Johannes Kastajan skiitta (Valamo)
Johannes Kastajan skiitta on Laatokan Valamon sivuluostari eli skiitta.
Skiitta sijaitsee pienellä saarella pääluostarin lähellä. Siellä asui joukko skeemamunkkeja joista tunnetuin lienee skeemaigumeni Johannes eli Pyhä Johannes Valamolainen.
Saarella on pieni puurakenteinen kirkko ja munkkien asuntola. Saarelle pääsy oli kielletty ilman luostarin johtajan kirjallista lupaa; jokaisen saarelle päästetyn piti sitoutua ehdottomaan raittiuteen sekä nauttimaan saarella ollessaan yksinomaan paastoruokaa; jopa tupakointi, purutupakka ja nuuskaaminen oli ehdottomasti kielletty. Ainoa sallittu nautintoaine oli tee, ja vanhoilla munkeilla olikin runsaasti omia teereseptejään: he keräsivät luonnosta puiden ja pensaiden lehtiä sekä luonnonmarjoja, jotka kuivattiin ja lopulta seos maustettiin hivenellä oikeata teetä. Sokeria ei käytetty.
1930-luvulla sai toimittaja H. Iffland ainutkertaisen luvan valokuvata saarella; kuvaaminen rajoittui ulkotiloihin ja muutamaan tarkkaan valittuun näkymään kirkosta sekä joihinkin harvinaisimpiin ikoneihin. Kuvat julkaistiin Valamoa käsittelevässä, vuonna 1933 ilmestyneessä kuvateoksessa, jonka oikolukivat isä arkkipiispa Herman ja isä igumeni Hariton. Teoksen toimitti Viljo Jääskeläinen. Julkaisijana toimi Otava. Kirja on suomenkielinen; siitä laadittiin kolme vuotta myöhemmin ruotsin-, englannin-, saksan- ja ranskankielinen, kuvitukseltaan hiukan poikkeava versio [1] Hyvin paljon myöhemmin joitakin tällöin otetuista kuvista julkaistiin teoksessa Karjala – muistojen maa.
Skiitta oli ankaran ja syvällisen rukouksen paikka; tässä suhteessa vielä ankarampi oli vain kaukaisin skiitta, Pyhityssaari, johon avoveden aikana saattoi päästä vain parhaalla kelillä. Johannes Kastajan skiitan munkit viljelivät viljaa, kasviksia ja hedelmiä, joista oman niukan tarpeen ylittävä määrä toimitettiin pääluostariin. Kalastusta ei harjoitettu, koska kalakin kuului kiellettyihin ruoka-aineisiin.
Nuori noviisi Yrjö Olmari, myöhempi isä arkkipiispa Paavali, vietti Valamon aikanaan useitakin kesiä Johannes Kastajan skiitassa; hänen ja vanhojen erakkojen välille syntyi kiinteä ystävyys.
Skiitta tyhjeni talveksi 1930-luvun lopussa ja munkit muuttivat kylmimmäksi ajaksi pääluostariin – palaten kuitenkin takaisin heti kevään tullen. Talvisodan evakuoinnin jälkeen skiitta jäi tyhjilleen. Samalla onnistuttiin evakuoimaan muutamia sen kallisarvoisista ikoneista ja ne ovat Kuopion kirkkomuseossa.
Skiitan restaurointi pääsi alkamaan jo perestroikan aikana vuonna 1986; sortunut laituri korjattiin ensimmäisenä ja sitten käytiin käsiksi kirkkoon ja talousrakennukseen. Niiden restaurointi eteni vauhdikkaasti ja vuonna 1990 saattoi jo laivareitiltä erottaa kirkon kullatun kupolin ja ristin loisteen.
Saari on ollut vuodesta 1990 kokonaan Venäjän ortodoksisen kirkon hallussa ja Valamon museo järjestää saarelle opastettuja tutustumisretkiä [2]
Lähteet muokkaa
 |
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: Osasta puuttuu sivunumerot, osasta ne ja julkaisutiedot |
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
- Karpov, Arvi: Valamo, syvimmällä sydämessäni. Lapsuuden muistoja luostarisaarilta 1931–1939, 1985 WSOY ISBN 951-0-13081-8
- Elina Karjalainen: Arkkipiispa Paavali – legenda jo eläessään
- Valamo – kuvia ja historiaa luostarisaarilta
- Karjala, muistojen maa : Karjalan liiton muistojulkaisu / toimittanut Olavi Paavolainen ; avustajana Maija Suova. Porvoo – Helsinki – Juva , WSOY, 1991. Painos: Näköisp. – 2. näköisp. 1991. – 3. näköisp. 1992. Huomautus: Näköispainos. Alkuteos julk.: Porvoo : WSOY, 1949 (3. laitos)ISBN 951-0-02076-1 (sid.)
- Börje Sandberg – H J Viherjuuri: VALAMO, kuvat H Iffland; Otava 1936
- Saara Finni: Valamo – sinisen kukan saari; Gummerus 1990; ISBN 951-30-9371-9