Muhammad Bei Abu al-Dhahab
Muhammad Bei Abu al-Dhahab (arab. محمد أبو الدهب, Muḥammad ʾAbū d-Dahab; k. 8. kesäkuuta 1775) oli egyptiläinen mamelukkiylimys ja lopulta šaikh al-balad, eli muodollisesti Osmanivaltakunnan alainen "maan isäntä". Muhammad Bein ura alkoi sotilasorjana aikaisemmalle hallitsija Ali Bei al-Kabirille, jonka palveluksessa hänestä tuli hallitsijan oikea käsi ja monien sotaretkien johtaja. Lopulta epämääräisestä syystä hän kääntyi kuitenkin osmanien kanssa riitaantunutta isäntäänsä vastaan syrjäyttäen hänet vuonna 1773. Maan politiikka ei kuitenkaan muuttunut radikaalisti. Sen sijaan Muhammad Bein kuolemaa sairauteen vuonna 1775 seurasi sekasortoinen aika, jota jatkui aina Napoleonin sotaretkeen saakka vuonna 1798.
| Muhammad Bei Abu al-Dhahab | |
|---|---|
| Egyptin šaikh al-balad | |
|
1773–1775
|
|
| Edeltäjä | Ali Bei al-Kabir |
| Henkilötiedot | |
| Kuollut | 8. kesäkuuta 1775 Akko, Palestiina |
Elämäkerta muokkaa
Nuoruus muokkaa
Muhammad al-Dhahab oli qazdaglijja-mamelukki eli sotilasorja. Sotilasorjana hän pääsi palvelemaan Ali Bei al-Kabirin hoviin vuonna 1760 tai 1761. Dhahab eteni nopeasti urallaan "Bülüt kapan" eli "pilviinkurkottaja" Ali Bei al-Kabirin hovissa rahastonhoitaja. Dhahab on kultakolikoihin viittaava lempinimi. Pyhiinvaelluksella (Hadž) isäntänsä kanssa 1764–1765 al-Dhahab vapautettiin orjuudesta ja myöhemmin hänet nostatettiin beilikaattiin.[1] Hän tuli tunnetuksi Ali Bei al-Kabirin oikeana kätenä ja vävynä.[2]
Ali Bein palveluksessa muokkaa
Vuonna 1769 al-Dhahab johti Ali Bei al-Kabirin käskystä sotaretkeä Ylä-Egyptiin, jossa hänen johtamansa sotajoukko kukisti alueella siihen asti vaikuttaneet Hawarra-heimon jäsenet. Egypti oli ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa kokonaan keskushallinnon käsissä. Seuraava sotaretki kohdistui Arabian niemimaalle. Osmanien suosikki pyhän kaupungin Mekan johtajana (šarif) oli syrjäytetty sisäisissä valtakamppailuissa. Osmanisulttaani pyysi apua muodollisesti alaiseltaan Ali Bei al-Kabirilta, joka lähetti asialle al-Dhahabin. Hidžazissa Muhammad Bein onnistuikin[2] vuonna 1780[1] asettaa Mekan johtoon sopiva henkilö. Samalla egyptiläiset liittivät Punaisenmeren itäpuoliskon tiiviimmin omaan valtapiiriinsä.[2]
Vaikka egyptiläiset olivatkin muodollisesti auttaneet osmaneja, todellisuudessa he kaavailivat toimia heitä vastaan. Kairoon palaavaa al-Dhahabin armeijaa odottikin heti uusi tehtävä, sota Osmanien valtakuntaa vastaan. Liittolaisen he saivat samaan tapaan vain muodollisesti osmanien alaisesta Akkon kuvernööri Zahir al-Umarista. Ensimmäinen egyptiläisarmeija eteni Syyro-Palestiinaan marraskuussa 1770. Heitä vastassa oli vain vähäisiä osmanijoukkoja. Hyökkäyksen kuitenkin menettäessä alkusysäystään Ali Bei al-Kabir lähetti matkaan toisen Muhammad Bein johtaman armeijan, joka valtasi Damaskoksen[2] sen osmanikuvernööri Uthman Pašša al-Sadikilta vuonna 1771.[1]
Nousu valtaan muokkaa
Egyptissä Ali Bei al-Kabir valmistautui sotaretkien valmisteluun entistä syvemmälle Osmanien valtakuntaan. Dhahab päätti kuitenkin toisin. Jostakin syystä al-Dhahab jätti armeijoineen Damaskoksen ja alkoi palata nopeasti kohti Egyptiä. Täysin selvää ei ole, mistä päätös johtui. Usein selittävänä tekijänä on esitetty lahjuksia, mutta varmuutta sellaisten antamisesta ei ole. Tärkein aikalaislähde Abd al-Rahman al-Džabarti sanoo yksinkertaisesti Muhammad Bein ja Ali Bei al-Kabirin "vieraantuneen toisistaan" enempää selittämättä. Muhammad Bei alkoi syyttää Ali Bei al-Kabiria kapinasta osmanihallintoa vastaan ja tämän myyneen maansa kristityille ulkomaalaisiin neuvonantajiin viitaten. Muhammad Bein Egyptiin palannut armeija asettui Ylä-Egyptiin pyrkien hankkimaan liittolaisia entistä isäntäänsä vastaan.[2]
Ali Bei yritti päästä tukialuettaan Egyptissä uhkaavasta Muhammad Beista eroon lähettämällä tätä vastaan erään toisen luotetun komentajansa johtaman armeijan, joka päätyi kuitenkin loikkaamaan vihollisen puolelle. Tappion jälkeen hänen oli paettava keväällä 1772 Kairosta liittolaisensa Zahir al-Umarin luo Palestiinaan.[2] Hän johti vielä yhden armeijan Muhammad Beita vastaan kärsien kuitenkin tappion taistelussa 1. toukokuuta 1773. Taistelussa haavoittunut Ali Bei kuoli vain hieman myöhemmin. Muhammad Bei oli varmistanut asemansa Egyptin hallitsijana.[1]
Egyptin hallitsijana muokkaa
Muhammad Beista tuli Egyptin uusi šaikh al-balad eli muodollisesti Osmanivaltakunnan alainen "maan isäntä" Ali Bein tapaan. Joistakin Ali Bein aikaisista piirteistä, kuten liittolaissuhteesta Venäjään luovuttiin Osmanien sallittiin myös lähettää Kairoon oma kuvernöörinsä.[2] Vuotuiset maksut osmanisulttaanille palautettiin.[1] Monin tavoin asiat palasivat kuitenkin entisille raiteilleen. Egyptiin kutsuttiin eurooppalaisia kauppiaita ja brittien Itä-Intian kauppakomppanian kanssa tehtiin sopimus Suezin sataman käyttöoikeuksista. Palestiinan suunnalla katse kääntyi Zahir al-Umaria vastaan. Odotettuaan lupaa sulttaanilta ja sen saatuaan Muhammad Bei johti sotaretkeä kapinoivaa Akkon kuvernööriä vastaan.[2] Maaliskuussa 1775 Egyptistä lähtenyt armeija valtasi Jaffan, josta Zahir al-Umar pakeni pääkaupunkiinsa Akkoon. Muhammad Bei seurasi vihollistaan vallaten Akkon, joka ryöstettiin ja poltettiin.[1] Akkossa Muhammad Bei oli kuitenkin äkisti sairastunut[2] ja hän kuoli 8. kesäkuuta 1775.[1]
Kuoleman jälkeen muokkaa
Muhammad Bein kuoleman jälkeen hänen mamelukkilähipiiriinsä (Muhammadijja) kuuluneet mamelukkihallitsijat Murad Bei ja Ibrahim Bei hallitsivat puoli-itsenäistä Egyptiä aina Napoleonin Egyptin sotaretkeen saakka vuonna 1798.[1] Muhammadijja-hallitsijoiden katkeria vastustajia olivat Muhammad Bein petoksesta suivaantuneet vanhat Ali Bein kannattajat (Aliwijja) ja ryhmittymien keskeisen valtakamppailu 1700-luvun lopulla muistettiin sekasortoisena aikana.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h C.E. Bosworth, E. van Donzel, W.P. Heinrichs ja Ch. Pellat: Encyclopaedia of Islam, Volume VII (Mif-Naz), s. 420. BRILL, 1998. ISBN 9789004094192. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Andrei Sergejeff: ”"Pilviin kurkottaja", "Egyptin irtautuminen Osmani-imperiumista" ja "1700-luvun lopun katastrofi”, Egyptin historia: Kleopatran ajasta arabikevääseen. Gaudeamus. ISBN 978-952-345-573-3.