Montrealin pöytäkirja

kansanvälinen sopimus
(Ohjattu sivulta Montrealin protokolla)

Montrealin pöytäkirja otsonikerrosta heikentävistä aineista (engl. The Montreal Protocol on Substances that Deplete the Ozone Layer) on kansainvälinen sopimus, jolla pyritään otsonikerroksen suojeluun vähentämällä otsonikatoa aiheuttavien aineiden valmistusta ja käyttöä. Se hyväksyttiin 16. syyskuuta 1987, ja se astui voimaan 1. tammikuuta 1989, kun sen oli allekirjoittanut 29 valtiota sekä Euroopan yhteisö[1].

Montrealin pöytäkirja
Montrealin pöytäkirja otsonikerrosta heikentävistä aineista
Montrealin sopimuksen täydentämistä käsittelevä konferenssi vuonna 2016 Kigalissa.
Montrealin sopimuksen täydentämistä käsittelevä konferenssi vuonna 2016 Kigalissa.
Allekirjoitettu 16. syyskuuta 1987
Allekirjoituspaikka Montreal Kanada
Kielet arabia, kiina, englanti, ranska, venäjä, espanja
Voimaantulopäivä 1. tammikuuta 1989
Korvaa sopimuksen Wienin yleissopimus
Osapuolet
Alkuperäiset allekirjoittajat Euroopan yhteisö ja 29 valtiota
Ratifioijat 198 ratifioijaa, mm. kaikki YK:n jäsenet sekä Euroopan unioni

Sittemmin sopimusta on täydennetty kuusi kertaa: Lontoossa 1990, Kööpenhaminassa 1992, Wienissä 1995, Montrealissa 1997, Pekingissä 1999 ja Kigalissa 2016. Montrealin pöytäkirjaa on luonnehdittu yhdeksi onnistuneimmista kansainvälisistä ympäristösopimuksista.[2] Siitä tuli tuli ensimmäinen aidosti globaali ympäristösopimus, kun Itä-Timor viimeisenä allekirjoitti osallistumisensa 16.9.2009.[3]

Montrealin pöytäkirjaa edelsi vuonna 1985 solmittu Wienin yleissopimus, jossa sovittiin lähinnä otsonikerroksen tutkimukseen liittyvästä yhteistyöstä. Montrealin pöytäkirjassa sovittiin konkreettisista toimenpiteistä, joihin Wienin yleissopimuksen pohjalta ryhdyttäisiin. Siihen liittyy myös rahoitusjärjestelmä, Multilateral Fund for the Implementation of the Montreal Protocol, jonka tarkoitus on auttaa kehitysmaita suoriutumaan niille asetetuista päästötavoitteista.lähde?

Päästötavoitteet muokkaa

Alkuperäisen pöytäkirjan tavoitteena oli vähentää haitallisimpien otsonia tuhoavien aineiden käyttöä vuoden 1986 tasosta viidenneksellä vuoteen 1994 ja puolella vuoteen 1999 mennessä. Lontoossa ja Kööpenhaminassa sopimusta kiristettiin: tämän jälkeen tavoitteena oli lopettaa CFC-yhdisteiden ja useimpien muidenkin otsonia tuhoavien yhdisteiden käyttö kokonaan vuoden 1995 loppuun mennessä. Kehitysmaille annettiin kymmenen vuoden siirtymäaika. CFC-yhdisteiden vähäinen käyttö sallittiin edelleen joissakin tärkeissä sovelluksissa, kuten astmalääkkeissä.lähde?

Vaikutus muokkaa

 
Otsonia tuhoavien aineiden pitoisuuksien kehitys ilmakehässä

Yleisesti ottaen pöytäkirjan päästötavoitteiden toteutus on sujunut hyvin. Montrealin pöytäkirjan astuttua voimaan useimpien otsonia tuhoavien aineiden käyttö on joko lakannut tyystin tai ainakin vähentynyt. Sopimuksen voittokulkua selittää se, että CFC-yhdisteille on ollut varsin helppo löytää korvaavia aineita teollisuuden käyttöön.lähde?

Toisaalta CFC-yhdisteitä on korvattu muun muassa HCFC-yhdisteillä, jotka ovat otsonikerrokselle vaarattomampia (mutta kuitenkin haitallisia) ja pahentavat lisäksi kasvihuoneilmiötä. Niiden käyttö pyritään lopettamaan vuoteen 2030 mennessä.lähde?

Montrealin pöytäkirjan jälkeen freoneista siirryttiin HFC-yhdisteisiin ja edelleen HFO-yhdisteisiin. HFO-yhdisteet eli vetyfluoriolefiinit hajoavat myrkyllisiksi ”ikuisuuskemikaaleiksi”, PFAS-yhdisteiksi. Muun muassa eristemuoveista ja suurista lämpöpumpuista karkaa niiden elinkaaren aikana HFO-kaasuja. Esimerkiksi uusien autojen ilmastoinneissa kylmäaineena on HFO-1234yf-niminen aine, jonka hajoamistuote TFA on PFAS-yhdiste. Ilmasta PFAS-aineet päätyvät vesistöihin, pohjavesiin, maaperään ja ennen pitkää ruokaan. Suomessa on mitattu kasvaneita PFAS-pitoisuuksia kaloista ja kananmunista. Näiden yhdisteiden on todettu heikentävän ihmisen immuunijärjestelmää ja niiden epäillään aiheuttavan vaurioita sisäelimille ja hormonitoiminnalle.[4]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa