Saksan kristillisdemokraattinen unioni (DDR)

Saksan kristillisdemokraattinen unioni (saks. Christlich-Demokratische Union Deutschlands, lyh. CDU) oli Saksan demokraattisessa tasavallassa (DDR) toiminut puolue. Muiden puolueiden tavoin CDU ei pystynyt luomaan omaa itsenäistä politiikkaansa, vaan tuki kommunistista yhteiskuntajärjestelmää ja DDR:ää hallinnutta kommunistista Saksan sosialistista yhtenäisyyspuoluetta (SED). CDU kuului Kansalliseen rintamaan. Muiden blokkipuolueiden tavoin se lähetti edustajiaan kunnallis-, piiri- ja alueneuvostoihin sekä myös DDR:n parlamenttiin, kansankamariin. Puolue oli yleiskristillinen.

Saksan kristillisdemokraattinen unioni Christlich-Demokratische Union Deutschlands
Perustettu	1945
Lopetti	1990 (fuusioitui nykyisen CDU:n kanssa)
Ideologia	Kristillisdemokratia
Infobox OKNimi-testi OK

Puolueen lipussa oli vaaleansinisellä pohjalla olleet kultaiset kirjaimet CDU sekä rauhankyyhky. Lippuun oli myös painettu sanat "ex oriente pax" ("idästä tulee rauha", mukailtu vanhasta lauseesta "ex oriente lux", "idästä tulee valo").

Historia

Perustajajäsen Ernst Lemmer vuonna 1961.

Perustaminen

Saksassa toiminut Neuvostoliiton miehityshallinto (joka yleisesti tunnetaan lyhenteellä SMAD) antoi 10. kesäkuuta 1945 "käskyn nro 2", jolla "demokraattisten ja antifasististen" puolueiden toiminta miehitysvyöhykkeellä sallittiin. Neuvostoliitto oli ensimmäinen miehitysvalloista, joka salli (joskin näennäisen) poliittisen järjestäytymisen alueellaan. Läntiset miehitysvallat tekivät vastaavat päätökset loppukesällä, Ranska vasta syksyllä. Kristillisdemokraattinen puolue rekisteröityi 26. kesäkuuta, kolmantena puolueensa kommunistien ja sosiaalidemokraattien jälkeen. Puolueen perustajajäseniin lukeutuivat muun muassa jo Weimarin tasavallassa aktiiviset keskustaoikeistolaiset kristityt poliitikot Jakob Kaiser ja Ernst Lemmer sekä kansallissosialisteja vastustanut vastarintataistelija Andreas Hermes, joka valittiin puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Neuvostoliiton miehitysviranomaisten hyväksymässä periaateohjelmassaan CDU vaati demokratiaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla, poliittisia ja kansalaisvapauksia, kuten mielipiteenvapautta, yhteiskunnan rakentamista terveen kristillisyyden pohjalle sekä vapaata yksityisyritteliäisyyttä ja omaisuuden suojaa. Maaperän rikkauksien tulisi tosin kuulua valtiolle. Puolueen yhteiskuntafilosofia oli siis kristillis-sosiaalinen ja parlamentaaris-demokraattinen; se nousi Weimarin tasavallan aikaisista keskusta-oikeistolaisista kristillisistä puolueista ja niiden ajatusmaailmasta. Puolue vaati ohjelmassaan myös Saksan valtiollista yhtenäisyyttä ja Saksan Oder- ja Neissejokien itäpuolisten alueiden yhdistämistä jälleen Saksan yhteyteen.

Kristillisdemokraattinen unioni toimi aluksi yhdessä läntisillä miehitysvyöhykkeillä muodostettujen kristillisten puolueiden kanssa. Joulukuussa 1945 se otti osaa Bad Godesbergissä pidettyyn kokoukseen, jossa eri miehitysvyöhykkeillä (paitsi Baijerissa) toimivat kristilliset puolueet ottivat yhtenäisen nimen Saksan kristillisdemokraattinen unioni (CDU). Puolueet eivät kuitenkaan voineet yhdistyä yhdeksi puolueeksi, koska eri miehitysvaltojen välillä oli ristiriitoja, eivätkä Neuvostoliiton edustajat tahtoneet yhteissaksalaista oikeistopuoluetta.

Puolueen muuttaminen blokkipuolueeksi

Otto Nuschke vuonna 1951.

Pian kävi ilmi, ettei Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä voinut ajaa itsenäistä kristillisdemokraattista politiikkaa. Ensimmäinen koetinkivi oli syksyn 1945 maareformi, jossa yli 100 hehtaarin tilat pakkolunastettiin vastikkeetta valtiolle, ja niistä lohkottiin tiloja tilattomalle väestölle ja kaupungeista maalle muuttaneille "uustalonpojille" sekä lisämaata pientalonpojille. (Samalla ulosmitattiin myös 0,6 miljoonaa hehtaaria entisten kansallissosialistien maita.) CDU vastusti maareformia, minkä jälkeen puoluejohtaja Hermes ja osa puoluehallituksen jäsenistä joutui jättämään paikkansa SMAD:n määräyksestä.

Miehityshallinnon painostuksesta huolimatta CDU:n onnistui rakentaa Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen kattanut puolueorganisaatio. Lokakuussa 1946 pidetyissä paikallis- ja piirivaaleissa, jotka vielä olivat osittain vapaat, puolueen onnistui saada peräti 23,1 prosenttia äänistä. Koska Sosialistinen yhtenäisyyspuolue (SED) ei saanut vaaleissa selkeää enemmistöä, miehityshallinto lisäsi painostustaan muita puolueita kohtaan. Puolueiden kokoontumisia häirittiin, niitä estettiin painamasta materiaaliaan ja uusien puolueosastojen rekisteröintiä vaikeutettiin. Osaksi käytettiin myös suoraa painostusta; johtavia puoluevirkailijoita jopa pidätettiin.

CDU:n 2. puoluekokouksessa Berliinissä puolueen puheenjohtaja Jakob Kaiser piti 6. syyskuuta 1947 puheen, jossa hän vaati kristillisdemokraatteja toimimaan "aallonmurtajana dogmaattista marxilaisuutta ja sen totalitaarisia pyrkimyksiä vastaan". Tämän jälkeen puheenjohtaja Kaiser ja koko demokraattisesti valittu puoluehallitus pakotettiin eroamaan 20. joulukuuta 1947. Puolue puhdistettiin "taantumuksellista elementeistä", ja SED:n aloitteesta nimitetty uusi puoluehallitus ilmoitti puolueen tukevan DDR:n sosialistista yhteiskuntajärjestelmää ja edesauttavan sen rakentamista. CDU:n 6. puoluekokous julisti 6. lokakuuta 1952 puolueen tunnustavan "varauksitta" SED:n johtavan roolin työväenluokan etujoukkona ja valtion johtajana. Useat kristillisdemokraattiset poliitikot olivat jo ennen tätä paenneet DDR:stä läntiseen Saksaan. Puolueen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Otto Nuschke.

Pakolais-CDU

Läntisille miehitysvyöhykkeille paenneet CDU:n jäsenet muodostivat oman puoluejärjestönsä, joka tunnettiin nimellä Pakolais-CDU (Exil-CDU). Läntinen Saksan kristillisdemokraattinen unioni tunnusti tämän itäisen Saksan kristillisdemokraattien lailliseksi edustajaksi. Se rinnastettiin puolueen hierarkiassa osavaltion maajärjestöön.

Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen CDU:n puoluehallituksen 14 jäsenestä 10 joutui pakenemaan länteen. Nämä paenneet hallituksen jäsenet kutsuivat puolueen toisen puoluekokouksen edustajat Pakolais-CDU:n perustavaan kokoukseen Länsi-Berliiniin 24. ja 25. syyskuuta 1950. Kokoukseen osallistui yli 200 länteen paennutta kokousedustajaa.

Pakolais-CDU:n käytännön työtä varten perustettiin CDU:n itätoimisto (Ostbüro). Tämän johtajaksi tuli länteen paennut CDU:n entinen puheenjohtaja Jakob Kaiser. Pakolais-CDU:n toiminnan järjestämisen ohella itätoimisto pyrki tukemaan demokraattisia voimia itäisessä CDU:ssa ja ylipäänsä tukemaan DDR:n hallitusta vastustavia piirejä. Berliinin muurin rakentamisen jälkeen 1961 Itätoimiston työ kävi käytännössä mahdottomaksi, ja toimisto menetti merkitystään. Pakolais-CDU jatkoi kuitenkin toimintaansa aina Saksojen yhdistymiseen 1990.

Yhteydet Pakolais-CDU:hun ja itätoimistoon olivat DDR:ssä ankarasti kiellettyjä. Niitä pidettiin vastavallankumouksellisina ja valtionvastaisina. Ilmi tulleet yhteydet rangaistiin vankeudella.

Blokkipuolue

CDU:n 6. puoluekokous lokakuussa 1952 vahvisti puolueen olevan "rajoituksetta sosialistinen puolue". Puolue määritteli filosofiakseen "kristillisen realismin", mikä tarkoitti paitsi sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän tunnustamista, myös työskentelyä sen hyväksi. Puoluekokous hyväksyi "kristillisen realismin 22 teesiä". Niissä puolue ilmoitti näkemyksenään muun muassa, että Karl Marxin opettamaa "uutta ja parempaa yhteiskuntajärjestystä" oli pystytty toteuttamaan esimerkillisesti Neuvostoliitossa. Tämä teki Neuvostoliitosta sosialismin rakentamisen esikuvan myös Saksassa. Puolue myös julisti, että sosialismi tarjoaa tämän päivän kristityille parhaan mahdollisuuden toteuttaa käytännön kristillisyyttä ja noudattaa täten Kristuksen opetuksia. Puolue tunnusti sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen kehittämisen "historiallisesti oikeaksi ja välttämättömäksi".

CDU loi itselleen SED:n mallin mukaisen puoluejärjestelmän, joka perustui "demokraattiseen sentralismiin" eli vallan tiukkaan hierarkkiseen keskittämiseen. Puolueen jäsenet integroitiin täysin DDR:n yhteiskuntaan. Puolue lähetti edustajiaan kunnallisneuvostoihin, piirineuvostoihin ja piirikuntaneuvostoihin. Noin 30 000 puolueen jäsentä toimi Kansallisen rintaman työryhmissä ja lautakunnissa, yli 15 000 oli valtuutettuina tai ehdokasjäseninä erilaisissa poliittisissa elimissä. Muiden blokkipuolueiden lailla CDU lähetti 52 edustajaa kansankamariin (10,4 prosenttia edustajista). Puolueella oli edustus kansankamarin puhemiehistössä, ministerineuvostossa ja sen puhemiehistössä sekä valtioneuvostossa. Toisaalta ruotuun pakotettu CDU menetti jäseniään. Kun puolueeseen oli 1947 kuulunut 218 189 jäsentä, oli siinä 1958 enää 99 372 jäsentä.

On mainittava, että blokkipuolue CDU:n edustajat olivat ainoita, jotka äänestivät DDR:n parlamentin, Kansankamarin, istunnossa tehtyä lakiesitystä vastaan. Vuonna 1972 jotkut puolueen kansankamariedustajat nimittäin äänestivät kristilliseen uskoonsa vedoten tehtyä lakiesitystä vastaan, joka poisti aikarajan raskaudenkeskeytyksiltä.

Puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja oli Gerald Götting, joka jätti virkansa poliittisen tilanteen muututtua 2. marraskuuta 1989.

Käänne ja puolueen loppu

CDU:n rooli alkoi yhdessä muiden blokkipuolueiden kanssa vähitellen vahvistua 1980-luvulle tultaessa. Puolueet pystyivät määrittelemään politiikkansa sisällön entistä itsenäisemmin, ja ne alkoivat nostaa esiin myös hallitukselle kiusallisia aiheita kuten ympäristön tuhoutumisen ja saastumisen.

Erich Honeckerin erottua SED:n pääsihteerin virasta ja SED:n johtavan roolin murtuessa CDU kutsui koolle ylimääräisen puoluekokouksen päättämään puolueen uudesta suunnasta. 15. ja 16. joulukuuta 1989 kokoontunut puoluekokous kumosi puolueen entisen tunnustuksen sosialismiin. Läntisen CDU:n tavoin itäinen CDU tunnustautui nyt parlamentaariseen demokratiaan ja sosiaaliseen markkinatalouteen. Se tunnustautui myös kansakunnan yhtenäisyyteen ja vaati Saksojen yhdistymistä. Uudessa poliittisessa tilanteessa itäinen CDU sai runsaasti taloudellista ja muuta apua läntisiltä sisarpuolueiltaan CDU:lta ja CSU:lta.

Puolueen uudeksi puheenjohtajaksi oli jo 10. marraskuuta 1989 valittu Lothar de Maizière, joka oli aiemmin toiminut asianajajana ja jolla ei ollut rasitteenaan aiempaa uraa CDU:ssä. Hänen johdollaan puolue solmi vaaliliiton "Allianssi Saksan puolesta" (Allianz für Deutschland) kahden muun porvarillisen puolueen, Demokraattisen läpimurron (Demokratischer Aufbruch, DA) ja Saksan sosiaalisen unionin (Deutsche Soziale Union, DSU), kanssa. Allianssi keräsi viimeisissä – ja ensimmäisissä vapaissa – kansankamarivaaleissa 18. maaliskuuta 1990 yhteensä 48 prosenttia äänistä ja oli selvästi vaalivoittaja. CDU sai 40,8 prosenttia äänistä ja sai uuteen Kansankamariin 163 edustajaa 400:sta. Puolueen Sabine Bergmann-Pohl valittiin kansankamarin viimeiseksi puhemieheksi.

De Maizière valittiin DDR:n viimeisen ja ainoan demokraattisesti syntyneen hallituksen pääministeriksi. Hän muodosti hallituksen yhdessä Sosialidemokraattisen puolueen, Vapaiden demokraattien ja Allianssi-puolueiden DA:n ja DSU:n kanssa. Tämä hallitus ohjasi Saksan demokraattisen tasavallan yhdistymisen Saksan liittotasavaltaan. 1. lokakuuta 1990 puolue fuusioitui virallisesti läntiseen CDU:hun, jonka ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi Lothar de Maizière tuli.

Puolueen rakenne

CDU hyväksyi lokakuussa 1952 ensimmäisen, koko DDR:n ajan voimassa olleen puoluejärjestyksensä. Sen mukaan puolue jakautui piirikuntayhdistyksiin (Bezirksverbände), jotka jakautuivat piiriyhdistyksiin (Kreisverbände), jotka puolestaan jakautuivat paikallisyhdistyksiin (Ortsgruppen).

Puolueella oli oma pää-äänenkannattaja, Neue Zeit ("Uusi aika"), lisäksi viidellä piirikuntayhdistyksellä oli omat lehtensä. Puolueen työntekijöitä ja luottamushenkilöitä varten oli oma kuukausijulkaisu Union teilt mit ("Unioni ilmoittaa").

Puolueen päämaja oli Itä-Berliinissä sijainnut Otto-Nuschke-Haus. Puolueella oli myös oma puolueakatemiansa, joka sijaitsi vanhassa linnassa Burgscheidungen/Unstrutissa.

Puolueen jäsenet puhuttelivat toisiaan sanalla "Unionsfreunde" ("unioniystävät"). Ansioituneita puolueen jäseniä varten oli oma kunniamerkkinsä, Otto Nuschke -mitali.

Piiriyhdistykset

CDU:lla oli noin 200 piiriyhdistystä. Ne muodostivat tärkeän yhdyslinkin puoluejohdon ja tavallisten unionin jäsenten välillä. Kullakin piirillä oli oma palkattu piirisihteerinsä. Kaikki muut piiritason virat olivat palkattomia. Piirisihteerin tehtäviin kuului yhtäältä puoluejohdon antamien määräysten ja ohjeistusten välittäminen paikallistasolle ja niiden täytäntöönpanon valvominen. Toisaalta hän oli myös jäsenistön äänitorvi puoluejohdon suuntaan. Piirisihteeri myös välitti kerran kuussa raportin piirin tilanteesta puolueen piirikuntajohdolle ja puoluejohdolle.

Muodollisesti piiriyhdistyksen korkein päättävä elin oli piiriyhdistyksen valtuutettujen kokous, joka kokoontui joka toinen tai joka kolmas vuosi.

Piirikuntayhdistykset

Jokaisessa DDR:n viidessätoista piirikunnasta (Bezirk) oli CDU:n oma piirikuntayhdistys. Kuten piiritasollakin, jokaisen piirikuntayhdistyksen korkein päättävä elin oli piirikuntayhdistyksen valtuutettujen kokous, joka kokoontui joka toinen tai joka kolmas vuosi. Käytännössä sekä piiriyhdistyksen että piirikuntayhdistyksen mahdollisuus tehdä omia päätöksiä oli vähäinen.

Valtakunnalliset elimet

CDU:n korkein päättävä elin oli puoluekokous, joka valitsi puoleen johtokunnan. Se puolestaan valitsi puoluehallituksen ja sihteeristön. Puoluekokous kutsuttiin vuodesta 1960 alkaen koolle joka neljäs vuosi. Vuodesta 1972 se kokoontui vain joka viides vuosi. Puolueen johtokunta, jossa oli yli 100 jäsentä, puolestaan kokoontui vähintään kahdesti vuodesta. Käytännössä puoluetta johtivat siis puhemiehistö ja sihteeristö. Sihteeristö, joka vuoteen 1960 oli nimeltään Poliittinen valtuuskunta, koostui puolueen puheenjohtajasta ja varapuheenjohtajasta, johtokunnan sihteereistä sekä eräistä muista korkeista puoluevirkailijoista. Se johti puolueen käytännön toimintaa ja määritteli puolueen poliittiset suuntaviivat. Se myös piti yllä suhteita SED:hen ja muihin puolueisiin sekä valtiojohtoon.

Puheenjohtajat

Andreas Hermes	1945
Jakob Kaiser	1945–1947
Otto Nuschke	1948–1957
August Bach	1957–1966
Gerald Götting	1966–1989
Wolfgang Heyl	1989
Lothar de Maizière	1989–1990