkuneet. Muiden skandinaavien ohella myös islantilaisilla oli ollut kaupankäyntiin liittyviä yhteyksiä nykyisen Venäjän alueelle, erityisesti Hólmgarðrina tunnetun Novgorodin alueelle, mistä kertovat esimerkiksi ihmisten lisänimet (esim. Hólmgarðsfari eli ”Hólmgarðrinkävijä”). Venäjän hallisijoista Vladimir Suuri ja tämän poika Jaroslav I Viisas mainitaan myös muissa saaga-ajan lähteissä, ja on mahdollista, että näiden hallitsijoiden palveluksessa oli ollut myös islantilaista alkuperää olleita miehiä. Kristinuskon myötä itään päin tehtiin joskus myös pyhiinvaellusmatkoja. Yngvarrin saagassa on voitu kuvata se reitti, jota kirjoittaja piti todennäköisenä omien tietojensa valossa. Kyseinen reitti ei välttämättä ollut sama, jonka ”Yngvarrinkivissä” mainitut miehet tai jotkut muut skandinaavit olivat itään päin suuntautuneella sotaretkellä kivissä nimetyn Yngvarrin johdolla valinneet. Reitin kuvaus kertoo pikemminkin siitä, millainen tietämys ja käsitys keskiajan islantilaisilla kyseisten alueiden paikoista ja kansoista oli.[10]

Yngvarr Kaukomatkaajan saagassa mainitaan historiallisesti tunnettujen alueiden lisäksi myös tarunomaisia paikkoja ja olentoja sekä muinaissaagoille tyypillisiä kansansatumaisia ja epärealistisia elementtejä, joihin on ajoittain yhdistetty myös kristillistä symboliikkaa. Muiden keskiaikaisten, tuntemattomaan itään suuntautuneita matkoja kuvaavien matkakirjojen tavoin Yngvarr ja hänen poikansa Sveinn miehineen tapaavat matkallaan monenlaisia olioita, esimerkiksi jättiläisiä, lohikäärmeitä, linnunnokkaisia ihmisiä ja kyklooppeja. Maailman ääressä Siggeumissa yksi Yngvarrin miehistä kohtaa yöllä paholaisen. Saagassa tehdään kuitenkin raja sen ihmisten maailman välillä, johon myös saagan yleisö kuului, ja siitä poikkeavan maailman välillä, jossa Yngvarr liikkui matkallaan tuntemattomassa idässä jatkaessaan matkaansa eteenpäin kuningas Jarisleifrin luota.[11]

Yngvarr Kaukomatkaajan saaga on sävyltään monia muita muinaissaagoja kristillisempi, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, ettei saagaa ole alkujaan kategorisoitu muinaissaagaksi. Lisäksi saaga on saanut vaikutteita keskiajan oppineiden tuntemasta kirjallisuudesta. Saagan kirjoittaja on todennäköisesti tuntenut (vaikkakaan ei välttämättä suoraan lainannut) esimerkiksi keskiaikaisia ensyklopedisia teoksia, kuten Isidorus Sevillalaisen teoksen Etymologiae. Viimeksi mainitun katsotaan inspiroineen kirjoittajaa tämän valitessa Yngvarrin matkan etapiksi muinaisegyptiläisen kaupungin nimeltä Heliópólis ja maailman ääressä sijaitsevalle paikalle nimen Siggeum, joka viittaa Dardanellien salmen Aasian puoleisella rannalla sijainneeseen Sigeioniin. Isidoren teoksesta on peräisin myös lohikäärme Jacúluksen nimi, vaikka lentävät ja kulta-aarretta vartioivat lohikäärmeet ovat sinänsä olleet osa myös germaanista kertomusperinnettä.[12]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Aalto, Sirpa. 2010. Categorizing Otherness in the Kings’ Sagas. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta.
  • Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta, toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
  • Glazyrina, Galina. 2009. On the Reception of Eastern Europe in Pre-Literate Iceland. Teoksessa Á austrvega. Saga and East Scandinavia: Preprint Papers of The 14th International Saga Conference Uppsala, 9th–15th August 2009 (nide 1), toim. Agneta Ney, Henrik Williams & Fredrik Charpentier Ljungqvist. Gävle: Gävle University Press, 1: 303–308.
  • Glazyrina, Galina. 2006. Dragon Motifs in Yngvars saga víðförla. Teoksessa The Fantastic in Old Norse/Icelandic Literature: Sagas and the British Isles; Preprint Papers of The 13th International Saga Conference; Durham and York, 6th–12th August, 2006, toim. John McKinnell, David Ashurst & Donata Kick. Durham: The Centre for Medieval and Renaissance Studies, Durham University, 1:288–293.
  • Glazyrina, Galina. 2005. On Heliopolis in Yngvars saga víðfǫrla. Teoksessa Scandinavia and Christian Europe in the Middle Ages: Papers of the 12th International Saga Conference, Bonn/Germany, 28th July—2nd August 2003, toim. Rudolf Simek & Judith Meurer. Bonn, 175–178.
  • Helgi Skúli Kjartansson. 2004. From the Frying Pan of Oral Tradition into the Fire of Saga Writing: The Precarious Survival of Historical Fact in the Saga of Yngvar the Far-Traveller. Teoksessa In Sagas and Societies: International Conference at Borgarnes, Iceland, Sept. 5.-9. 2002, toim. Stefanie Würth, Tõnno Jonuks & Axel Kristinsson. Elektroninen dokumentti, julkaistu 2.2.2004.
  • Hoffmann, Dietrich. 1981. Die Yngvars saga viðförla und Oddr munkr inn fróði. Teoksessa Specvlvm Norroenvm. Norse Studies in Memory of Gabriel Turville-Petre, toim. Ursula Dronke et al. Odense: Odense University Press, 188–222.
  • Hoffmann, Dietrich. 1984. Zu Oddr Snorrasons Yngvars saga viðförla. Skandinavistik 14 (1984), 106–108.
  • Kanerva, Kirsi. 2015. Muinaista menneisyyttä etsimässä. Saagakäännöksiä ja riimututkimusta Ruotsin suurvalta-ajalta.Teoksessa Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla, toim. Kaisa Hypén, Leila Koivunen & Janne Tunturi. Turku: Avain, 246–254.
  • Larsson, Mats G. Ingvarstågets arkeologiska bakgrund (Arkistoitu – Internet Archive). Fornvännen 81 (1986), 98–113.
  • Larsson, Mats G. Ett ödesdigert vikingatåg. Ingvar den vittfarnes resa 1036–1041. [s.l.]: Atlantis.
  • McDougall, David & Ian McDougall. 1982–1983. Rev. Of Ursula Dronke et al., eds. Specvlvm Norroenvm. Saga-Book of the Viking Society 21 (1982–1983), 106–108.
  • O’Connor, Ralph. 2018. Putrid Fables and True Histories: Perception of Authencity and the Management of Scepticism in Northern Humanist fornaldarsaga Scholarship. Teoksessa Transmission and Reception of the Fornaldarsögur Norðurlanda, toim. Matthew Driscoll, Silvia Hufnagel, Philip Lavender & Beege Stegman. The Viking Collection 24. Odense: University Press of Southern Denmark.
  • Shephard, Jonathan. 1982–1985. Yngvar’s Expedition to the East and a Russian Inscribed Stone. Saga-Book 21 (1982–1985), 222–292.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
  • Storm, Gustav (toim.). 1888. Islandske annaler indtil 1578. Christiania: Gröndal & Söns bogtrykkeri.
  • Wolf, Kirsten. 1993. Yngvars saga víðförla. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 740.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Hoffmann 1981; Wolf 1993, 740; Larsson 1990, 22–23; Helgi Skúli Kjartansson 2004.
  2. ↑ Wolf 1993, 740.
  3. ↑ Wolf 1993, 740; Larsson 1990, 21–22, 27; Islandske annaler indtil 1578, 108 ja 250.
  4. ↑ Larsson 1986; Larsson 1990, 35–40; Wolf 1993, 740.
  5. ↑ Aalto 2010, 139, 141; Egill Yksikätinen, 46 (viite 39) ja 137 (viite 124).
  6. ↑ Larsson1986.
  7. ↑ Helgi Skúli Kjartansson 2004; Kanerva 2015; O´Connor 2018.
  8. ↑ Yngvarr Kaukomatkaajan saaga, 161–162. Suom. Kirsi Kanerva. En þessa sögu höfum vér heyrt ok ritat eptir forsögn þeirar bækr, at Oddr munkr inn fróði hafði gera látit at forsögn fróðra manna, þeira er hann segir sjálfr í bréfi sínu, því er hann sendi Jóni Loptssyni ok Gizuri Hallssyni. En þeir, er vita þykkjast innvirðuligar, auki við, þar sem nú þykkir á skorta. Þessa sögu segist Oddr munkr heyrt hafa segja þann prest, er Ísleifr hét, ok annan Glúm Þorgeirsson, ok inn þriði hefir Þórir heitit. Af þeira frásögn hafði hann þat, er honum þótti merkiligast. En Ísleifr sagðist heyrt hafa Yngvars sögu af einum kaupmanni, en sá kveðst hafa numit hana í hirð Svíakonungs. Glúmr hafði numit at föður sínum, en Þórir hafði numit af Klökku Sámssyni, en Klakka hafði heyrt segja ina fyrri frændr sína. Yngvars saga víðförla, https://www.snerpa.is/net/forn/yngvar.htm
  9. ↑ Hoffmann 1981; McDougall & McDougall 1982–1983; Hoffmann 1984; Wolf 1993, 740; Simek & Pálsson 2007, 433–434.
  10. ↑ Shepherd 1982–1985; Glazyrina 2003; Helgi Skúli Kjartansson 2004; Glazyrina 2009.
  11. ↑ Hoffmann 1981, 196; Glazyrina 2006.
  12. ↑ Wolf 1993, 740; Glazyrina 2005; Glazyrina 2006; Simek & Pálsson 2007, 433.

Käännökset ja editiot muokkaa

  • Bjarni Vilhjálmsson & Guðni Jónsson (toim.). 1943-1944. Fornaldarsögur Norðurlanda, 3. Reykjavík, 361-394.
  • Brocman, Nils (käänt.). 1762. Sagan om Ingwar Widtfarne och hans Son Swen. Stockholm: Salvius.
  • Guðni Jónsson (toim.). 1954-1959. Fornaldar sögur Norðurlanda, 2. Reykjavík: Íslendingasagnaútgáfan, 423-459.
  • Jón Helgason (toim.). 1955. The Saga Manuscript 2845, 4to in the Old Royal Collection in the Royal Library of Copenhagen. Manuscripta Islandica 2. Copenhagen: Munksgaard. (faksimile)
  • Olson, Emil (toim.). 1912. Yngvars saga víðfǫrla jämte ett bihang om Ingvarsinskrifterna. STUAGNL 39. København: Samfund til udgivelse af gammel nordisk litteratur.
  • Rafn, Carl Christian (toim.). 1850-1852. Antiquités Russes d'après les monuments historique des anciens et des islandais Scandinaves, 2. Copenhague, 141-169.
  • Valdimar Ásmundarson (toim.). 1886. Ævintýra-sögur, 1. Reykjavík: Sigurður Kristjánsson.
  • Vikings in Russia. Yngvar’s Saga and Eymund’s Saga. Käänt. ja toim. Hermann Pálsson & Paul Edwards. Edinburgh 1989.
  • Yngvarr Kaukomatkaajan saaga. Suom. Kirsi Kanerva. Teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta, toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne. Helsinki: Finn Lectura, 2013.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Yngvarr_Kaukomatkaajan_saaga&oldid=20945205”