Väinämöisen polvenhaava
Kertomus Väinämöisen veneenveistosta ja Väinämöisen polvenhaavasta, runoustutkijoilla pelkästään Polvenhaavasta, on suomalainen kansanruno, jossa Väinämöinen iskee kirveellä polveensa venettä veistäessään. Syntyy vakava haava, josta vuotaa paljon verta; eräissä toisinnoissa veri peittää maan, mikä tarjoaa yhtymäkohdan Raamatun Nooaan. Runon loppupuoleen kuuluu usein myös loitsu, joka on lausuttu vertavuotavia haavoja parannettaessa eli verta seisautettaessa. Kertomus on samankaltainen ja käytetty samaan tapaan kuin olentojen ja ilmiöiden syntykertomukset, mutta eräiden runonlaulajien sille antama nimitys "veren synty" on hieman harhaanjohtava, sillä tämä kertomus ei selitä veren alkuperää, vaan sitä, miten verta vuotavien haavojen arkkityyppi, "ensimmäinen haava", syntyi ja miten se hoidettiin, tehtiin "ensimmäinen verenseisautus". Kyseessä on tarkkaan ottaen verenseisautuksen syntysanat.
Juoni muokkaa
Kertomuksen mukaan suuri tietäjä Väinämöinen veisti vuorella venettä. Usein mainitaan, että kirves ei osunut kiveen eikä kalkahtanut kallioon, tai että Väinämöinen teki venettä tiedolla tai laulamalla. Alun perin tällä lienee tarkoitettu, että työskentely oli hiljaista. Paha henkiolento, kuten piru, lempo tai hiisi, ohjasi kirveen sivuun, jolloin se osui Väinämöisen polveen. Syntyi vakava vertavuotava haava, jota Väinämöinen lähti hoidattamaan. Eräässä Simana Sissoselta kerätyssä toisinnossa Väinämöinen huutaa tuskasta ja pyytää apua taivaalta, maalta ja mereltä, mutta tämä ei yleensä runossa esiinny. Tämän jälkeen kyseinen toisinto sekaantuu Ison tammen runoon.[1]
Useimmissa toisinnoissa Väinämöinen lähtee etsimään apua heti haavan syntymisen jälkeen. Kahdesta ensimmäisestä talosta ei löydy kunnollista parantajaa, mutta kolmannesta löytyy ukko, joka kerskuu parantaneensa pahemmatkin haavat: "On sulettu suuremmatki, / Jalommatki jaksettuna: / Jo'et suista, järvet päistä, / Selät niemien nenistä". Hän parantaa Väinämöisen käyttäen muun muassa taikavoidetta ja verensalpausloitsua. Eräässä savolaisessa toisinnossa ukko nukuttaa Väinämöisen, joka herättyään kiittää julkista jumalaa (julkisesti palvottu eli kristinuskon Jumala) parantumisestaan.[2]
Yhteys vedenpaisumusmyytteihin muokkaa
Jotkut tutkijat ovat pitäneet tätä rappeutuneena osana Raamatun vedenpaisumuskertomusta. Tämän tulkinnan mukaan Väinämöinen vastaisi tässä yhteydessä Raamatun Nooaa, joka rakensi suuren laivan, arkin, joka selviytyi maailman hukuttaneesta tulvasta mukana olleine eläimineen ja matkustajineen. On arveltu, että suomalaisesta tarinasta olisi jäänyt varsinainen vedenpaisumus pois, koska tarinan tarkoitus oli kertoa haavan parantamisesta, ja vedenpaisumus oli tämän suhteen sivuseikka. Martti Haavion uudemman tulkinnan mukaan kertomus pohjautuu kyllä vedenpaisumuskertomukseen, mutta jo sen Raamattua aikaisempiin tai muuten Raamatun kertomuksesta poikkeaviin, kansainvälisesti laajalle levinneisiin versioihin. Vedenpaisumusmyytti nimittäin tunnettiin monissa kulttuureissa jo paljon ennen Raamatun versiota, esimerkiksi sumerilaisessa Gilgameš-eepoksessa ja kreikkalaisessa mytologiassa.
Runoissa on selvästi vedenpaisumuksesta kertovia säkeitä, kuten
Veri peitti marjan varvut,
Hurme kasteli kanervat
ja
Ei ollut sitä mätästä
Eikä vuorta korkiata,
Jok' ei tullut tulvillehen
Polvesta pojan pätösen,
Varpahasta Väinämöisen.
Raamatusta poikkeavat piirteet muokkaa
Suomalaisen mytologian veneenveisto-myytissä on piirteitä, joita ei ole Raamatussa, mutta on muissa vedenpaisumuskertomuksen versioissa. Esimerkiksi veneen veiston hiljaisuus, kun kirves ei kilka kiveen, on tällainen piirre. Raamatussakin Nooa rakentaa arkkiaan salassa, mutta joissain muissa kertomuksissa yliluonnollinen voima, kuten jumala, estää työskentelyn ääntä kuulumasta, ja jopa tekee laivan näkymättömäksi.
Runo on mahdollisesti varhaiskristillistä alkuperää, mihin viittaa hiiden vertaaminen lempoon, pahaan henkiolentoon. Alkujaan hiisi on nimittäin ollut pyhä paikka; paha henkiolento siitä on tullut vasta kristinuskon vaikutuksesta.
Verenvuoto muokkaa
Raamatusta poikkeava piirre on myös itse kertomuksen pääaihe, haavoittuminen. Sille löytyy vastineita esimerkiksi Luoteis-Afrikan berbereiden juutalaisperäisestä, mutta ei Raamatun mukaisesta kertomuksesta. Siinä villisian karju hyökkää arkkia tekevän Nooan kimppuun. Haavoittunut Nooa kaivaa kuopan, johon antaa verensä vuotaa. Verestä syntyy leijona, joka vahtii, että karju pysyy poissa. Kuten leijona, myös karju pääsee vedenpaisumuksen ajaksi arkkiin. Arkissa karju aivastaa, ja sen sieraimesta lentää hiiri, joka tekee pahojaan. Leijona aivastaa, ja sen sieraimesta lentää kissa, joka syö hiiren. Siitä lähtien kissat ovat syöneet hiiriä.
Verenvuodosta kertovat eräät muutkin vedenpaisumusmyytit. Esimerkiksi skandinaavisessa mytologiassa maailman alkuvaiheissa surmatusta Ymir-jättiläisestä tuli niin paljon verta, että koko härmäjättiläisten suku kuoli, paitsi yksi, joka kiipesi vuorelle vaimoineen. Afrikkalaisen masai-kansan mytologiassa maailman alussa oli Nenaunir-hirviö, jonka ihmisten esi-isä tappoi. Verta vuoti kaikkialle, ja se sai aikaan kasvillisuuden. Kabyylit taas selittivät maailman merien syntyneen surmatun jättiläisen verestä. Jurakkisamojedien kertomuksen mukaan maailman alkuvaiheissa kaatui suuri puu, jonka juuresta virtasi "pyhä vesi", joka hukutti maailman. Tämä pyhä vesi samaistetaan usein vereen ja tuleen.
Myös suomalaisen kertomuksen joissain versioissa Väinämöisen veri peittää jopa korkeat vuoret. Haavion mukaan vedenpaisumusmyytit, myös Raamatun kertomus, perustuvat ikivanhaan myyttiin alkuolennon tappamisesta ja siitä seuraavasta valtavasta verenvuodosta.
Kalannahkainen katto muokkaa
Raamatusta poikkeaa myös suomalaisen kertomuksen joissain versioissa esiintyvä laivan kattaminen kalannahkalla eli sammen suomuksella. Tämän piirteen vastine löytyy mansien vedenpaisumusmyytistä. Siinä neulottiin sammennahasta laivaan katos. Mansien tarinan mukaan laiva voidellaan kalanrasvalla, suomalaisen tarinan eräissä versiossa vene voidellaan hylkeen ja kalan rasvalla.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)