William Aalto
William ”Bill” Eric Aalto, alkuaan William Oliver Ahlström[1], (30. heinäkuuta 1915 New York – 11. kesäkuuta 1958 New York) oli amerikansuomalainen sotilas ja runoilija. Hän oli Espanjan sisällissodan sekä toisen maailmansodan veteraani.
| William Aalto | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 30. heinäkuuta 1915 New York, Yhdysvallat |
| Kuollut | 11. kesäkuuta 1958 (42 vuotta) New York, Yhdysvallat |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
 Espanja  Yhdysvallat |
| Palvelusvuodet | 1937–1938, 1941–1943 |
| Taistelut ja sodat | Espanjan sisällissota, toinen maailmansota |
| Sotilasarvo |
kapteeni kersantti |
Varhaiselämä ja Espanjan sisällissota
muokkaaWilliam Aalto syntyi Bronxin kaupunginosassa New Yorkissa. Hänen äitinsä Elsa Akkola oli saapunut siirtolaisena Etelä-Suomesta New Yorkiin kahdeksan vuotta aiemmin. Williamin lapsuutta varjosti äidin elämä ahtaissa ja niukoissa oloissa. Äiti koki myös turhautuneisuuden ja eristyneisyyden tunteita. Elsa Akkola hakeutui suomalaisten kommunistien piireihin New Yorkissa ja pysyi uskollisena mielipiteilleen koko elämänsä ajan.
Akkola meni naimisiin suomalaissiirtolaisen Otto Aallon kanssa vuonna 1927, ja perhe muutti Bronxiin.
Aalto tutustui äitinsä tavoin marxilaisuuteen ja kuului muun muassa Yhdysvaltain kommunistisen puolueen nuorisojärjestöön. Hän oli poliittisesti sivistynyt, kyltymätön lukija ja kirjallisesti lahjakas. Hänellä oli hyvä sosiaalinen omatunto.
Perhettä kohdannut Williamin velipuolen Henryn äkillinen kuolema ja puolisoiden erilaiset maailmankatsomukset johtivat Elsan vieraantumiseen miehestään. Myös Williamin suhde isäpuoleen huononi vuosien mittaan, kunnes hän jätti kodin ja koulunkäynnin vuonna 1935 ja alkoi työskennellä tilapäistöissä.
Aalto matkusti helmikuussa 1937 Espanjaan liittyäkseen tasavaltalaisten puolella sotineiden amerikkalaisten vapaaehtoisten muodostamaan Abraham Lincolnin prikaatiin. Aalto liittyi myös Espanjan kommunistisen puolueen jäseneksi.[2][3]
Aalto osallistui sodan aikana sissitoimintaan, johon hän sai koulutusta Espanjassa olleilta neuvostoliittolaisilta sotilailta. Aalto oli suurikokoinen ja ruumiinrakenteeltaan vahva, lisäksi hän osasi espanjaa.
Hän osallistui sissien pikakoulutukseen Jaénin kaupungissa, jonka jälkeen hän teki useita uhkarohkeita retkiä Teruelin rintamalla Cordoban ja Granadan seuduilla. Aalto tunnettiin rajuista otteistaan ja yltiöpäisyydestään.[1] Hänen ryhmänsä, johon kuuluivat muun muassa newyorkilaiset vapaaehtoiset Alex Kunstlich ja Irving Goff, toimi vihollislinjojen takana tuhoten strategisia kohteita, kuten rautateitä, siltoja ja voimajohtoja.
Toisin kuin Goff ja Kunstlich Bill Aalto ei kuitenkaan osallistunut Albarracínin kaupungin lähellä sijainneen sillan tuhoamiseen. Ernest Hemingway on kuvannut sillan räjäyttämistä kirjassaan Kenelle kellot soivat. Irving Goff ei tavannut Hemingwaytä koskaan, ja hyvin todennäköisesti ei myöskään Aalto. Goffin ja Aallon erilaiset luonteet tulevat esille heidän antamissaan vastauksissa tiedusteluihin, olivatko he mahdollisesti olleet esikuvia Hemingwayn kirjan sankarille Robert Jordanille. Goff oli ollut imarreltu ajatuksesta, kun taas Aalto oli arvioinut Hemingwaytä sarkastisesti.
Vuoden 1937 lopulla Bill Aalto oli Kunstlichin lähin mies ja vastasi logistiikasta, huollosta ja Kunstlichin sissioperaatioiden strategisesta suunnittelusta. Hän myös kuljetti sotilaita kohtauspaikoille. Sissien toiminta oli ylivoimaisesti edelleen teiden, rautateiden ja siltojen tuhoamista. Aalto piti sotilaselämän monimutkaisuudesta. Keskittyessään rauhallisesti yksityiskohtiin hän oli luonteeltaan enemmän Kunstlichin kuin Goffin kaltainen. Aalto oli teknisesti erittäin hyvä sotilas. Hän yleni nopeasti ja jätti taakseen toverinsa Goffin, joka oli häntä 15 vuotta vanhempi. Toukokuussa 1938, jolloin Alex Kunstlich vangittiin ja teloitettiin, hänet ylennettiin luutnantiksi.
Toukokuussa 1938 Aalto ja Goff olivat mukana noin 30 miehen ryhmässä, joka vapautti 300 tasavaltalaista vankia Motrilin kaupungissa sijainneelta vankileiriltä. Tehtävä oli menestys, mutta se lähes maksoi Aallon ja Goffin hengen. Paluutien ollessa poikki he joutuivat uimaan meressä päästäkseen tasavaltalaiselle maaperälle. Aalto ja Goff olivat molemmat mestaruustason uimareita.
Aalto ylennettiin kapteeniksi kesäkuussa 1938. Hän oli kolme kertaa sairaalahoidossa kuumeen, paksusuolentulehduksen ja malarian takia heinäkuun ja marraskuun välillä 1938. Hän kirjoitti viranomaisille itsensä ja Goffin puolesta ja pyysi päästä Yhdysvaltoihin tukeakseen sieltä käsin tasavaltalaista Espanjaa. Hän oli myös huolissaan passinsa vanhenemisesta, jos hänen oleskelunsa ulkomailla kestäisi yli kaksi vuotta yhtäjaksoisesti. Lisäksi hän oli taloudellisesti vastuussa äidistään ja 8-vuotiaasta velipuolestaan Johnista (Jussi).[4]
Paluu Yhdysvaltoihin ja isäpuolen ilmianto
muokkaaAalto kotiutui tammikuussa 1939, jolloin hän matkusti 2000 muun kansainvälisen sotilaan kanssa junalla Barcelonasta Ranskaan. Matka jatkui laivalla helmikuun alussa Le Havresta New Yorkiin.[5]
Palattuaan New Yorkiin Bill Aalto palasi takaisin ammattiyhdistystyöhön. Hän liittyi Suomalaisen Työväen Järjestön toimintaan ja osallistui tammikuussa 1940 järjestön nuorisokomitean kongressiin.[6] Saadakseen rahaa elämiseen hän liikkui New Yorkin ja Connecticutin alueella tehden tilapäistöitä, muun muassa armeijan tukikohdassa Ansoniassa.
Isäpuoli Otto Aalto ilmiantoi Bill Aallon FBI:lle maaliskuussa 1941. Isäpuolen mukaan William oli vaaraksi Yhdysvalloille poliittisten näkemystensä takia, ja koska tämä oli ollut Espanjassa. Otto Aallon motiivit olivat epäilemättä viha ja kostonhalu, joka kohdistui myös Aallon äitiin Elsaan, josta Otto oli hiljattain eronnut. Isäpuolen ilmiannon vuoksi Aalto oli nyt FBI:n tarkkailun alla.[7]
Toinen maailmansota
muokkaaJapanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941 Bill Aalto otettiin Yhdysvaltain armeijaan. Hän palveli aluksi korpraalina Fort Knoxin tukikohdassa.[6]
Hän värväytyi alkuvuonna 1942 Espanjan aikaisen taistelutoverinsa Irving Goffin kanssa Yhdysvaltain sotilastiedustelupalveluun (OSS). Aalto oli jo aiemmin keväällä 1940 ollessaan Goffin kanssa Espanjan tasavaltaa ja sen vankeja ja pakolaisia puolustavalla propagandakiertueella kertonut Goffille homoseksuaalisuudestaan. Paljastuksen jälkeen ystävyyssuhde Goffin kanssa oli viilennyt, mutta ei katkennut.[8] Goff piti nyt Aallon homoseksuaalisuutta turvallisuusriskinä pienessä Lincolnin prikaatin veteraanien ryhmässä sotilastiedustelupalvelussa. Henkilökohtaisesti Goff oli ärsyyntynyt Aallon nousevasta tähdestä ja ylenemisestä sekä Espanjan sisällissodassa että OSS:ssä.
Aalto siirrettiin pois tiedustelupalvelusta ja lähetettiin kouluttajaksi Marylandiin. Toimiessaan kouluttajana hän loukkasi pahasti kätensä syyskuussa 1943 sattuneessa räjähdeonnettomuudessa.[9] Aalto jouduttiin siirtämään siviiliin, ja hänelle myönnettiin invalidieläke.[10]
Viimeiset vuodet
muokkaaSodan jälkeen Aalto alkoi opiskella kirjallisuutta Columbian yliopistossa New Yorkissa ja julkaisi runojaan The New Masses -nimisessä marxilaisessa lehdessä.[9] Hän toimi samalla aktiivisesti Espanjan veteraanien sosiaalityössä ja oli mukana pakolaisten poliittisessa toiminnassa.[11]
William Aalto ei koskaan kertonut sotakokemuksistaan. Lincolnin prikaatin veteraanit muistelivat, että Irving Goffin kertoessa yksityiskohtaisesti kokemuksistaan Aalto hiljeni ja käveli muualle.[7]
Aalto matkusti myöhemmin Eurooppaan, jossa hän asui Pariisissa sekä opiskeli taidehistoriaa Italiassa. Pariisissa hän vietti aikaa amerikkalaisessa taideyhteisössä, jossa Aalto tutustui muun muassa jazzpianisti Aaron Bridgersiin. Runoilija W. H. Auden oli ollut Aallon ystävä 1940-luvun alun New Yorkin vuosista lähtien, ja hän pysyi Aallon uskollisena ystävänä ja tukijana. Vuosina 1948 ja 1949 Aalto vietti vähän aikaa W.H. Audenin lomapaikassa Italiassa. W. H. Auden mainitsee Aallon resonoivassa muistokirjoituksessa.[7]
Euroopassa Aalto lopetti kirjoittamisen lähes kokonaan. Hän alkoholisoitui ja muuttui myös ajoittain väkivaltaiseksi. Aalto seurusteli Pulitzer-palkitun runoilijan James Schuylerin kanssa. Hän esiintyy myös yhdessä tämän runossa.[2][12] Kirjailija Truman Capote kirjoitti ystävälleen Donald Windhamille kirjeen, joka on päivätty Forio d’Ischiassa Napolissa 12. huhtikuuta 1949. Kirjeessään hän kertoo Aallon ja Schuylerin eron olleen dramaattinen ja että Aalto asuu Roomassa. Capoten mukaan Schuyler oli kertonut Aallon olevan mielenvikainen ja että Aalto oli yrittänyt tappaa Schuylerin. Donald Windham kertoo muistelmissaan Lost Friendships, että Aalto oli rikkonut grappa-pullon Schuylerin päähän.[13]
Vuonna 1952 Aalto joutui palaamaan Italiasta New Yorkiin. Yhdysvaltain ulkoministeriö oli takavarikoinut hänen passinsa ja lakkauttanut työkyvyttömyyseläkkeen. Viimeisinä elinvuosinaan hän taisteli oikeudessa saadakseen passinsa takaisin. Passi palautettiin vuonna 1958 Aallon ollessa 42-vuotias.[14]
William Aalto kuoli leukemiaan vuonna 1958. Hänet on haudattu Long Islandin sotilashautausmaalle New Yorkin osavaltioon.[9]
Lähteet
muokkaa- Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 978-951-796-324-4
- Graham, Helen: The War and Its Shadows. Spain’s Civil War in Europe’s Long Twentieth Century. Sussex Academic Press, 2014. ISBN 978-1845195113 (englanniksi)
- Graham, Helen: http://www.albavolunteer.org/2014/03/the-wars-of-bill-aalto-guerrilla-soldier-in-spain-1937-39/
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Juusela 2003, s. 254.
- ↑ a b Paisajes de la Guerrilla: "Operación de rescate en el Fuerte de Carchuna (Granada), 1938" Viitattu 4.9.2013.
- ↑ Front d'Alliberament Gai de Catalunya: "Bill Aalto, un brigadista estatunidenc comunista i homosexual en la Guerra Civil Espanyola" Viitattu 4.9.2013.
- ↑ Helen Graham. (englanniksi)
- ↑ Juusela 2003, s. 287, 302.
- ↑ a b Juusela 2003, s. 334.
- ↑ a b c Helen Graham.
- ↑ Graham 2014, s. 86.
- ↑ a b c Find A Grave – Lieut William Eric Aalto. Viitattu 4.9.2013. (englanniksi)
- ↑ Helen Graham. (englanniksi)
- ↑ Juusela 2003, s. 335.
- ↑ Richard Olney: "Reflections". The New York Times. Viitattu 4.9.2013. (englanniksi)
- ↑ Too Brief a Treat. The Letters of Truman Capote. Edited by Gerald Clarke (2004), s. 74. (englanniksi)
- ↑ Graham 2014, s. 88.