Johannes Valamolainen

Johannes (oik. Ivan Aleksejevitš Aleksejev, ven. Иван Алексеевич Алексеев; 26. helmikuuta 1873 kylä Gubka, Toržokin kihlakunta, Tverin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 5. kesäkuuta 1958 Uusi Valamo, Heinävesi, Suomi), skeemaigumeni, kanonisoitu nimellä Pyhittäjä Johannes Valamolainen, oli vanhan Valamon munkki ja toimi myös Petsamon luostarin johtajana eli igumeenina. Hänen osin hengellisiä ohjeita sisältävät kirjeensä on julkaistu kirjana nimellä Valamon vanhuksen kirjeitä.

Johannes Valamolainen
Henkilötiedot
Muut nimet	Ivan Aleksejevitš Aleksejev
Syntynyt	26. helmikuuta 1873 Tverin kuvernementti, Venäjä
Kuollut	5. kesäkuuta 1958 (85 vuotta) Heinävesi
Ammatti	munkki igumeni pappi
Muut tiedot
Merkittävät teokset	Valamon vanhuksen kirjeitä
Järjestö	Valamon luostari Laatokalla ja Heinävedellä
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Elämän ja kilvoituksen alkuvaiheet

Syntyperä

Isä skeemaigumeni syntyi Venäjällä Tverin kuvernementissa 26. helmikuuta 1873 nimellä Ivan Aleksejevits Aleksejev talonpoikaisperheeseen. Perheeseen kuului hänen lisäkseen isä, äiti, sisar ja kaksi veljeä.

Nuori Ivan oppi lukemaan räätälin opettamana, joka kävi talossa ompelemassa turkkeja. Omissa muisteluissaan Ivan sanoi olleensa kovapäinen oppimaan ja että hänen sisarensa oppi kirjaimet ennen häntä, mutta myös hän oppi lopulta lukemaan. Ivan pääsikin nopeasti lukemisen makuun ja hankki itselleen pieninä vihkosina ilmestyneitä Pyhien Elämäkertoja. Hän vieraili usein vanhempiensa mukana muun muassa kuuluisassa Volokolamskin luostarissa. Siellä hänen mieleensä juurtui päätös asettua itsekin luostariin.

Raskas koulu elämää varten

Kolmetoistavuotiaana Ivan Aleksejev lähti kotoa ja meni kolmeksi vuodeksi työhön vanhemman veljensä omistamaan kapakkaan Pietarissa; siellä hän näki ihmisluonnon pimeän puolen kaikessa raadollisuudessaan.

Hän sanoi itse paljon myöhemmin, että tuskinpa tulevalle sielunhoitajalle olisi voinut olla osuvampaa paikkaa perehtyä ihmiselämän iloihin ja suruihin, eritoten tuskaan ja ahdistukseen.

Pietarissa asuessaan hän hankki kuitenkin itselleen lisää kirjoja.

Luostarin kutsu voittaa

Pietarista Ivanin matka vei Konevitsan kautta Valamoon, jossa hänestä tehtiin noviisi. Oleskelu venyi lopulta neljäksi vuodeksi; uutteran työskentelyn katkaisi Venäjän armeijan palvelukseen joutuminen, jossa meni neljä vuotta tarkka-ampujapataljoonan palveluksessa. Tämän jälkeen hän asui pari vuotta isänsä luona ja palasi vuonna 1900 uudelleen Valamoon.

Vuonna 1907 hänestä tuli veljestön jäsen ja vuonna 1910 hänet vihittiin munkiksi ja hän sai uuden nimen veli Jakinf, kreikkalaisen marttyyrin Iakimfin (Hyakinthos) mukaan.

Veli Jakinf palveli luostariaan innolla; kaksivuotinen komennus Pietarissa olleeseen luostarin vierasmajaan oli hänelle vaikea, mutta hän totteli siitä huolimatta – ja Valamoon palattua odottikin palkinto: hän pääsi kauan haaveilemaansa Johannes Kastajan skiittaan, ankarimman paaston ja syvällisimmän rukouksen paikkaan. Siellä hän vietti kuusi vuotta kovassa työssä ja rukouksessa saarella asuvien erakkomunkkien apulaisena ja kanssarukoilijana.

Jakinf oli skiitassa onnellinen, koska hän rakasti sen rauhaa. Hän arvosti myös kirkon kilvoittelijaisien vuosisatojen aikana muistiinmerkitsemiä hengellisen elämän ohjeita. Tämä kirjallisuus olikin Jakinfin lempilukemistoa, tärkeimpänä Filokalia. Johannes Kastajan skiitan rauhassa olikin hyvät mahdollisuudet syventyä näihin kirjoituksiin.

Suomen itsenäistymisen ja ajanlaskukiistan myllerrykset eivät tuota rauhan ja rukouksen paikkaa koskettaneet.

Raskas ja vaikea kuuliaisuustehtävä kaukana pohjoisessa

Veli Jakinf sai 19. lokakuuta 1921 komennuksen Petsamon luostarin igumeeniksi. Valinta oli yllättävä, koska hän oli vain tavallinen munkki. Nyt hänet vihittiin lyhyen ajan sisällä ensin diakoniksi, sitten pappismunkiksi ja lopulta igumeeniksi. Hän sai kaksi viikkoa aikaa valmistautua matkaan ja opetella jumalanpalvelusten toimittamista.

Tehtävä oli raskas ja vaikea, mutta igumeeni Jakinf hoiti sitä nurisematta kymmenen vuotta. Petsamon munkit olivat hyvin oppimattomia verrattuna Valamoon, ja heidän hengellinen ohjauksensa ja lukutaidon juurruttaminen olikin uuden johtajan haastavin tehtävä. Jakinf huomasi veljestön ahkeraksi ja tunnolliseksi, mutta hengellinen elämä oli jäänyt heille turhan vieraaksi, minkä huomasi siitä, että kirkossakäyntiä laiminlyötiin ja että hengellistä kirjallisuutta luettiin kovin vähän. Jakinf huomautti tästä veljestölle ja sai aikaan muutosta. Vuonna 1924 oli kuitenkin ongelmia, joitten vuoksi Jakinf harkitsi lähtöä luostarista. Hän piti luostarin väelle puhuttelun munkki Aleksein kehotettua häntä olemaan ottamatta lappalaista asumaan luostariin. Lisäksi hän huomautti siitä, että munkki Anatoli oli kiroillut heinätöissä julkisesti ja käskenyt rippi-isää vaikenemaan tämän nuhdellessa häntä. Lisäksi oli huomautettavaa vähäisestä kirkossakäynnistä sekä siitä, että erilaisiin myynti- ja rakennustöihin oli ryhdytty pyytämättä hänen siunaustaan. Niinpä hän katsoi, että hänen asemansa johtajana oli kyseenalaistettu ja että hän olisi kelvoton johtamaan, ja hän ilmoitti palaavansa Valamoon. Koko veljestö kuitenkin aneli häntä jäämään, ja niinpä hän jäi.

Kaukana pohjoisessa hän jäi edelleen sivulliseksi ajanlaskukiistassa, joka ei koskettanut Petsamon luostaria oikeastaan mitenkään, sillä luostari oli päättänyt jo aiemmin siirtyä uuteen ajanlaskuun.

Paluu kotiin

Lokakuussa 1931 hänet vapautettiin omasta pyynnöstä tehtävästä ja hän sai palata Valamoon; nyt hän vihkiytyi suureen skeemaan ja hän sai uuden nimen: isä skeemaigumeeni Johannes.

Uusi skeemaigumeeni sai palata rakkaalle Johannes Kastajan skiitalleen jatkamaan kilvoitustaan. Sielläkään hän ei ollut aivan irti maailmasta: eräänä kesänä hänen apunaan oli nuori noviisi, veli Yrjö, josta sittemmin tuli isä pappismunkki Paavali ja vuonna 1955 kirkkokunnan apulaispiispa. Nuoren noviisin ja vanhan erakon erikoisesta suhteesta kehittyi lopulta murtumaton ystävyys.

Isä Johannes ehti nähdä nuoren ystävänsä uuden, vaativan tehtävän ja iloita hänen puolestaan – joskin suojattinsa kohoamista arkkipiispaksi hän ei ehtinyt näkemään, aavistamaan kyllä - tai tarkkaan ottaen jokainen ortodoksi tiesi, että iäkäs ja jo varsin huonokuntoinen isä arkkipiispa Herman kasvatti nuoresta apulaisestaan seuraajaansa; asiasta ei vain puhuttu.

Tosin kilvoittelijoiden määrä väheni kun uusia ei enää tullut, ja skeemaigumeeni muuttikin talviksi pääluostariin, jossa hän toimi vuodesta 1937 lähtien rippi-isän apulaisena. Tässä tehtävässä syntyi muutamia vankkumattomia ystävyyssuhteita, jotka sitten kestivätkin loppuiän ajan.

Näistä rippilapsista muistettavin oli helsinkiläinen Jelena Armfelt, jonka kanssa kirjeenvaihdosta tulikin sittemmin kaikkein mittavinta.

Maanpakolaisena

Uudelleen juurtuminen

Valamon veljestön muistomerkki Kannonkoskella, jonne luostari oli evakoituna ennen siirtymistä Heinävedelle

Kun talvisodan raskaat päivät saapuivat vanhaan Valamoon, myös Johannes Kastajan skiitan väki joutui lähtemään maanpaon pitkälle ja raskaalle tielle. Luostaria pommitettaessa isä Johannes oli istunut rauhallisena keljassaan ja lukenut evankeliumitekstejä, huolimatta lasien hajoamisesta ja ovien auki paiskautumisesta. Nopeassa evakkoonlähdössä hän otti mukaansa lähinnä hengellistä kirjallisuutta, ja suri jälkeen sitä ettei ollut ehtinyt ottaa mukaansa kahta seinällä ollutta ikonia, joista toisen oli saanut vanhemmiltaan.

Iäkäs erakkovanhus näytti kuitenkin tietä ja mallia nuoremmille, ja hänen ansiostaan vaikeasta ajasta tuli helpommin kestettävä. Myöhempi rippi-isä, isä pappismunkki Savva (Stepan Savinski), joka varsinaisesti oli määrätty vastaamaan evakuoinnin johtamisesta, kertoi 1970-luvulla että isä Johanneksen hiljainen arvovalta teki johtamisesta jokseenkin automaattista. Vuoskosken koulu Kannonkoskella oli ensimmäinen turvapaikka evakkomunkeille; siellä asuttaessa päättyi kuuden vanhuksen elämä. Heidän yhteinen muistomerkkinsä on Kannonkosken hautausmaalla.

Uusi ja kaikille vanhoille munkeille lopullinen koti löytyi Heinäveden Papinniemestä; kyseessä oli Saastamoinen Oy:ltä ostettu suuri tyhjilleen jäänyt kartano.

Isä skeemaigumeeni kiintyi sydämestään uuteen pakolaiskotiinsa; kaipuun Laatokalle hän tuomitsi ankarasti "synnin viettelyksenä". Eräälle rippilapselleen hän kirjeessään ilmoitti, ettei edes enää ajattele Valamoa.

Heinäveden Uudessa Valamossa hänestä tehtiin ohjaajavanhus, jonka luo lähetettiin paitsi jo harvinaisia uusia noviiseja ohjattavaksi myös muuta hengellistä apua kaipaavia. Hän sai oman pienen huoneen suuren kasarmimaisen rakennuksen yläkerran itäpäästä, ja siellä hän sitten majailikin miltei koko lopun ikäänsä.

Huoneesta muodostui hänen poismentyään rippi-isän vakituinen asunto aina uuden munkkilan valmistumiseen asti; kolmen vuosikymmenen aikana monet sadat ripittäytyjät ehtivät koputtaa ovelle ja pyytää sisäänpääsyä lausumalla Jeesuksen rukouksen, johon lupa tuli sisältä sanalla "Amen".

Vaikeita hetkiä

Kesällä 1947 raskaan evakkotaipaleen johtanut Valamon johtaja, igumeeni Hariton, vihkiytyi myös suureen skeemaan, mutta hänen kilvoituksensa jäi lyhyeksi, koska pitkälle kehittynyt syöpä vei hänet jo saman vuoden lokakuussa hautaan.

Isä Johannes valittiin uudeksi johtajaksi, mutta kirkollishallitus ei – hänen helpotuksekseen – vahvistanut valintaa, koska suureen skeemaan vihkiytynyttä ei saanut valita johtajaksi. Tehtävän sai isä pappismunkki Jeronim, jonka lähtö koitti jo viisi vuotta myöhemmin. Seuraajaksi tuli taloudenhoitaja, isä pappismunkki Nestor, joka hoitikin vaikeaa tehtäväänsä viisitoista vuotta, ja jonka tehtäväksi tuli saattaa suuri osa veljestöstä viimeiselle matkalleen.

Hengellisenä ohjaajana

Vuonna 1948 vanhan Valamon viimeisen rippi-isän, isä skeemapappismunkki Jefremin, kuoltua isä Johanneksesta tuli luostarin varsinainen rippi-isä, ja tässä toimessa hän oli kuolemaansa, vuoteen 1958, asti.

Isä Johannes piti ahkeraa kirjeenvaihtoa rippilastensa kanssa, ja monille heistä nämä kirjeet olivat lohtu suurienkin surujen ja vaikeuksien hetkellä. Rippilapset lähettivät hänelle myös ruokaa pula-aikana sodan jälkeen, mistä hän oli syvästi kiitollinen.

Eräs näistä rippilapsista oli kirjailija Tito Colliander, joka kuvaa rippi-isäänsä vuonna 1975 ilmestyneessä kirjassaan Ateria. Kirja tuo koruttomasti ilmi, miten vaikeata oli olla ortodoksinen munkki sodanjälkeisen ajan Suomessa.

Erakosta tulee esikoiskirjailija

Isä Johanneksen kirjeistä rippilapsilleen ehdittiin vielä hänen eläessään toimittaa kirja; 1950-luvun alussa silloin Aamun Koitto -lehden päätoimittajana toiminut pappismunkki Paavali (apulaispiispa 1955 ja arkkipiispa 1960) käänsi näitä venäjänkielisiä kirjeitä suomeksi ja niitä julkaistiin lehdessä; tästä syntyi syksyllä 1953 ajatus kirjasta, niin hyvän vastaanoton nuo kauniit kirjoitukset saivat. Monien vaikeuksien jälkeen kirja ilmestyi vuonna 1956 venäjänkielisenä konekirjoitusarkeista monistettuna kokoelmana nimellä Pisma valaamskogo startsa (‘Valamon vanhuksen kirjeitä’). Isä Johannes jopa piirsi siihen kansikuvan, kun suunnitelma Ina Collianderin laatimasta kansikuvasta ei toteutunut. Lukijat ottivat sen yleisesti hyvin vastaan, mutta Valamossa siihen suhtauduttiin nuivasti ja jopa vihamielisesti. Isä Johannes itse kommentoi tätä seuraavasti:

»Yleisesti ottaen Valamon munkeilla kirjain kuolettaa hengen. Tämä kirja vaikeuttaa niiden munkkien kilvoitusta, jotka etsivät ainoaa tarpeellista. Tämä ei ole kirjoitettu tuomitsemiseksi, vaan munkkien käsitykset hengellisestä elämästä ovat vain tulleet entistä selvemmiksi.»

Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1976; kuten aiemminkin, tekstit suomensi ja toimitti isä arkkipiispa Paavali. Kansikuva tosin uusittiin: kanteen sijoitettiin tyylitelty piirros Laatokan Valamon pääluostarista ja sen yläpuolelle mustavalkoinen valokuva isä Johanneksesta. Valamon luostari on julkaissut uusintapainokset ainakin vuosina 1992, 2008 ja 2012.

Teos on julkaistu myös englanniksi vuonna 1996 nimellä Christ in Our Midst. Letters from a Russian Monk (Englannissa 1979 ja Yhdysvalloissa 1980), käännettynä Ranskassa ilmestyneestä lehdestä Vechnoe. Myös Venäjällä on ilmestynyt uusia painoksia vuosina 1997, 2004, 2006, 2007, 2010, 2013, 2016. Tiettävästi se on ilmestynyt myös armeniaksi. Hänen elämäkertansa on ilmestynyt Venäjällä vuosina 2006 ja 2009.

Kuolema

5. kesäkuuta 1958 noviisi, veli Andrei Peschoff oli kauppaan lähdössä ja poikkesi myös isä Johanneksen luo kysymään, halusiko tämä jotain kaupasta. Vanhus istui hiljaisena vuoteessaan eikä vastannut, jolloin pelästynyt noviisi haki paikalle pappismunkki isä Gabrielin. Gabriel totesi Johanneksen kuolleeksi.

Isä Johanneksen hautajaisissa oli paikalla useita hänen rippilapsiaan, merkittävimpinä Tito Colliander perheineen, Klaudia Korelin ja Jelena Armfelt. Hautajaisia johti arkkipiispa Herman viimeisenä tällaisena mittavana tehtävänään.

Muisto rakkaasta sielunhoitajasta

Jelena Armfelt säilytti ja ennen kuolemaansa luovutti isä Johannekselta saamansa sielunhoitokirjeet Valamon luostarin silloiselle johtajalle, isä igumeeni Panteleimonille.

Isä igumeeni luki kirjeet antaumuksella ja päätti, että niiden ja luostarin arkistojen pohjalta syntyisi kelvollinen elämäkerta Valamon vanhuksesta, jonka kirjeitä ja opetuksia rakastettiin – mutta joka ihmisenä oli jäänyt todella etäiseksi. Kirja julkaistiin vuonna 1985 luostarin kustantamana.

5. kesäkuuta 2008 pidettiin isä Johanneksen haudalla muistopalvelus sen johdosta, että hänen kuolemastaan oli tällöin kulunut 50 vuotta.

Kanonisaatio

Isä Johanneksen nimi nousi esille, kun Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous ehdotti pyhiksi kanonisoitavia suomalaisia. 29. marraskuuta 2018 ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi luki isä Johanneksen kuuluvan ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon nimellä Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Hänen kanonisaatiojuhlansaansa vietettiin Heinäveden Kristuksen kirkastumisen luostarissa (Uusi Valamo) 31. toukokuuta-1. kesäkuuta 2019.

Suomenkieliset julkaisut

• Valamon vanhuksen kirjeitä, s. [1], 199. (2. painos 1976, 3. painos 1978; 4 painos 2012 (Valamon luostari)) Suomentanut Arkkipiispa Paavali. WSOY: Porvoo, Helsinki, 1976. ISBN 951-0-07802-6
• Kirjeitä Jelenalle: skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945–1958, s. [12], 179. (ISSN 0356-2085) Suomentanut Arkkipiispa Paavali, metropoliitta Panteleimon, Sergius Colliander. Heinävesi: Valamon luostari, 2017. ISBN 978-952-5495-34-8
• Kirjeitä Innalle: skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Ina Collianderille vuosilta 1947–1957, s. 168. (ISSN 0356-2085) Suomentanut Sergius Colliander. Heinävesi: Valamon luostari, 2014. ISBN 978-952-5495-34-8
• Luostarivanhuksen kirjeitä, s. 223. (ISSN 0356-2085) Suomentanut Metropoliitta Panteleimon. Heinävesi: Valamon luostari, 2018. ISBN 978-952-5495-54-6

Lähteet

• Igumeni Panteleimon: Isä Johannes – Valamon Vanhuksen skeemaigumeni Johanneksen (1874–1958) elämäkerta. Valamon luostari, Heinävesi, 1985.

Aiheesta muualla

• Nikolai Jakimčukin dokumenttielokuva isä Johanneksesta (venäjäksi).