Viktor Vinogradov
Viktor Vladimirovitš Vinogradov (ven. Ви́ктор Влади́мирович Виногра́дов; 12. tammikuuta 1895 (J: 31. joulukuuta 1894) Zaraisk – 4. lokakuuta 1969 Moskova) oli venäläinen kielen ja kirjallisuuden tutkija.
Viktor Vinogradov syntyi papin perheeseen. Hän valmistui Pietarin historiallis-kielitieteellisestä instituutista sekä arkeologisesta instituutista vuonna 1917. Vuosina 1920–1929 Vinogradov toimi Leningradin yliopiston ja vuosina 1930–1969 Moskovan yliopiston professorina (venäjän kielen laitoksen johtaja vuodesta 1945) sekä vuosina 1950–1954 Neuvostoliiton tiedeakatemian kielitieteen instituutin ja vuosina 1958–1968 venäjän kielen instituutin johtajana. Vuosina 1950–1963 hän oli tiedeakatemian kirjallisuuden ja kielen osaston akateeminen sihteeri ja vuosina 1952–1969 kielitieteellisen Voprosy jazykoznanija -lehden päätoimittaja. Vuonna 1968 hänet nimitettiin tiedeakatemian venäjän kirjallisuuden instituutin osastonjohtajaksi.[1]
Vinogradov on tutkinut nykyvenäjän morfologiaa, sananmuodostusta, syntaksia, sanastoa, venäjän kielen historiaa, historiallista leksikologiaa, yleistä kielitiedettä, venäläisen kielitieteen historiaa sekä venäläistä kirjallisuutta. Hänen pääteoksiaan ovat venäjän kieliopin yleisesitykset Sovremennyi russki jazyk (1938), Russki jazyk. Grammatitšeskoje utšenije o slove (1947) ja Osnovnyje voprosy sintaksisa preloženija (1955). Venäjän kirjakielen historiaa käsittelee Otšerki po istorii russkogo literaturnogo jazyka XVII–XIX vekov (1934). Kirjallisuudentutkimusta edustavat klassikkokirjailijoiden kielen ja tyylin tutkimukset Jazyk Puškina (1935), Jazyk Gogolja (1936), Stil Puškina (1941), Stil prozy Lermontova (1941). Stilistiikan ja poetiikan teoriaa käsittelee Stilistika. Teorija poetitšeskoi retši. Poetika (1963). Vinogradov osallistui myös Dmitri Ušakovin sanakirjan, venäjän kielen neliosaisen ja 17-osaisen akateemisen sanakirjan toimittamiseen sekä johti Aleksandr Puškinin kielen sanakirjan laatimista.[2]
Vinogradov valittiin Neuvostoliiton tiedeakatemian akateemikoksi vuonna 1946. Hän sai Stalin-palkinnon vuonna 1951.[2]