Veikko Sippola (poliitikko)

suomalainen poliitikko

Veikko Kalervo Sippola (18. kesäkuuta 1909 Helsinki17. elokuuta 1987 Helsinki)[1] oli suomalainen poliitikko, joka toimi aktiivisesti Suomen kommunistisessa puolueessa ja muissa vasemmistolaisissa järjestöissä. Sippola vaikutti muun muassa Valtiollisen poliisin valvontatoimiston päällikkönä 1945–1948 sekä SKP:n tiedustelutoiminnan johdossa.

ElämäMuokkaa

Nuori kaaderiMuokkaa

Sippola syntyi työläisperheeseen Helsingissä.[2][3] Sisällissodassa Sippolat olivat aktiivisesti mukana punaisten sotatoimissa ja Veikon isä tuomittiin kapinasta 12 vuodeksi ja veli 6 vuodeksi vankeuteen.selvennä[4] Niin sanottuun punaorpojen sukupolveen lukeutunut[5] vasemmistolaisen kodin poika meni itsekin mukaan työväenliikkeeseen jo varhain. Sippola aloitti Työväen järjestönuorten liitossa 1920-luvun alussa ja vuonna 1927 hänet hyväksyttiin SKP:n jäseneksi.[2]

Sippola vangittiin poliittisen toimintansa johdosta 1931. Hän sai kahden vuoden rangaistuksen, jonka hän istui Tammisaaressa.[3] Vapauduttuaan Sippola toimi muun muassa Suomen kommunistisen nuorisoliiton johdossa.[2] Vuonna 1935 hän edusti järjestöään Kommunistisen nuorisointernationaalin kongressissa. Vuodet 1935–1938 Sippola opiskeli Lenin-koulussa Moskovassa.[3] Neuvostoliitossa hänet tunnettiin salanimellä Sven Forsten.[6] Opinnot suoritettuaan Sippola palasi Suomeen, mutta hänet vangittiin pian ja hän joutui viettämään koko sota-ajan vankilassa.[2] Lenin-koulussa Sippola oli ollut vuoden ajan avioliitossa Mirjam Tiilikaisen (myöh. Suvanto) kanssa, mutta he erosivat toisistaan jouduttuaan molemmat Suomessa vankilaan.[7]

Kommunistien tiedustelupäällikköMuokkaa

Vapauduttuaan Sippola alkoi organisoida julkisen työväenliikkeen toimintaa. Loppuvuodesta 1944 hänet palkattiin Suomi–Neuvostoliitto-seuran toimitsijaksi ja hänet valittiin järjestön keskusjohtokuntaan.[8] Seuraavana vuonna Sippola siirtyi vasemmiston kontrolloiman Valpon toimistopäälliköksi. "Punaisen" Valpon tultua lakkautetuksi Sippola sai siirron SKP:n keskuskomitean leipiin.[3] Puheenjohtaja Aimo Aaltosen suosiossa ollut luottomies sai tehtäväkseen arkaluontoisen ja vain pienen sisäpiirin tunteman tiedustelutoiminnan johtamisen kaaderiosastolla.[9] 1950-luvun puolivälissä Sippola kävi täydentämässä opintojaan Neuvostoliitossa.[3][9] Ainakin osasyynä matkaan oli osallisuus SKP:n ympärillä Suomessa velloneissa vakoilujupakoissa.[10]

Suomeen palattuaan Sippola nousi vuonna 1957 SKP:n kansainvälisen osaston johtajaksi. Samoihin aikoihin puolue organisoi uudelleen tiedustelutoimintaansa, ja Sippola valittiin salaisen valvontaelimen päälliköksi. Tehtävä käsitti sekä puolueen jäsenten valvonnan että poliittisten vastustajien urkinnan. Sippolaa avusti tehtävässä maanlaajuinen verkosto. 1960-luvun alkupuolella Sippolan toimintanimikkeeksi annettiin "henkilöasiain hoitaja".[10] Tiedustelutoiminta jatkui kuitenkin vielä 1960-luvun loppupuolella, jolloin SKP pyrki Sippolan johdolla saamaan tietoa muun muassa sosialidemokraateista, äärioikeistosta ja maolaisista sekä Suojelupoliisin, sotilastiedustelun ja työnantajaliittojen toiminnasta.[11]

OppositiokommunistiMuokkaa

SKP:n puolueriidan puhjettua Sippola valitsi 1960-luvulla puolekseen opposition.[12][10] Vuonna 1968 hänet siirrettiin kaaderiosastolta Kansan Arkiston tehtäviin.[10] Eläkkeelle ollessaan Sippola oli aktiivinen varsinkin Sodan ja fasismin vastainen työ -järjestössä (SFT). Hän muun muassa edusti SFT:tä Kansainvälisessä vastarintataistelijoiden liitossa (FIR).[3] Sippola toimi myös Suomi–Romania-Seuran sihteerinä.[10]

LähteetMuokkaa

  • Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu (Edita 1999)
  • Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa (Otava 1997)

ViitteetMuokkaa

  1. Sippola, Veikko Kalervo Kansan Arkisto. Viitattu 1.3.2015.
  2. a b c d 50 vuotta (Kansan Uutiset 18.6.1959)
  3. a b c d e f Eino Pekkarinen: Veikko Sippolan muistolle (Tiedonantaja 26.8.1987)
  4. Leppänen, s. 391.
  5. Leppänen 1999, s. 140.
  6. Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi (SKS 2006), s. 428.
  7. Leppänen 1999, s. 393.
  8. Kaisa Kinnunen: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran historia 1944–1974 (Suomi-Venäjä-seura 1998), s. 77, 79.
  9. a b Rentola 1997, s. 290–294.
  10. a b c d e Leppänen 1999, s. 153–156.
  11. Leppänen 1999, s. 116–118.
  12. Rentola 1997, s. 297.