Skotlannin laki
Skotlannin laki (engl. Scots law, gaeliksi Lagh na h-Alba) on Skotlannissa voimassa oleva laki, jossa on elementtejä sekä säädösoikeudesta että tapaoikeudesta.[1][2] [3] Se on Englannin lain ja Pohjois-Irlannin lain ohella yksi Yhdistyneen kuningaskunnan lakijärjestelmistä.
Ennen vuoden 1707 unionilakia Skotlannilla oli oma lakiasäätävä parlamenttinsa; siitä lähtien lakeja on kuitenkin säätänyt Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti. Vuonna 1998 luodun itsehallinnon myötä Skotlannilla on taas ollut oma parlamenttinsa, jolla on valta säätää lakeja tietyillä aloilla. Kodifioitujen säädösten lisäksi tunnustettuja oikeuslähteitä ovat oikeuskäytäntö, akateemiset kirjoitukset ja historiallisesti maan tapa. Yhdistyneen kuningaskunnan liityttyä Euroopan unioniin EU:n lainsäädännöstä tuli myös osa Skotlannin lakia; vaikka Yhdistynyt kuningaskunta erosikin EU:sta, Skotlannin parlamentin säätämän lain nojalla eurooppaoikeus pysyy osana Skotlannin lakia.[4]
Yhdistynyt kuningaskunta koostuu kolmesta jurisdiktiosta: Englanti ja Wales, Skotlanti sekä Pohjois-Irlanti; näiden kaikkien välillä on merkittäviä eroja muun muassa esineoikeudessa, rikosoikeudessa, perintöoikeudessa ja perheoikeudessa, kun taas yhtäläisyyksiä on erityisesti kauppaoikeudessa, kuluttajansuojalainsäädännössä, verotuksessa sekä työoikeudessa.[5][6] Merkittävimpiä eroavaisuuksia Skotlannin laissa valtion muihin lakijärjestelmiin verrattuna ovat täysi-ikäisyyden raja (Skotlannissa 16 vuotta,[7] muualla 18) sekä rikosoikeudessa valamiehistön koko (Skotlannissa 15,[8] muualla 12). Eroavaisuuksia on myös tuomioistuinlaitoksessa.
Historia muokkaa
Skotlannin laki sai alkunsa Skotlannissa historiallisesti asuneiden useiden eri kulttuurien, kuten kelttien, gaelien, kymrien, skandinaavien ja anglosaksien tavoista.[9] Vielä 1600-luvulla esimerkiksi avioliitto-oikeus Ylämaalla sekä Skotlannin saarilla (Ulko-Hebridit, Orkney, Shetland) perustui paikallisiin käytäntöihin eikä kristillisiin uskonnollisiin oppeihin.
1100-luvulta alkaen Skotlantiin muodostui vähitellen feodaalijärjestelmä, jonka myötä muodostuivat ensimmäiset tuomioistuimet, nykyisten sheriffinoikeuksien edeltäjät. Robert I:n vaikutuksesta Skotlannin parlamentin merkitys kasvoi ja sen koostumus kasvoi kattamaan myös kauppaloita (burgh) ja pienempiä maanomistajia. 1400-luvulta lähtien parlamentti kokoontui yleensä vuosittain.[10][11]
Vuoden 1707 unionilaeilla Skotlannin ja Englannin kuningaskunnat yhdistivät Ison-Britannian kuningaskunnaksi. Skotlantilaisten oikeusistuinten asema Skotlannissa säilyi, mutta Skotlannin parlamentti yhdistettiin Englannin parlamenttiin, jolloin muodostui Ison-Britannian parlamentti. Unionilakien nojalla Skotlanti säilytti myös oman lakinsa, koulutusjärjestelmänsä ja kirkkonsa. Unionin myötä Skotlannin lakiin alkoi tulla huomattavasti englantilaisia vaikutteita.[12] Yhdistyneen kuningaskunnan korkeimmassa oikeudessa on yleensä vähintään kaksi skotlantilaista tuomaria.
Oikeuslähteet muokkaa
Ensisijainen oikeuslähde Skotlannissa on säädösoikeus, jota säätävät Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti sekä Skotlannin parlamentti. Entisen, vuonna 1707 lakkautetun parlamentin antamia lakeja on edelleen voimassa. Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti ei kuitenkaan anna säädöksiä niistä asioista, jotka on erityisesti säädetty Skotlannin itsehallinnon vastuulle, ilman Skotlannin parlamentin lupaa; vastaavasti Skotlannin parlamentti voi antaa säädöksiä ainoastaan sen itsehallinnon vastuulla olevista asioista.[13]
Toinen tärkeä oikeuslähde, erityisesti rikosoikeudessa, on tapaoikeus, joka koostuu suuresta määrästä oikeuskäytäntöä; näin ollen monia rikoksia, kuten murhaa, ei ole kodifioitu säädöksiin. Tapaoikeuden lähteitä ovat skotlantilaisten oikeusistuinten päätökset sekä tietyt Yhdistynen kuningaskunnan korkeimman oikeuden sekä sen edeltäjän, Yhdistyneen kuningaskunnan ylähuoneen, tuomiot ja päätökset. Korkeimman oikeuden päätösten pakottavuus Skotlannissa on kiistanalaista etenkin, jos kyse on muuhun maahan kuin Skotlantiin liittyvä asia; skotlantilaislähtöisiä korkeimman oikeuden päätöksiä pidetään kuitenkin vahvasti pakottavina.[14] Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sekä Euroopan unionin tuomioistuimen päätökset vaikuttavat tapaoikeudellisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä eurooppaoikeuden tulkintaan.
Eräiden akateemisten kirjailijoiden oikeustieteellistä kirjallisuutta on ainakin 1800-luvulta pidetty formaalina oikeuslähteenä.
Maan tapa oikeuslähteenä on lähinnä historiallista, sillä säädösoikeuden laajuus on tehnyt siitä pitkälti tarpeettoman. Viimeisin merkittävä oikeustapaus, jossa maan tapaa hyödynnettiin oikeuslähteenä, on vuodelta 1890.[5]
Oikeuslaitos muokkaa
Skotlannissa on osin omat oikeusistuimensa siviili- ja rikosasioille. Sheriffinoikeudet (sheriff court) ovat alin oikeusaste niin siviili- kuin useimmissa rikosasioissakin. Vähäisiä rikosasioita käsitellään niiden sijaan rauhantuomarinoikeuksissa (justice of the peace court). Sekä sheriffin- että rauhantuomarinoikeuksien päätöksistä voi valittaa valitustuomioistuimeen (Sheriff Appeal Court). Korkein oikeusaste siviiliasioissa on siviiliyloikeus (Court of Session), rikosasioissa taas rikosylioikeus (High Court of Justiciary). Siviiliylioikeuden päätöksistä voi valittaa vielä Yhdistyneen kuningaskunnan korkeimpaan oikeuteen, jolla ei kuitenkaan ole lainkäyttövaltaa rikosasioissa Skotlannissa.[15]
Lähteet muokkaa
- ↑ Veron Palmer: Mixed jurisdictions worldwide: the third legal family. Cambridge University Press, 2001. ISBN 978-0-521-78154-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 18. elokuuta 2021). (englanniksi)
- ↑ William Tetley: Mixed Jurisdictions: common law vs. civil law (codified and uncodified) McGillin yliopisto. Arkistoitu 21.1.2012. Viitattu 18. elokuuta 2021. (englanniksi)
- ↑ Stephen Thompson: Mixed Jurisdiction and the Scottish Legal Tradition: Reconsidering the Concept of Mixture. Journal of Civil Law Studies, 2014, 7. vsk, nro 1, s. 51–91. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18. elokuuta 2021. (englanniksi)
- ↑ UK Withdrawal from the European Union (Continuity) (Scotland) Act 2021 (2021 asp 4) legislation.gov.uk. Viitattu 18. elokuuta 2021. (englanniksi)
- ↑ a b George Gretton, Andrew Steven: Property, Trusts and Successions. Tottel Publishing, 2009. ISBN 978-1-84592-153-8.
- ↑ Fraser Davidson, Laura MacGregor: Commercial Law in Scotland. W. Green & Son, 2008. ISBN 978-0-414-01610-1. (englanniksi)
- ↑ Age of Legal Capacity (Scotland) Act 1991 (1991 c. 50) legislation.gov.uk. Viitattu 18. elokuuta 2021. (englanniksi)
- ↑ Timothy Jones, Michael Christie: Criminal Law. W. Green & Son, 2008. ISBN 978-0-414-01683-5. (englanniksi)
- ↑ Scottish Legal History: An Overview Scottish Legal History Research Guide. Georgetown Law Library. Viitattu 18. elokuuta 2021. (englanniksi)
- ↑ Kenneth Reid, Reinhard Zimmerman: A History of Private Law in Scotland: Introduction and property. Oxford University Press, 2000. ISBN 0-19-829941-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 18. elokuuta 2021). (englanniksi)
- ↑ K.M. Brown et al (toim.): The Records of the Parliaments of Scotland to 1707 (1399/1/13) rps.ac.uk. ”Item, it is ordanyt that ilke yhere the kynge sal halde a parlement swa that his subjectis be servit of the law the qwhilk sal begyn on the morne efter All Halow day for there thre yhere to cum.” (skotiksi)
- ↑ Union with England Act 1707 legislation.gov.uk. Viitattu 18. elokuua 2021. (englanniksi)
- ↑ Anthony Wilfred Bradley, Keith D. Ewing: Constitutional and Administrative Law. Pearson Education, 2007. ISBN 978-1-4058-1207-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 18. elokuuta 2021). (englanniksi)
- ↑ Appendix III: Autonomy of Scottish law within the appellate jurisdiction of the House of Lords/Supreme Court Final Appellate Jurisdiction in the Scottish Legal System. Skotlannin hallitus. Arkistoitu 19.2.2015. Viitattu 18. elokuuta 2021. (englanniksi)
- ↑ https://www.scotcourts.gov.uk/. Viitattu 18. elokuuta 2021. (englanniksi)