Berliinin muuri

Länsi-Berliinin ympäröinyt muuri 1961–1991

Berliinin muuri (saks. Berliner Mauer) oli Itä-Saksan (DDR) rakentama muuri, joka erotti Länsi-Berliinin Itä-Berliinistä ja DDR:stä vuosina 1961–1989. Muurin tarkoituksena oli lännen mielestä estää itäberliiniläisten ja itäsaksalaisten pääsy länteen,[1] kun taas idän mukaan pohjimmainen tarkoitus oli suojella DDR:n kansalaisia lännen fasismilta.[2]

Muurin rakentamisen loppuvaiheessa tehty ”kuoleman käytävä” aidan ja betonimuurin välillä antoi Itä-Saksan rajavartijoille esteettömän näkymän ampua idästä pakenevat kansalaiset. Muurin Länsi-Berliinin puoleinen sivu oli vartioimaton, ja täyttyi siksi graffiteilla.

Muurin syntyMuokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan kesken. Myös Neuvostoliiton vyöhykkeelle jäänyt pääkaupunki Berliini jaettiin samalla tavalla vyöhykkeisiin. Neuvostoliitto hallitsi kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa sen länsiosaa.

Kun Neuvostoliitto poliittisen kiistanselvennä vuoksi saartoi Berliinin länsivyöhykkeet kesäkuussa 1948, kaikki elintarvikkeet oli kuljetettava kaupunkiin lentoteitse ilmasiltaa pitkin toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan vyöhykkeistä muodostui Saksan liittotasavalta (Länsi-Saksa) ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (Itä-Saksa eli DDR). Länsi-Berliinistä tuli tällöin käytännössä osa läntistä Saksaa Itä-Saksan sisällä. Kun Saksojen välinen raja suljettiin vuonna 1952, jäi Berliini ainoaksi paikaksi, jossa raja oli yhä avoin. Miljoonat itäberliiniläiset ja -saksalaiset pakenivat sen kautta länteen, joukossaan paljon korkeasti koulutettuja ja työikäisiä kansalaisia. Berliinin muuri rakennettiin tämän joukkopaon estämiseksi.[1]

Vielä vähän ennen muurin rakentamista kesällä 1961 Itä-Saksan kommunistipuolueen johtaja Walter Ulbricht vannoi Neues Deutschland -lehdessä, ettei kellään ole aikomusta pystyttää muuria (”Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten”).[3] 13. elokuuta 1961 40 000 Itä-Saksan kansallisen kansanarmeijan sotilasta, poliisia ja työläistä sulki Länsi-Berliiniin johtavat tiet ja kadut. Ensin Länsi-Berliini eristettiin piikkilangalla, mutta pari päivää myöhemmin ryhdyttiin rakentamaan muuria betoniharkoista muuraamalla. Itä-Saksan viranomaisten mukaan muuri oli ”antifasistinen suojavalli” (antifaschistischer Schutzwall).[1]

Muurin rakenne ja vaiheetMuokkaa

 
Itäsaksalaiset rakennustyöläiset rakentamassa Berliinin muuria 20. marraskuuta 1961.

Berliinin muuri oli yli 155 kilometriä pitkä.[4] Sitä rakennettiin neljässä eri vaiheessa:

  1. piikkilanka-aita (1961)
  2. parannettu piikkilanka-aita ja betoniharkoista muurattu muuri (1962–1965)
  3. betonimuuri (1965–1975)
  4. rajamuuri 76,8 km (betonielementtimuuri 75) (1975)

Vuoden 1962 kesäkuussa aloitettiin toisen vaiheen rakennustyöt, jolloin muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin sadan metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Väliin jäi tyhjä kaistale, jota alettiin kutsua ”kuoleman käytäväksi”. Se oli täytetty hienojakoisella soralla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa paukkupanoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, jotka saattoivat myös haavoittaa pakenijaa ja hälytti rajavartijat paikalle. Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei ollut Saksan sisärajanselvennä tavoin miinoitettu.

Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 metriä ja leveys 1,5 metriä. Rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli aidan paksuutta paksumpi betoninen putki, joka täten hankaloitti aidan yli kiipeämistä. Ennen betonista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä betoniseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 302 vahtitornia ja 30 bunkkeria.

Muurin rakentamisen jälkeen pako Länsi-Berliiniin oli erittäin vaikeaa. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, jossa muun muassa Länsi-Berliinin palomiehet auttoivat pakenijoita. Erityisesti Bernauer Strasse -niminen katu tarjosi tällaisen pakotien, koska siellä talojen julkisivut olivat lähellä toisiaan muurin molemmin puolin. Pakojen estämiseksi ikkunat muurattiin umpeen ja katoille laitettiin piikkilankaesteitä. Pakenemista yrittäneistä noin 5 000 onnistui, mutta ainakin 230 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Suurin osa pakoyrityksistä pysäytettiin ja pakoa yrittäneitä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.[4]

Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua pako rakennusten kautta muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä muurin yli. Raskailla ajoneuvoilla tai puskutraktoreilla saattoi alkuaikoina onnistua ajamaan muurin läpi, jos pystyi välttämään vartijoiden luodit.[4]

Muurin murtumisen aikoihin oli suunnitteilla muurin valvonnan tehostaminen esimerkiksi valonheittimillä ja hämäränäkölaseilla. Niitä ei kuitenkaan ehditty ottaa käyttöön ennen muurin murtumista.

RajanylityspaikatMuokkaa

Itä- ja Länsi-Berliinin välillä oli vain muutamia rajanylityspaikkoja, joista ainoat ulkomaisille matkailijoille avoimet olivat Checkpoint Charlie ja Friedrichstraßen metroasema. Muut rajanylityspaikat olivat avoimia vain tietyille erikoisryhmille kuten diplomaateille ja valtiovieraille. Lisäksi Länsi-Berliinin ja Itä-Saksan rajalla oli rajanylityspaikkoja Itä-Saksan alueen kautta Länsi-Saksaan kulkevaa läpikulkuliikennettä varten.

Itä-Saksan kansalaisilla ei ollut oikeutta ylittää rajaa ilman erityistä lupaa, joita varsinkaan alkuvuosina ei juuri myönnetty. Pakenemisia rajanylityspaikkojen kautta tapahtui väärennettyjä Länsi-Berliinin passeja käyttäen ja salakuljettamalla matkustajia autoissa. Itä-Saksan viimeisinä vuosina rajanylitysluvan saivat varsinkin eläkeläiset helposti, mutta samaan aikaan rajan valvontaa tiukennettiin niin, että luvaton rajanylitys kävi entistä vaikeammaksi.

Muurin murtuminenMuokkaa

 
Muurin reitti piirrettynä Berliinin satelliittikuvaan vuodelta 2002.

Muurin murtuminen johtui oikeastaan väärinkäsityksestä. Syksyllä 1989 alkoivat suuret Itä-Saksan hallituksen vastaiset mielenosoitukset. Valtion johtaja Erich Honecker erosi 18. lokakuuta. Uusi hallitus päätti marraskuussa lievittää hiukan ankaria matkustusrajoituksia ihmisten lepyttämiseksi. Tiedotteen lukija Günter Schabowski ei ollut mukana päätöksenteossa eikä tiennyt yksityiskohtia, ei myöskään sitä, että päätöksen piti astua voimaan vasta seuraavana päivänä. Schabowski sekosi papereissaan suorassa lähetyksessä ja ilmoitti, että matkoja muurin toiselle puolelle tehtäisiin vastedes ilman ennakkoehtoja. Hän vastasi italialaistoimittajan kysymykseen: ”Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.” Tämä ilmoitettiin myös länsisaksalaisilla televisiokanavilla ja pian kymmenet tuhannet uteliaat ihmiset ryntäsivät muurille. Hämmästyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä pääsyä muurin toiselle puolelle vaatineille ihmismassoille. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten ampuminen, rajavartijat antoivat periksi ja päästivät kansanjoukot läpi. Muurin toisella puolella heitä tervehtivät riemuitsevat länsiberliiniläiset. Tätä marraskuun yhdeksättä päivää vuonna 1989 pidetään muurin murtumispäivänä.[5]

Rajan ylitys oli tämän jälkeenkin periaatteessa sallittua vain virallisilla rajanylityspaikoilla, mutta käytännössä ihmisten sallittiin kiipeillä muurin ylikin. Seuraavien viikkojen aikana kuitenkin avattiin joukko uusia rajanylityspaikkoja, joiden kohdalta muuri purettiin. Ensimmäisten joukossa avattiin kulkuyhteys Potsdamin aukion kautta ja 22. joulukuuta 1989 avattiin myös Brandenburgin portti.[5] Seuraavien vuosien aikana, Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen muuri purettiin lähes kokonaisuudessaan ja vain muutamia lyhyitä osia siitä on enää pystyssä.

KuviaMuokkaa

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33128-6.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Hentilä, Marjaliisa & Hentilä, Seppo: Berliiniin: retkiä lähihistoriaan, s. 172. Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-693-8.
  2. Berlin Wall - Cold War HISTORY.com. 2009. Viitattu 15.08.2018.
  3. Taylor 2008, sivujen 288–289 välinen kuvaliite
  4. a b c Alexandersson, Camilla: Pako yli Berliinin muurin. Historia-lehti, 2008, nro 8, s. 54–57. Somero: Storia Kustannus. ISSN 1795-4215. Lehden etusivu Web Archivessa Viitattu 29.11.2016.
  5. a b Riitta Pihlajamäki: Kun Berliinin muuri murtui. Kanava, 2009, nro 8, s. 481–485. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet. ISSN 0355-0303.

Aiheesta muuallaMuokkaa