Museoarkkitehtuuri

Museoarkkitehtuurissa joudutaan ottamaan huomioon sekä kokoelman, työntekijöiden että yleisön vaatimukset. Rakennusten monimuotoisuudesta johtuen niitä pidetään kiinnostavina arkkitehtuurisuunnittelun kohteina. Suurin osa museoista sijaitsee kuitenkin muuhun käyttöön tarkoitetussa rakennuksessa, jolloin sisäarkkitehtuuria joudutaan usein mukauttamaan museokäyttöä varten.

Monumentaalinen Altes Museum (1830) oli pitkään monien museoiden arkkitehtoninen esikuva.

Ensimmäisiä esinekokoelmia sijoitettiin usein linnoihin ja palatseihin, jollaisissa monet nykyisetkin museot sijaitsevat. Saksassa 1800-luvulla rakennetut Altes Museum ja Glyptoteekki ovat olleet usean museon mallina.

Nykyaikainen museoarkkitehtuuri syntyi vasta 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin funktionalismissa alettiin korostaa rakennusten suunnittelussa niiden käyttötarkoitusta. Museoista alkoi tulla jopa eräänlaisia välineitä, joissa pyrittiin hävittämään arkkitehtuurin vaikutus, kun sisätiloissa on pyritty valkoisiin seiniin, yksivärisiin lattioihin ja koristelemattomiin kattoihin. Museoarkkitehtuurin arvostus on kasvanut huomattavasti 1900-luvun aikana, ja monet vuosisadan lopun museorakennukset ovat myös rakennustaiteellisesti arvokkaita.

PiirteetMuokkaa

Museoarkkitehtuurissa törmäävät yhteen kaksi vastakkaista lähtökohtaa, jotka voivat joskus olla myös hankalasti yhteensovitettavissa. Toisaalta tarvitsee huomioida kokoelmia ja niiden varastointia, kuljetusta ja esilläpitoa ja toisaalta yleisöä ja työntekijöitä koskevat turvallisuusmääräykset. Esimerkiksi jotkin esineet vaativat säilyäkseen sellaista kosteutta ja lämpöä, joka on ihmiselle haitallista, ja joitakin esineitä joutuu säilyttämään niin hämärässä, että se aiheuttaa ongelmia näyttelyille. Museoita pidetäänkin usein haasteellisina ja kiinnostavina arkkitehtuurisuunnittelun kohteina, koska niissä yhdistyvät julkisen rakennuksen näyttävyys- ja kestävyysvaatimukset sekä monimutkaiset toiminnalliset ja tekniset aspektit.[1]

Ahdas kaupunkirakenne vaikuttaa useiden museoiden tilaratkaisuihin, ja monet museot on jouduttu sijoittamaan varastoineen sekä näyttely- ja työtiloineen perinteiseltä kerrostalolta näyttävään rakennukseen. Niiden arkkitehtuuri on osoittautunut käytännöllisyyden kannalta haastavaksi. Museot, joiden näyttely- ja muut yleisötilat on sijoitettu matalaan rakennusosaan ja muut tilat monikerroksiseen tornitilaan, ovat sen sijaan olleet onnistuneita ratkaisuja. Tällaisia museoita ovat muun muassa Pariisin Musée national des Arts et Traditions Populaires, Museum of London ja Lissabonin Calouste Gulbenkian -museo.[2]

 
Useat museot ovat puistoissa, kuvassa tamperelainen Sara Hildénin taidemuseo ja sen veistospuistoa.

Useat museorakennukset on sijoitettu puistoon, koska ne tarjoavat suurille näyttelyrakennuksille varsin vapaat mahdollisuudet. Lisäksi puistot ovat usein turvallisia ja saasteettomia sekä ne mahdollistivat näyttelyiden siirtämisen myös ulkotiloihin. Tunnettuja puistoihin rakennettuja museoita ovat Alankomaiden Kröller-Müller-museo ja Tanskan Louisiana sekä Suomessa Helsingin kaupungin taidemuseo ja Tampereen Sara Hildénin taidemuseo sekä Jyväskylän Keski-Suomen museo ja Alvar Aalto -museo.[2]

Kansainvälisen museoneuvoston selvityksen mukaan noin 80 prosenttia museoista sijaitsee edelleen johonkin muuhun käyttöön suunnittelussa rakennuksessa, joista suurin osa on palatsi- tai muuta julkista arkkitehtuuria. Tällaisten vanhojen rakennusten soveltaminen ja uudistaminen on usein erittäin vaikeaa, ja lisäksi monet museorakennukset ovat vielä kulttuuriperintökohteita, jolloin sisäarkkitehtuurikin joudutaan säilyttämään ennallaan ja museon sopeuduttava käytettäviin tiloihin.[3]

HistoriaMuokkaa

 
Madridin Museo del Prado oli ensimmäisiä museokäyttöön suunniteltuja rakennuksia.

Varhaisten kokoelmien ja museoiden sijoituspaikat eivät muuttuneet kovinkaan paljoa Antiikin Kreikasta 1700-luvulle. Kokoelmat sijoitettiin usein linnoihin tai palatseihin. Museoarkkitehtuurin osalta ainoa merkittävä uudistus oli rakennusten välisen gallerian ottaminen taidekokoelmien esittelypaikaksi. Sivuvaloinen galleria sopi erinomaisesti taiteen esittelyyn, kun keinovalosta ei ollut vielä päivänvalon korvaajaksi. Galleria onkin jo 1400-luvulta lähtien ollut monissa kielissä taidemuseon synonyymi.[4]

Vaikka 1700-luvulla avattiin useita museoita yleisölle, pääosa niistä sijaitsi edelleen palatseissa.[5] Ensimmäisen kerran museorakennus oli 1750-luvulla itsenäisen arkkitehtuurisuunnittelun kohteena. Tällöin Ranskassa järjestettiin kaksi suunnittelukilpailua, jonka kohteet olivat gallerian liittäminen palatsiin ja erilaisiin taidetarkoituksiin osoitettu ”taidesalonki”.[4] Varhaisimpia esimerkkejä rakennuksen suunnittelusta museokäyttöön ovat Fridericianum ja Museo del Prado, joka suunniteltiin alkujaan luonnontieteelliseksi museoksi.[5]

Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen kansallismuseoaate levisi ympäri Eurooppaa ja museoarkkitehtuurin painopiste siirtyi Saksaan.[4] Ranskalainen Jean-Nicolas-Louis Durand oli vielä 1800-luvun alussa kirjoittanut teoksessaan Précis des leçons standardeja useille rakennustyypeille. Hänen museomallissaan oli neljä siipeä neliönmuotoisessa rakennelmassa, jonka keskellä oli kreikkalaisen ristin muotoisen käytävät ja keskusrotunda. Jokaiseen siipeen oli oma sisäänkäyntinsä, jota edelsi pitkä portiikki.[6]

 
Palatsimaisen Glyptoteekin tilaratkaisuja on kopioitu useisiin museorakennuksiin ympäri maailmaa.

Karl Friedrich Schinkelin Berliiniin suunnittelema Altes Museum (1830) oli pitkään monien museorakennusten esikuva. Se sijaitsee kaupungissa keskeisellä paikalla, ja se on kaksikerroksinen julkisivultaan avoin monumentaalirakennus. Sen julkisivua koristaa rakennusten mittainen pylväiden kannattama avoin halli. Toinen merkittävä saksalainen museo on samana vuonna valmistunut, Leo von Klenzen suunnittelema temppelimäinen Glyptoteekki. Pelkistetyn ja ulospäin suljetun rakennuksen tilat on ryhmitelty keskellä sijaitsevan valopihan ympärille.[4] Klenze muutti Glyptoteekin suunnitelmaa useaan kertaan ja päätyi lopulta Durandin malliin, vaikkakin ilman kreikkalaista ristiä ja keskusrotundaa.[7] Altes Museumin tavoin Glyptoteekki on ollut usean museorakennuksen esikuva.[4]

Museoarkkitehtuuri otti uusia kehitysaskelia 1800-luvun puolivälissä, jolloin museoita alettiin rakentaa myös puistoihin. Kehitykseen vaikutti erityisesti maailmannäyttelyt, joiden vaatimia suuria tiloja ei pystytty sijoittamaan normaaliin kaupunkirakenteeseen. Monet maailmannäyttelyyn suunnitelluista rakennuksista siirtyivät tapahtuman jälkeen museokäyttöön. Maailmannäyttely kehitti myös rakennustekniikkaa, sillä 1800-luvulla teräsrakenteita ja betonia opittiin käyttämään aivan uudella tavalla.[8]

Maailmannäyttelyitä varten rakennettiin myös suuria hallimaisia tiloja, mutta ne olivat museoarkkitehtuurissa harvinaisia vielä 1800-luvun lopulla. Pääosa ajan museoista olivat palatsimaisia ja jäykkiä, ja niiden tyypillisiä sisätilaratkaisuja olivat korkeat keskushallit ja monumentaaliportaikot. Näyttelytilat saivat valaistuksen kattoikkunoista, ja ikkunattomat ulkoseinät koristeltiin näyttävästi. Tällainen tyyli on tyypillistä erityisesti uusrenessanssia edustavissa Lontoon Victoria and Albert Museumissa, Tukholman Nordiska museetissa, Ruotsin kansallismuseossa, Wienin taidehistoriallinen museossa ja Helsingin Ateneumissa. Vaikka niitä on myöhemmin pidetty huonosti valaistuina, jäykkinä ja epäkäytännöllisinä, ne edustivat oman aikansa tyyli-ihanteita, tekniikka ja kalliita materiaaleja. Esimerkiksi Ateneumin rakentaminen vei neljänneksen koko Suomen suuriruhtinaskunnan vuosibudjetista.[8]

 
New Yorkin Museum of Modern Artissa sisätilat on pelkistetty, jotta huomio keskittyisi paremmin museoesineisiin.

Nykyaikainen museoarkkitehtuuri syntyi 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin arkkitehtuuria hallitsi funktionalismi, joka korosti suunnittelussa rakennuksen käyttötarkoitusta. Museorakennuksessakin piti ottaa huomioon museotyön tavoitteet. Funktionalismiin kuului olennaisena osana toimintojen eriyttäminen, ja museotilat jaettiin tavallisesti yleisö-, toimisto- ja näyttelytiloihin. Tunnetuimmat funktionalistista arkkitehtuuria edustavat museorakennukset eivät kuitenkaan syntyneet etujoukossa, vaan ne tehtiin 1950- ja 1960-luvuilla.[8] Puhdaslinjaista funktionalismia edustavat muun muassa Ludwig Mies van der Rohen Berliiniin suunnittelema Neue Nationalgalerie ja Kölnin Roomalais-saksalainen museo.[2]

Ajatus museoarkkirakennuksesta eräänlaisena välineenä, jossa pyrittiin käytännössä häivyttämään arkkitehtuuri, on erityisen vahva New Yorkin Museum of Modern Artissa. Sen tilat haluttiin mahdollisimman joustavaksi ja ”neutraaleiksi”. Museoiden sisätilat olivat aikaisemmin koristeltu näyttävästi, mutta MoMA:n sisätiloissa pyrittiin vähentämään itse arkkitehtuurin huomioarvoa: seinät ovat valkoiset, lattiat yksiväriset ja katot koristelemattomat. Tällainen arkkitehtuuri on vaikuttanut laajalti 1900-luvun jälkipuoliskon museoissa.[9]

Museoarkkitehtuurin on 1960-luvulta lähtien vaikuttanut yleinen kulttuuripolitiikka, joka on yhdistänyt museot osaksi laajaa kulttuurikenttää. Erityisesti Ranskassa on syntynyt ratkaisuja, joissa rakennukseen sijoitettiin museon lisäksi monia erilaisia toimintoja. Museoista haluttiin tehdä aktiivisia kulttuurikeskuksia. Tämän ideologian pohjalta syntyneistä rakennuksista tunnetuin on Pariisin Pompidou-keskus, jossa on taidemuseo, teollisen taiteen keskus, taidehalli ja kokeilevan musiikin keskus.[2]

 
Nykyaikainen museoarkkitehtuuri herättää kiinnostusta, ja esimerkiksi Daniel Libeskindin suunnittelemassa Berliinin juutalaismuseossa kävi yli 500 000 vierailijaa, ennen kuin sinne tuotiin museoesineistö.[10]

Museorakennukset ovat 1900-luvun lopulla saaneet saman aseman, joka kirkkoarkkitehtuurilla oli aikaisempina vuosisatoina. Arkkitehdit saavat usein vapauden suunnitella mielikuvituksellisia museorakennuksia, jotka kilpailevat koollaan ja rakennustaiteellisilla arvoillaan. Tällainen kehitys on ollut erityisen hyvin nähtävissä Yhdysvalloissa, Saksassa ja Japanissa. Monien uusien museorakennusten arkkitehtuuri on saattanut herättää laajempaa kiinnostusta kuin museoiden esineistö. Esimerkiksi Helsingin nykytaiteen museo Kiasma herätti alkuvaiheessa erityisen paljon keskustelua itse rakennuksesta ja sen sopivuudesta ympäristöönsä.[3]

LähteetMuokkaa

  • Giebelhausen, Michaela: Museum Architecture: A Brief History. Teoksessa Macdonald, Sharon (toim.): A Companion to Museum Studies. Malden, MA: Blackwell Publishing, 2006. ISBN 978-1-4051-0839-3.
  • Heinonen, Jouko & Lahti, Markku: Museologian perusteet. Helsinki: Suomen museoliitto, 2001. ISBN 951-9426-25-6.

ViitteetMuokkaa

  1. Heinonen & Lahti, s. 129.
  2. a b c d Heinonen & Lahti, s. 130–131.
  3. a b Heinonen & Lahti, s. 132.
  4. a b c d e Heinonen & Lahti, s. 126–127.
  5. a b Giebelhausen, s. 224.
  6. Giebelhausen, s. 225.
  7. Giebelhausen, s. 226.
  8. a b c Heinonen & Lahti, s. 128–129.
  9. Giebelhausen, s. 232–233.
  10. Heinonen & Lahti, s. 134–135.