Avaa päävalikko
Marsalkka Nicolas Oudinot, Robert Lefèvren maalaama muotokuva vuodelta 1811.

Nicolas-Charles Oudinot, Reggion herttua (25. huhtikuuta 1767 Bar-le-Duc13. syyskuuta 1847 Pariisi)[1] oli ranskalainen sotilas ja Ranskan marsalkka, joka toimi komentajana Ranskan vallankumoussodissa sekä Napoleonin sodissa. Hänen sanottiin olleen Napoleonin komentajista useimmin taisteluissa haavoittunut.[2][3]

Elämä ja uraMuokkaa

Vallankumoussotien aikaMuokkaa

Oudinot oli oluenpanijan poika. Hän värväytyi Ranskan jalkaväkeen 17-vuotiaana vuonna 1784, mutta erosi kolme vuotta myöhemmin armeijasta kersanttina, koska alhaisen syntyperänsä vuoksi hänen ylenemismahdollisuutensa olivat heikot.[1][2][3] Vallankumouksen puhjettua vuonna 1789 Oudinot liittyi vastaperustettuun Ranskan kansalliskaartiin, jossa hän sai suoraan kapteenin arvon. Syksyllä 1791 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja nimitettiin Meusen vapaaehtoispataljoonan komentajaksi. Hän osallistui ensimmäisen vallankumoussodan aikana Bitchen kaupungin puolustukseen. Oudinot ylennettiin marraskuussa 1793 prikaatinkomentajaksi (chef de brigade). Hän haavoittui ensimmäisen kerran joulukuussa 1793 Haguenaun luona, mutta palasi pian palvelukseen. Toukokuussa 1794 hän osoitti poikkeuksellista kyvykkyyttä Kaiserslauternin taistelussa ja sai kesäkuussa ylennyksen prikaatikenraaliksi.[2][3] Elokuussa 1794 hän mursi jalkansa Wasserbilligissa.[2]

Lokakuussa 1795 Oudinot haavoittui vakavasti Neckeraun taistelussa ja jäi itävaltalaisten sotavangiksi, mutta vapautui vanginvaihdossa tammikuussa 1796.[2][3] Hän haavoittui jälleen osallistuessaan syyskuussa 1796 Ingolstadtin taisteluun ratsuväkiprikaatin komentajana. Oltuaan välillä hallinnollisissa tehtävissä hänet siirrettiin syksyllä 1798 Sveitsin-joukkoihin.[2] Kenraali André Masséna ylensi Oudinot’n huhtikuussa 1799 divisioonakenraaliksi ja nimitti hänet heinäkuussa esikuntapäällikökseen. Oudinot haavoittui samana syksynä kahdesti, toisen kerran syyskuussa 1799 Zürichin taistelussa. Jatkaen yhä Massénan esikuntapäällikkönä hän siirtyi Italiaan ja osallistui piiritetyn Genovan puolustukseen.[2][3] Elokuussa 1799 Oudinot siirtyi kenraali Guillaume Brunen esikuntapäälliköksi. Italian-sodan lopussa joulukuussa 1800 Oudinot valtasi henkilökohtaisesti Mincion solaa vartioineen itävaltalaisten tykkipatterin. Sodan päätyttyä hän oli seuraavien viiden vuoden aikana muun muassa ratsuväen tarkastajana.[2]

Napoleonin sotien aikaMuokkaa

Helmikuussa 1805 Oudinot sai komentoonsa eliittijoukkona pidetyn krenatööridivisioonan, jota hän komensi seuraavan kahden vuoden aikana kolmannen ja neljännen liittokunnan sodassa. Oudinot’n divisioona osallistui marsalkka Jean Lannesin armeijan mukana muun muassa voitokkaisiin Wertingenin, Amstettenin, Hollabrünnin ja Austerlitzin taisteluihin.[2][3] Oudinot haavoittui Hollabrünnissä ja joutui siksi jakamaan Austerlitzin taistelussa divisioonansa komennon kenraali Géraud Durocin kanssa.[2] Vuonna 1807 Oudinot osallistui Ostrołękan valtaukseen, Danzigin piiritykseen ja Friedlandin taisteluun. Napoleon antoi hänelle kreivin arvon vuonna 1808. Oudinot palasi vielä krenatööridivisioonansa komentajaksi viidennen liittokunnan sodan puhjettua. Hän haavoittui taas Aspern-Esslingin taistelussa toukokuussa 1809. Lannesin haavoituttua kuolettavasti kesken sotaretken Oudinot nimitettiin hänen tilalleen II armeijakunnan komentajaksi. Komennettuaan tätä armeijakuntaa neuvokkaasti Wagramin taistelussa hänet ylennettiin kesäkuussa 1809 marsalkaksi.[2][3]

Louis Bonaparten luovuttua vuonna 1810 Hollannin kruunusta Napoleon lähetti Oudinot’n miehittämään Hollannin, mikä sujui ilman välikohtauksia. Samana vuonna Oudinot sai myös herttuan aatelisarvon. Napoleonin Venäjän-sotaretkellä vuonna 1812 Oudinot oli jälleen II armeijakunnan komentajana.[2][3] Hän haavoittui elokuussa vaikeasti Polotskin ensimmäisessä taistelussa ja joutui luovuttamaan komennon kenraali Laurent Gouvion Saint-Cyrille, jonka johdolla ranskalaiset voittivat taistelun. Oudinot palasi armeijakunnan komentajaksi perääntymisvaiheessa lokakuussa 1812 ja löi venäläiset Lochnitzassa. Hän oli tärkeässä osassa marraskuun lopussa käydyssä Berezinan taistelussa, jossa hän haavoittui jälleen pahasti ja joutui palaamaan suoraan Ranskaan. Huhtikuussa 1813 toipunut Oudinot otti komentoonsa XII armeijakunnan Saksassa, ja osallistui Bautzenin ja Luckaun taisteluihin.[2]

Elokuussa 1813 Napoleon määräsi Oudinot’n marssimaan kolmen armeijakunnan voimin Berliiniin ja valtaamaan kaupungin, mutta Friedrich Wilhelm von Bülowin ja Jean-Baptiste Bernadotten komentamat liittoutuneet joukot löivät hänen armeijansa Grossbeerenin taistelussa 23. elokuuta.[2][4] Napoleon siirsi operaation johdon marsalkka Michel Neylle.[1] Oudinot komensi XII armeijakuntaa tappiollisessa Dennewitzin taistelussa syyskuun alussa, suuressa Leipzigin taistelussa lokakuussa 1813 hän komensi kahta nuoren kaartin divisioonaa.[2][4] Oudinot osallistui seuraavana vuonna Ranskan puolustustaisteluihin. Hän haavoittui tammikuussa 1814 Briennen taistelussa, mutta komensi pian VII armeijakuntaa La Rothièressa. Viimeinen haavoittuminen tapahtui Arcis-sur-Auben taistelussa maaliskuussa 1814.[2] Se oli Oudinot’n 32. haavoittuminen. Oudinot oli yksi niistä marsalkoista, joiden vaatimuksesta Napoleon luopui kruunusta Fontainebleaussa, ja uusi väliaikainen hallitus nimitti hänet entisen keisarillisen kaartin komentajaksi.[3] Valtaistuimelle palannut Ludvig XVIII antoi hänelle päärinarvon. Oudinot vastusti Napoleonin vuoden 1815 valtaanpaluuyritystä, mutta pysytteli satapäiväisen keisarikunnan aikana puolueettomana ja sivussa tapahtumista.[2][3]

Myöhemmät vaiheetMuokkaa

Ludvig XVIII nimitti Oudinot’n syyskuussa 1815 kuninkaallisen kaartin kenraalimajuriksi ja Oudinot pysyi uskollisena Bourboneille koko restauraatioajan.[3] Hän osallistui vuoden 1823 Espanjan-sotaretkeen I armeijakunnan komentajana.[1][4] Oudinot syrjäytettiin armeijasta vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksen jälkeen, mutta myöhemmin heinäkuun monarkian aikana hänelle annettiin kunniatehtäviä. Hänestä tehtiin vuonna 1839 Ranskan kunnialegioonan kansleri, ja vuodesta 1842 kuolemaansa asti hän toimi Pariisin Hôtel des Invalidesin kuvernöörinä. Hän kuoli 80-vuotiaana syyskuussa 1847.[3][1]

Oudinot’n nimi on kaiverrettu Pariisin Riemukaareen.[2]

Nicolas Oudinot’n poika Nicolas Charles Victor Oudinot oli myös tunnettu kenraali.[4] Muista pojista Henri ylsi prikaatikenraaliksi, Auguste everstiksi ja Charles everstiluutnantiksi.[3]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e Nicolas-Charles Oudinot, duc de Reggio (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 24.3.2019.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Nathan D. Jensen: Marshal Nicolas-Charles Oudinot (englanniksi) Frenchempire.com. Viitattu 24.3.2019.
  3. a b c d e f g h i j k l m Oudinot, Nicolas-Charles (englanniksi) Napoleon.org. Viitattu 24.3.2019.
  4. a b c d Nordisk familjebok (1914), s. 1113 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 24.3.2019.

Aiheesta muuallaMuokkaa