Tahmahärkki

putkilokasvilaji

Mäkihärkki (Cerastium glutinosum, syn. C. pumilum, C. pumilum ssp. glutinosum) on valkokukkainen, kohokkikasveihin kuuluva kuivien kasvupaikkojen kasvi.

Tahmahärkki
Cerastium glutinosum Wm.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Härkit Cerastium
Laji: glutinosum
Kaksiosainen nimi

Cerastium glutinosum
Fr.

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Tahmahärkki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Tahmahärkki Commonsissa

Ulkonäkö ja kokoMuokkaa

 
Tahmahärkin kukinnon nuppuja.

Ylitalvinen yksivuotinen tahmahärkki kasvaa 5–12 cm korkeaksi. Kasvi on pysty, vaalean- tai kellanvihreä ja nystykarvainen. Kukattomat tyviversot puuttuvat. Lehdet ovat puikeita, joskus soikeita tai suikeita. Kukinto on kaksihaarainen viuhko ja kukinnon tukilehdet ovat kapealti kalvolaitaisia. Kukkia on 4–18 kappaletta. Sekä verhiö että teriö ovat viisilehtisiä. Verholehdet ovat 4–6 mm pitkiä, suippoja ja kaljukärkisiä. Matalasti kaksihalkoiset valkoiset terälehdet ovat kaljuja ja verholehtiä lyhyempiä. Heteitä on 5–10 kappaletta. Suomessa tahmahärkki kukkii touko-kesäkuussa. Hedelmä on pitkähkö, kymmenliuskaisesti aukeava kota.[1][2]

LevinneisyysMuokkaa

Tahmahärkkiä tavataan Euroopassa Välimeren alueelta Britteinsaarten eteläosiin, Tanskaan, Etelä-Ruotsiin ja -Suomeen, Länsi-Viroon, Etelä-Puolaan, Länsi-Ukrainaan, Romaniaan ja Bulgariaan. Yksittäisiä esiintymiä lajilla on Etelä-Ukrainasta ja Kaukasuksen alueelta, sekä Euroopan ulkopuolelta Marokosta, Turkista ja Syyriasta. Tahmahärkkiä on tavattu tulokaslajina myös Yhdysvaltain eteläosista sekä Etelä-Amerikasta.[3] Suomessa tahmahärkki on alkuperäislaji, joka kasvaa levinneisyysalueensa pohjoisrajoilla. Suomessa sitä kasvaa vain Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa.[4][5]

ElinympäristöMuokkaa

Tahmahärkki kasvaa kuivilla, aurinkoisilla mäenrinteillä ja kalliokedoilla, varsinkin kalkkialustalla ja lintujen istumapaikoilla. Se viihtyy myös pihakedoilla ja poluilla.[2][4]

LähteetMuokkaa

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

ViitteetMuokkaa

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 110, 112.
  2. a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 138.
  3. Den virtuella floran: Klibbarv (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 28.4.2012.
  4. a b Retkeilykasvio 1998, s. 112.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Tahmahärkin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 28.4.2012.

Aiheesta muuallaMuokkaa