Avaa päävalikko
Kajaanin linnan rauniot.

Sarkasota oli venäläisten ja karjalaisten maaliskuussa 1712 tekemä hävitys- ja ryöstöretki Kajaanin seudulle. Retken aikana yli satamiehinen joukko ryösti ja poltti Kajaanin, Paltamon ja Sotkamon seutua. Tuhotöiden jälkeen joukko palasi vankeja mukanaan Venäjälle. Ryöstöretki oli kosto siitä, että Kajaanin tullikirjuri oli aiemmin takavarikoinut neljältä vienalaiselta kauppiaalta suuren erän sarkakangasta.[1]

Suuren Pohjan sodan aikana 1709 ja 1710 sattuneiden rajaloukkausten jälkeen luottamus rajarauhan pysyvyyteen oli vahvistunut. Hyökkäysvaaraa ei pidetty enää niin suurena kuin sodan alkuvaiheessa. Vihollinen kykeni tunkeutumaan Pielisjärven kautta Kajaaniin saakka kohtaamatta lainkaan vastarintaa. Pohjanmaan puolustus oli täysin kykenemätön torjumaan äkillistä hyökkäystä.[2]

Takavarikko ja kostouhkauksetMuokkaa

Hävitysretken syynä oli riita saran tullauksesta. Vienalaiset kauppiaat jättivät talvella 1710–1711 kangaserän talonpoika Pekka Tolosen säilytettäväksi. Kauppiaat olivat Hilippa Simonpoika, Teppana Tiivanainen, Iivana Perttunen ja Jaakko Remsu. Osa kankaasta oli myyty Kajaanin markkinoilla ja tullattu siellä. Myymättä jääneen osan kauppiaat veivät Tolosen luo, jossa se oli kesään 1711 saakka. Vähän ennen laurinpäivän markkinoita (10. elokuuta) kauppiaat ottivat kankaansa säilytyksestä. Välttääkseen tullauttamasta kangasta toista kertaa he jättivät saran Hevossaareen ja jatkoivat itse matkaansa Kajaanin markkinoille selvittääkseen myyntimahdollisuudet.[3]

Oululainen kauppias Jaakko Estlander halusi ostaa kankaan, mutta kauppaa ei syntynytkään. Kiukuissaan Estlander ilmoitti kankaan kätköpaikan tulliviranomaisille. Elokuun puolivälissä 1711 tullikirjuri Petter Jessenhaus otti mukaansa kaksi sotilasta ja Estlanderin ja lähti Hevossaareen takavarikoimaan saran. Kauppiaat tunsivat kärsineensä vääryyttä ja vaativat kangastaan takaisin. Kangas jäi kuitenkin tulliin ja kauppiaat jatkoivat Suomen kierrostaan matkaten kylästä kylään. He kävivät Oulun, Siikajoen ja Limingan pitäjissä saakka unohtamatta riita-asiaa.[4]

Joulun tienoilla Hilippa ja Teppanan poika Vaselius olivat suolanmyyntimatkalla Vuottolahdella. Siellä he vannoivat hankkivansa itse oikeutta, elleivät saisi sarkaansa takaisin. Samasta asiasta kauppamiehet puhuivat Paltamon Melalahden kylässä. Kun Jaakko Pääkkönen kuuli uhkauksesta, hän ilmoitti siitä kruununvouti Tammelanderille. Tämä kirjoitti heti asiasta maaherra Clerckille.[5]

Maaherra osallistui 1. helmikuuta 1712 Paltamon käräjille. Paltamon kirkkoherra Erik Cajanus vetosi maaherraan, jotta kangastakavarikko olisi peruttu. Samoihin aikoihin Kajaanissa oli kynttelinmessumarkkinat, joille vienalaiset kauppiaat tavalliseen tapaan osallistuivat. Kangas olisi ollut helppo palauttaa. Helmikuussa aksiisioikeus tutki takavarikkoa. Se tuomitsi koko 3 000 kyynärän (1 782 metrin) sarkaerän menetettäväksi. Kangas myytiin Jaakko Estlanderille, joka maksoi siitä 1 125 taalaria kuparirahaa.[5]

Palatessaan kotikonnuilleen Kajaanin helmikuisilta markkinoilta vienalaiskauppiaat vakuuttivat vuokilaiselle Juho Kyllöselle, että kyllä he vielä kankaasta hinnan saavat. Kyllönen ei kertonut uhkauksesta kenellekään, sillä hänet uhattiin polttaa elävältä, jos hän ei pysyisi vaiti. Helmikuun puolivälissä Pekka Ohtonen kuuli humaltuneilta vienalaisilta, että väkeä koottiin johonkin sotahankkeeseen. Ohtonen pyysi pitäjänkirjuri Jöns Bergiä ilmoittamaan tästä pikaisesti viranomaisille, mutta Berg piti tiedon itsellään. Pertti Sormunen kuljetti viljalastia Nurmeksesta Kuhmoniemelle 8. maaliskuuta. Mujosjärven kylässä hän kuuli savolaisilta, että vihollisen partiojoukko oli liikkeellä. Sormunen jätti viljalastinsa Mujosjärvelle ja kiirehti Erik Klemettisen taloon. Pitäjänsotilas Paavo Partanen lähetettiin viemään tietoa Sotkamoon. Vastoin lupauksiaan Partanen jäi 11. maaliskuuta Heikki Tervon taloon, josta oli vielä 35 kilometriä Sotkamoon. Jälkeenpäin Partanen väitti Antti Klemettisen väittäneen tietoa perättömäksi huhuksi ja kieltäneen viemästä sitä perille. Vihollisen tulosta kertonut sanoma myöhästyi tälläkin kertaa.[6]

HyökkäysMuokkaa

 
Tykki 1700-luvulta.

Everstin johtamaan vihollisjoukkoon kuului ilmeisesti lähes 340 miestä. Noin 200 miestä jätettiin Miinoan rajalle ja hyökkäämään lähti 140 miestä, joista suurin osa kuului ratsuväkeen. Joukko eteni Pielisjärven suunnalta leväten välillä Maanselän Torvelan talossa. Se saapui yllättäen Sotkamon pappilaan ja eteni vielä Nuasjärvelle maamajuri Simo Affleckin taloon. Siellä joukkue jakautui kahteen osastoon. Toinen osa lähti kiireesti Kajaaniin ja toinen Paltamon kirkonkylään.[7]

Sotajoukko saapui Kajaaniin aamulla 13. maaliskuuta. Kajaanilaiset olivat vielä nukkumassa, kun ovet temmattiin auki. Kohtelu oli säälimätöntä ja ryöstely rivakkaa. Osa asukkaista pääsi puolipukeissa pakenemaan Kajaanin linnaan turvaan. Linnasta aloitettiin tykkituli, joka surmasi kaksi vihollista. Linnassa ei ollut varusväkeä, vaan ainoastaan komendantti Niilo Silfverbagge ja muutama vahtisotilas. Vihollinen poistui Kajaanista saman päivän iltana ryöstösaaliineen ja vankeineen sytyttäen kaupungin eteläosan tuleen. Pohjoisosan sytyttämisen esti linnan tykistön tulitus.[8]

Toinen 25–30-miehinen vihollisosasto saapui samana aamuna Paltamon pappilaan jatkaen sieltä matkaansa Immolaan kruununvouti Tammelanderin taloon. Kirkkoherra ja kruununvouti eivät onnekseen olleet kotona. Molempien talot kuitenkin ryöstettiin, samoin kirkko. Julmuuksien jälkeen vihollinen poistui polttamatta yhtään taloa. Molemmat joukot kokoontuivat Turunkorvaan pitämään hurjat juomingit. Joukot aloittivat vetäytymisen 16. maaliskuuta ryöstäen ja polttaen seutua matkallaan. Joukko jakautui kolmeen osastoon ja suuntasi Venäjälle Miinoan, Maanselän ja Vuokin kautta.[8]

UhritMuokkaa

Ensimmäisenä henkensä menetti pitäjänkirjuri Jöns Berg Alasotkamon kylästä. Tiedot muista kuolleista ovat varsin epämääräisiä. Maaherra Lorentz Clerck mainitsee kirjeessään kaksi kuollutta, joista toinen oli tykistökersantti Abraham Roos. Lisäksi tiedetään vihollisen surmanneen Mainuan ja Tipasojan kylissä kummassakin yhden miehen. Jotkut lähteet kertovat monista surmatuista. Haavoittuneiden nimiä tiedetään muutama. Henkikirjuri Fredrik Arnkijhlia iskettiin kirveen hamaralla. Haavoitettuna ja alastomaksi riisuttuna hän raahautui Kajaanin linnaan. Tullinhoitaja Hoffrenia pistettiin useita kertoja keihäällä, mutta hän jäi henkiin. Kajaanin kirkkoherra piestiin messinkiruoskalla niin pahasti, että hän kuoli vajaan vuoden kuluttua. Paltamon kirkkoherran poika, ylioppilas Johannes Cajanus sai sapeliniskun, joka teki korttelin (14,8 cm) pituisen syvän haavan. Kotiopettaja Isak Björklund sai keihään kylkeensä. Hänestä tuli sittemmin Turun akatemian professori.[9]

Vankeja vihollinen otti mukaansa sekä Kajaanista että Sotkamosta. Sotavankeuteen joutui muun muassa Sotkamon kappalaisen Zachris Ulbrandtin nuori poika sekä tullinhoitaja Hoffrenin poika ja tytär. Tytär oli naimisissa tullikirjuri Petter Jessenhausin kanssa, joka ilmeisesti joutui myös vangiksi. Olavi Pääkkönen joutui olemaan vankina vain kolme päivää. Turunkorvasta vihollisjoukko otti vangikseen maamajuri Affleckin vaimon, seitsemän lasta ja seitsemän palvelusväkeen kuuluvaa.[10]

Mieluiten vihollinen otti sotasaaliiksi kulta-, hopea-, kupari-, messinki- ja tinaesineitä, mutta heille kelpasi myös karja, vaatteet ja talousesineet sekä jopa kirjat ja asiakirjat. Kruununvoudin talosta he ryöstivät yli tuhat taalaria hopearahaa, jotka olivat paikkakuntalaisilta kerättyjä verovaroja. Kirkoista vietiin koko irtaimisto. Sotkamon kaksi viikkoa aiemmin kuolleelta kirkkoherra Erik Cajanus -vainaalta otettiin hollantilaisesta palttinasta kudotut käärinliinat ja hautojakin vihollisen väitettiin ryöstäneen. Mitä vihollinen ei kulkutiensä varrelta ottanut mukaansa, sen se poltti.[11]

Vihollisen menestyksen syytMuokkaa

Vihollisen hyökkäysmenestys perustui täydelliseen yllätykseen ja huolelliseen valmisteluun. Rajantakaiset kauppiaat olivat matkoillaan saaneet selvää siitä, mitä sotaretkellä oli hyvä tietää omaisuudesta ja kulkuteistä. Joukko oli riittävän pieni kyetäkseen liikkumaan nopeasti. Se kulki ratsain siten, että sivustoja varmistivat ratsu- ja suksimiehet, pyrkien estämään uhkaavasta vaarasta tietottamisen. Kohteisiin mentäessä ei viivytelty, vaan kuljettiin parasta vauhtia. Keskuspaikkoihin eli Paltaniemeen ja Kajaaniin saavuttiin samaan aikaan, jotta tieto vaarasta ei voinut kulkeutua toisesta toiseen. Yllätys taattiin myös valitsemalla otollinen vuorokaudenaika eli varhainen aamu. Hyökkääjillä oli myös onnea, sillä tuskin he tiesivät että paikalliset johtohahmot maamajuri Affleck, kruununvouti Tammelander ja Paltamon kirkkoherra olivat poissa kotoaan. Lisäksi Sotkamon kirkkoherra oli äskettäin kuollut.[12]

Kajaanin läänin tiedustelu toimi huonosti, eikä hyökkäykseen ylipäätään uskottu, koska vallitsi rajarauha. Toinen sopimuskumppani uskoi rajanaapurin kunnioittavan sopimusta niin, ettei se pienen kangaserän vuoksi hyökkäisi. Jälkikäteen tapahtumia tarkastellessa ihmetyttää Kajaanin läänin heikko puolustus, joka oli järjestetty torjumaan vihollispartioita. Se ei koko aikana kyennyt tekemään mitään, vaikka vihollinen paluumatkalla pysähtyi juhlimaan ja mellastamaan.[13]

Lääninsotilaiden ja nostoväen kokoonkutsuminen oli järjestetty niin huonosti, ettei se sujunut ilman hämminkiä ja viivytystä. Miesten saanti nopeasti aseisiin olisi mahdollistanut vihollisen tavoittamisen sen paluumatkalla. Se olisi mahdollisesti voitu tuhotakin, jolloin olisi saatu vangit ja saalis takaisin. Ruotsin hallitus oli vuonna 1700 kehottanut käyttämään jotain nopeaa hälytystapaa, kuten vaikkapa tulimerkkejä, jotta tieto vihollisen saapumisesta olisi voitu ilmoittaa vielä viime tingassakin.[14]

Kajaanin läänin puolustuksen johtosuhteet olivat hyvin epämääräiset, vaikka se oli niin eristetty muusta valtakunnasta, että sen oli tultava toimeen omillaan. Maaherra Clerck oli pitänyt välttämättömänä, että läänissä oli maamajuri huolehtimassa ja vastaamassa puolustuksesta. Puolustuskomissio oli hyväksynyt virkaan Simo Affleckin. Tämä oli kuitenkin edellyttänyt, että hänelle maksetaan säännöllisesti majurin palkka. Tätä ehtoa ei ollut täytetty. Maaherra ei voinut nimityksen vuoksi määrätä ketään toistakaan johtamaan läänin puolustusvoimaa. Affleck katsoi voivansa esiintyä maamajurina silloin, kun se hänelle sopi, ja kun yksityisasiat vaativat, hän katsoi voivansa mennä pitkällekin matkalle virkavelvollisuuksien estämättä.[15]

Puolustuksen järjestäminen olisi toisaalta kuulunut linnan komendantille Niilo Silfverbaggelle. Käytännössä hänen vaikutusvaltansa rajoittui linnan muurien sisäpuolelle, sillä Cajanus-suvulla oli seudulla melkoinen mahtiasema. Kajaanin, Paltamon ja Sotkamon kirkkoherrat olivat Cajanuksia, samoin kuin Paltamon nimismies. Yhdessä he pystyivät horjuttamaan linnanpäällikön arvovaltaa ja linnanpäällikkö oli aiemmin sanonutkin heitä vihamiehikseen ja vainoajikseen. Palatessaan hävitettyihin koteihinsa mahtimiehet moittivat linnanpäällikköä saamattomuudesta ja linnanpäällikkö puolustautui väittämällä, että hänen valtansa oli anastettu.[15]

SeurauksetMuokkaa

Pian sarkasodan jälkeen vuonna 1713 alkoi Iso viha, jonka aikana venäläiset miehittivät Suomen ja kohtelivat väestöä kaltoin. Väestöä tapettiin, ryöstettiin ja orjuutettiin, ja varsinkin Pohjanmaalla pyrittiin tuhoamaan koko väestö ja sen elämisen edellytys maanviljely.

Vuonna 1718, ison vihan vielä jatkuessa ja suomalaisten siviilien kärsiessä miehittäjien raakuuksista, suomalaiset sissijoukot tekivät ryöstö- ja hävitysretken Vienaan, jonka seurauksena useat kylät, kuten Latvajärvi ja Kivijärvi autioituivat kokonaan. Omaisuuttaan menettäneet ilmoittivat viranomaisilleen menetyksensä, jotka tosin saattoivat olla liioitellut: muun muassa yli 93 tonnia ohraa ja ruista, satoja kotieläimiä, yli tuhat vaatekappaletta, yli sata muskettia ja varsijousta, yli tuhat ruplaa ja 366 metriä sarkaa. Ryöstetyt joutuivat myös lunastamaan omia tavaroitaan takaisin. Tämä hyökkäys yhdistettiin Karjalassa Sarkasodan ja Ison vihan kanssa osaksi samoja "varastussotia". Hävitys Vienassa täydentyi, kun kolmena seuraavana vuonna halla aiheutti kadon ja vakavan nälänhädän, ja viljavarastot, jotka olisivat voineet auttaa, oli ryöstetty. Ison vihan aikana väestöä Suomessa ja Karjalassa tuhosi pahoin myös rutto.

LähteetMuokkaa

  • Lauri Kujala: Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana, Suomen historiallinen seura 1953, Historiallisia tutkimuksia 39, ISSN 0073-2559

ViitteetMuokkaa

  1. Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966.
  2. Kujala s. 137–147.
  3. Kujala s. 138.
  4. Kujala s. 138–139.
  5. a b Kujala s. 139.
  6. Kujala s. 139–140.
  7. Kujala s. 140.
  8. a b Kujala s. 141.
  9. Kujala s. 141–142.
  10. Kujala s. 142–143.
  11. Kujala s. 143.
  12. Kujala s. 144.
  13. Kujala s. 144–145.
  14. Kujala s. 145.
  15. a b Kujala s. 145–147.