Palladiolainen arkkitehtuuri
Palladiolainen arkkitehtuuri on 1500-luvulla eläneen italialaisen arkkitehti Andrea Palladion mukaan nimetty arkkitehtuurin tyylisuunta.
Palladio jäljitteli töissään antiikin Rooman rakennustyyliä, josta hän sai tietoa lukemalla roomalaisen arkkitehti Vitruviuksen kirjoituksia ja tutkimalla antiikin ajoilta säilyneitä rakennuksia. 1600-luvulla hänen töidensä pohjalta muodostui palladiolainen tyyli, joka levisi ympäri Eurooppaa. Suurimman suosion se saavutti 1700-luvun Britanniassa, mistä se levisi 1800-luvun alussa Pohjois-Amerikkaan. Pohjois-Amerikan kuuluisin palladiolaisesta arkkitehtuurista vaikutteita saanut rakennus on Valkoinen talo. Eri variaationeen palladianismi hallitsi eurooppalaista arkkitehtuuria 1800-luvulle asti.[1]
Puhtaimmillaan Suomessa palladiolaista arkkitehtuuria edustivat erityisesti Viipurin maalaiskunnan ja muut Vanhan Suomen kartanot. Näistä jäljellä on enää Monrepos ja Kiiskilän hovi. Carl Ludvig Engelin tyyli on pietarilaista empireä, jota voidaan pitää palladianismin variaationa.[1] Merkittävimpiä tämän tyylin rakennuksia ovat Helsingin Senaatintorin rakennukset, erityisesti Valtioneuvoston linna ja Helsingin tuomiokirkko. Suomen renessanssi- ja barokkiajan rakennuksissa vain harvoissa on tunnistettu palladiolaisia vaikutuksia. Yksi näistä on Louhisaaren kartano Askaisissa.
LähteetMuokkaa
- ↑ a b Lilius, Henrik: Engel, Carl Ludvig (1778–1840) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1.2.2000 (päivitetty 26.8.2011). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Aiheesta muuallaMuokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Palladiolainen arkkitehtuuri Wikimedia Commonsissa
