Søren Norby
Søren Norby (k. 1530 Firenze)[1] oli tanskalainen amiraali ja merirosvopäällikkö. Hän toimi Itämerellä kaapparina Tanskan kuningas Kristian II:n nimissä Kalmarin unionin hajoamiseen liittyneiden sotien aikana. Norby hallitsi vuosina 1517–1525 lääninherrana Gotlantia ja käytti sitä kaapparilaivastonsa tukikohtana. Hän piti hallussaan myös Suomea vuosina 1522–1523, mutta joutui perääntymään Kristian II:n menetettyä valtaistuimensa Tanskassa. Myöhemmin Norby yritti nostattaa Ruotsissa kapinoita palauttaakseen Kristianin valtaan.
Elämä muokkaa
Norbyn suku oli alempaa aatelia ja lähtöisin Fynin saarelta.[1][2] Norbyn syntymäaikaa ei tiedetä, ensimmäinen maininta hänestä on vuodelta 1503. Hän oli vuonna 1504 mukana Suomessa vierailleessa Ruotsin valtionhoitajan Svante Niilonpoika Sturen laivastossa, mahdollisesti Tanskan vakoojana. Seuraavina vuosina Norby toimi kaapparina Itämerellä Gotlantia hallinneen Jens Holgersen Ulfstandin alaisuudessa.[1] Tanskan ja Ruotsin välisen sodan, niin sanotun juuttivihan aikana Norby komensi tanskalaista laivastoa, joka hävitti Suomen rannikoita, ja hän valtasi vuonna 1507 yhdeksällä laivalla Ahvenanmaalla sijaitsevan Kastelholman linnan.[1][3] Seuraavina vuosina hän taisteli menestyksellä ruotsalaisia ja lyypekkiläisiä vastaan sekä maalla että merellä. Vuosina 1515–1517 hän oli Islannin sotilaskäskynhaltijana. Vuoden 1517 sotaretkellä Ruotsia vastaan Norby komensi Tanskan laivastoa.[2] Kuningas Kristian II nimitti hänet yliamiraaliksi ja Gotlannin lääninherraksi.[1]
Sodan jatkuessa Ruotsin valtionhoitajaa Sten Sturea vastaan Norbyn laivasto ryösti Öölannin vuonna 1519 ja piiritti Tukholman 1520. Norby lyötiin ritariksi Kristian II:n Tukholman-kruunajaisten yhteydessä. Norby vangitsi kuninkaan määräyksestä ruotsalaiset johtomiehet, jotka teloitettiin Tukholman verilöylyssä. Norby itse vastusti teloituksia ja pelasti laivastonsa turviin paenneet ruotsalaiset.[2][1] Seuraavaksi Kristian määräsi hänet purjehtimaan Grönlantiin, mutta sota ehti sitä ennen puhjeta uudelleen.[1] Kustaa Vaasan vapaussodassa Norby oli yksi Kristian II:n kyvykkäimmistä sotapäälliköistä. Kuningas määräsi hänet Kalmarin läänin, Öölannin, Gotlannin ja Suomessa sijainneen Kuusiston piispanlinnan käskynhaltijaksi, ja näistä tukiasemista Norby lähetti joukkojaan eri puolille Ruotsia ja Suomea kulloisenkin tilanteen mukaan.[2]
Vuonna 1521 Norby karkotti kapinalliset Ahvenanmaalta. Kesällä 1522 hän eteni Manner-Suomeen ja valtasi Turun, jossa kapinalliset olivat piirittäneet tanskalaisen Tomas Leben komentaman Turun linnan.[3] Palkkasotureilla täydennetty Norbyn armeija valtasi nopeasti koko Suomen ja jäi miehittämään sitä.[1] Norbyn joukot vapauttivat myös Tukholman piirityksestä.[3] Kristian antoi syyskuussa 1522 Norbylle henkilökohtaiseksi läänitykseksi koko Suomen Viipurin linnalääniä lukuun ottamatta, mutta Norby ei ehtinyt hyötyä lahjoituksesta.[3][1] Kristian II syrjäytettiin vuonna 1523 valtaistuimelta ja hänen kannattajansa lyötiin kaikkialla Tanskassa ja Ruotsissa, mutta Norby pysyi hänelle uskollisena. Ylivoimaisen vihollisen vastaansa saanut Norby joutui perääntymään Suomesta syksyllä 1523. Hän palasi Gotlantiin ja jatkoi kaapparitoimintaa Itämerellä kuningas Kristianin nimissä, vaikka Ruotsissa ja Tanskassa häntä pidettiin nyt merirosvona.[1]
Ruotsalaisten tehtyä toukokuussa 1524 maihinnousun Gotlantiin Norbyn asema kävi tukalaksi, joten hän ilmoitti tunnustavansa Tanskan uuden kuninkaan Fredrik I:n. He sopivat, että Norby saisi hallita Gotlantia kuolemaansa asti.[2] Ruotsi, Tanska ja Lyypekki vuorostaan sopivat, että ruotsalaiset vetäytyisivät saarelta ja Norby luovuttaisi sen Tanskalle rahallista korvausta vastaan. Ruotsalaiset vetäytyivätkin, mutta Norby irtisanoutui sopimuksesta ja jäi hallitsemaan saarta.[1] Norby palasi uskolliseksi Kristian II:lle ja yritti liittoutua Kustaa Vaasan kuninkuuteen tyytymättömien ruotsalaisten kanssa. Hänen suunnitelmaansa kuului avioliitto Sten Sturen lesken Kristina Gyllenstiernan kanssa ja mahdollisesti pääseminen Ruotsin valtionhoitajaksi. Keväällä 1525 Norby nousi maihin Ruotsin Blekingessä tukeakseen siellä puhjennutta talonpoikien kapinaa, ja marssi sitten Skåneen tukemaan toista talonpoikaiskapinaa. Kapinat kuitenkin kukistettiin, tanskalaisen Johan Rantzaun komentama armeija löi Norbyn joukot ja Lyypekin laivasto tuhosi Norbyn laivaston ja nousi maihin Gotlannissa.[1][2]
Norby tunnusti kesäkuussa 1525 uudelleen Fredrik I:n ja suostui luopumaan Gotlannista sillä ehdolla, että hänelle annettiin korvauksena Sölvesborgin linnalääni Blekingestä. Norby yritti vielä varustaa itselleen uutta sotalaivastoa, mutta koettuaan vastoinkäymisiä hän lähti elokuussa 1526 Venäjälle etsimään uutta liittolaista. Hän saapui lokakuussa 1526 Moskovaan ja tapasi suuriruhtinas Vasili III:n, joka kuitenkin kielsi häntä poistumasta ja piti häntä käytännössä vankina kevääseen 1528 saakka. Päästyään vapaaksi Norby matkusti maanpaossa eläneen Kristian II:n luo Alankomaihin ja värväytyi siellä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V:n armeijaan. Norby osallistui vuonna 1530 keisarillisten joukkojen mukana Firenzen piiritykseen ja kuoli saatuaan osuman tykinkuulasta.[1][2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Seppo Suvanto: Norby, Sören Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.11.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c d e f g Nordisk familjebok (1913), s. 1161–1162 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 2.6.2019.
- ↑ a b c d Tietosanakirja (1914), s. 1261 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 2.6.2019.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Søren Norby Wikimedia Commonsissa
