Viipurin läänin alueliitossuunnitelma
Viipurin läänin alueliitossuunnitelma oli 1900-luvun alussa suunniteltu alueliitos, jossa Suomen suuriruhtinaskuntaan kuuluneita osia Viipurin läänistä olisi liitetty Venäjän keisarikunnan Pietarin kuvernementtiin.[1]
Suunnitelmia Viipurin läänin tai sen osien palauttamisesta suoraan Venäjän hallintoon oli esiintynyt pitkin 1800-lukua siitä lähtien, kun keisari Aleksanteri I oli liittänut niin sanotun Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen vuonna 1812. Viimeisin ennen Suomen itsenäistymistä käynnistynyt hanke syntyi vuonna 1911, jolloin oli tarkoitus siirtää lähimpänä Pietaria sijainneet Suomen kunnat Uusikirkko ja Kivennapa Pietarin kuvernementtiin.[1] Alueen strateginen merkitys oli muuttunut olennaisesti, kun Venäjän laivasto oli tuhoutunut vuosien 1904–1905 Venäjän–Japanin sodassa ja Pietarin puolustus piti laittaa uuteen kuosiin kansainvälisen suursodan uhatessa. Lisäksi Karjalan kannaksella oli jopa 100 000 venäläistä kesäasukasta, joista osan oli vaikea sopeutua emämaasta poikkeavaan lakiin ja hallintoon.[1]
Vuonna 1902 Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov ehdotti koko Viipurin läänin erottamista suuriruhtinaskunnasta Venäjän yhteyteen. Ehdotus ei kuitenkaan saanut kannatusta Venäjällä. Sen sijaan alettiin yhä enemmän puhua muutamien rajapitäjien siviilihallinnon erottamisesta. Kivennapa ja Uusikirkko oli jo aikaisemmin liitetty Pietarin sotilaspiiriin.[2] Keisari Nikolai II vahvisti asetuksen Uudenkirkon ja Kivennavan liittämisestä Pietarin kuvernementtiin 25. elokuuta 1911. Virallisena perusteena olivat huvila-asutuksen tiivistämät kulttuuriset ja taloudelliset yhteydet Pietariin, väestön venäläisyys, Kronstadtin linnoituksen läheisyys ja venäläisten sosialistivallankumouksellisten aktiivisuus rajaseudulla. Asia eteni tämän jälkeen venäläiseen lainvalmistelukomiteaan.[3]
Suunnitelma nosti maanlaajuisen vastareaktion ja tapaus ylitti myös kansainvälisen uutiskynnyksen. Läänin silpomisen katsottiin vaarantavan Karjalan ja myöhemmin koko Suomenkin valtiollisen aseman ja loukkaavan paikallisten suomalaisten oikeuksia. Hanke tuomittiin jyrkästi ja yksimielisesti puoluepoliittisen kentän kaikilla laidoilla. Eri puolilla Suomea järjestettiin myös hanketta vastustaneita mielenosoituksia, joista tunnetuin oli Viipurissa Punaisenlähteentorilla pidetty työväenliikkeen 3 000 hengen mielenosoitus. Tilaisuus järjestettiin kuvernöörin kiellosta huolimatta. Paikalle lähetettiin santarmeja ja sotilaita, jotka estivät kansanedustaja Matti Airolaa puhumasta ja yrittivät hajottaa mielenosoitusken. Airola piti lopulta puheensa torin laidalla sijaitsevan Viipurin maalaiskunnan kunnantalon katolta, jonne santarmeja estettiin pääsemästä tikapuut hajottamalla. Kun väkijoukkoa ei saatu hajotettua, määräsi poliisipäällikkö Pekonen ratsupoliisit laittamaan mielenosoittajat kuriin sapellien avulla. Mielenosoitus kääntyi lopulta mellakaksi ja toistakymmentä mielenosoittajaa joutui paikkaaamaan haavojaan sairaalassa. Mielenosoitus päättyi Espilän edessa väkijoukon kajauttaessa Fredrik Paciuksen Suomen laulun ja P. J. Hannikaisen Karjalaisten laulun. Kansanedustaja Airola sekä useita mielenosoittajia vangittiin ja myöhemmin Airola määrättiin karkotettavaksi Viipurista. Tampereen Sanomat kommentoi tapahtunutta mielivallaksi ja itämaiseksi raakuudeksi. Useat porvarilehdet eivät kuitenkaan hyväksyneen kuvernöörin kieltämän mielenosoituksen järjestämistä, vaan vaativat sosialidemokraatteja jatkossa pidättäytymään Suomen aseman vaarantavien provokaatioiden järjestämisestä.[3] Eino Leino otti suunnitelmiin kantaan kirjoittamalla kuntien asukkaille omistetun runon Karjalan kannas. Marraskuussa keisarille jätettiin kuntaliitosta vastustanut adressi, johon oli kerätty kymmeniä tuhansia nimiä.[1] Suunnitelmaa vastustamaan perustettiin myös erityinen toimikunta, jonka nokkahahmoja olivat Mikko Virkki, O. V. Turunen, Tahvo Kruus ja Mikko Uotinen.lähde?
Alueliitos viivästyi Venäjän sisäpoliittisten erimielisyyksien johdosta ja unohdettiin lopullisesti ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e Suutari, Pekka: Merikarjala : Suomenlahden rannikon kulttuurinen kohtauspaikka, s. 151-152. helsinki: Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseura, 2022. ISBN 978-952-69831-2-7.
- ↑ Pulliainen, Kyösti: Vanhassa Suomessa ja Suurruhtinaskunnassa Kivennapaseura. Viitattu 16.7.2023.
- ↑ a b Koskivirta, Anu: ”Viipurin venäläistäminen ja vastarinta sanomalehdistön kuvauksissa 1910-luvun taitteen vuosina”, Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939, s. 161–166. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2019. ISBN 978-952-69280-2-9. Teoksen verkkoversio (PDF).