P

latinalaisten aakkosten 16. kirjain

P (p) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten 16. kirjain. P-kirjaimen nimi on suomen kielessä pee ja äännearvo [p].

Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista P-kirjainta vastaa pii (Π, π), kyrillisessä kirjaimistossa lähes samannäköinen kyrillinen П (п).

HistoriaaMuokkaa

P-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimen pii varhaisesta muodosta.[1]

P suomen kielessäMuokkaa

P-kirjaimella merkitään suomen kielessä konsonanttia [p], joka on soinniton bilabiaalinen tenuisklusiili.

P-konsonantti ei esiinny suomen yleiskielessä sanan lopussa.[2] Kuitenkin jäännöslopukkeellisessa sanassa voi p-äänne ääntyä p-alkuisen sanan edellä. Esimerkiksi mene pois voi ääntyä: menep pois. Murteissa p-konsonantti voi esiintyä sanan lopussa muutenkin: Useissa länsimurteissa loppu-t assimiloituu p:ksi, kun seuraava sana alkaa p:llä (suurep puut). Savolaismurteissa taas esiintyy p eräiden verbien yksikön kolmannen persoonan muodon lopussa, esim. juop (yleiskielessä juo).[3]

Muita esitystapojaMuokkaa

 

P p
ASCII 80 112
Unicode U+0050 U+0070

P-kirjaimen merkityksiäMuokkaa

Pienen p:n merkityksiäMuokkaa

Ison P:n merkityksiäMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Wichmann, Yrjö ym.: ”P”, Tietosanakirja. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  2. Savolainen, Erkki: Klusiilit p, t, k, d, (b, g) Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 20.3.2021.
  3. Wiik, Kalevi: Sano se murteella, s. 169, 359. 2006.
  4. a b c d e f g Lyhenneluettelo Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 20.3.2021.
  5. Itkonen, Terho: Kieliopas, s. 289. Kuudes painos. Helsinki: Kirjayhtymä, 1997. ISBN 951-26-4299-9.
  6. Nykysuomen sanakirja IV, s.v. p. Helsinki 1961.

Aiheesta muuallaMuokkaa