Avaa päävalikko
Esimerkki mikrobilääkkeestä: influenssalääke oseltamiviiri.

Mikrobilääkkeet (antimikrobiset lääkkeet) ovat lääkkeitä, joilla voidaan hoitaa mikrobien aiheuttamia infektioita. Ne tuhoavat mikrobeja tai estävät niiden kasvua ja lisääntymistä.

Yleensä antibiootti-sanalla tarkoitetaan sellaisia antimikrobisia lääkeaineita, jotka ovat peräisin luonnon mikrobeista (esimerkiksi homesienen tuottama penisilliini, joka tappaa bakteereita). Kemoterapia-aineiksi kutsutaan tieteellisessä kielenkäytössä antibiootteja sekä niitä antimikrobisia lääkeaineita, jotka on kehitetty synteettisesti. Koska joitain perinteisesti antibiooteiksi kutsuttuja antimikrobisia lääkeaineita valmistetaan nykyisin synteettisesti, käsitteissä on häilyvyyttä. Kemoterapia-aine-nimitys on sikäli harhaanjohtava, että kemoterapia tarkoittaa monenlaisten tautien hoitamista lääkeainein eikä ainoastaan mikrobilääkkeiden käyttöä infektiotauteihin. [1]

Mikrobilääkkeitä voidaan käyttää mikrobien aiheuttamien infektioiden hoitoon, koska ne ovat isäntäeliölle suhteellisen harmittomia. On olemassa erilaisia mikrobilääkkeitä, joista kukin tehoaa bakteereita, viruksia, sieniä tai loisia vastaan. Antibiootit ovat pieniä molekyylejä (paino alle 2 000 daltonia) eivätkä ne ole entsyymejä.

HistoriaMuokkaa

Alun perin antibiooteilla tarkoitettiin mikro-organismien tuottamia yhdisteitä, jotka vahingoittivat toisia mikro-organismeja. Louis Pasteur havaitsi sellaisten olemassa­olon jo vuonna 1887, mutta pitkään aikaan niitä ei voitu käyttää lääke­aineina, koska kaikki tunnetut anti­biootit olivat vaarallisia myös ihmisille.[2]

Oikeastaan historiallisesti voidaan todeta, että bakteerviljemiä on käytetty infektioiden paikallishoitona jo noin vuonna 500 eaa. Nimitys kemoterapia on tullut käyttöön saksalaisen lääketieteen professorin Paul Ehrlichin mukana, ja tähän kytkeytyy ajatus, että kemoterapian keinoin voitaisiin tuottaa aineita, jotka tuhoaisivat bakteereita ilman että isäntäeliö vahingoittuu. Kemoterapia-aine ja varsinkin käyttöön tullut nimitys "kemoterapeutti" ovat kuitenkin niin epämääräisiä, että on katsottu paremmaksi käyttää termiä antimikrobilääke tai antibiootti. Kemoterapeutti-nimitys sekoittuu helposti henkilöön, joka harjoittaa kemoterapiaa. Nimityksen antibiootti otti käyttöön ensimmäisenä ukrainalaissyntinen biokemisti Selman Waksman.[3]

Ensimmäinen merkittävä synteettinen kemoterapia-aine oli vuonna 1909 keksitty elohopeapitoinen arsfenamiini eli salvarsaani, jolla hoidettiin kuppaa.[1]

Ensimmäinen lääkinnällistä käyttöä saanut anti­biootti oli penisilliini. Vuonna 1928 Alexander Fleming havaitsi, että Penicillium notatum -nimisen homesieni tuotti ainetta, joka erityisen tehokkaasti tappoi stafylo­kokkeja. Kuitenkin vasta vuonna 1939 Howard Florey ja Ernst Boris Chain onnistuivat eristämään tämän aineen, penisilliinin puhtaana, ja vuoteen 1941 mennessä sitä oli saatu valmistetuksi riittävästi, jotta sen ominaisuuksia voitiin tarkemmin tutkia. Tämän jälkeen sitä ryhdyttiin valmistamaan yhdys­valtalaisissa lääke­tehtaissa, ja toisen maailman­sodan loppu­vaiheessa sitä jo käytettiin liittoutuneiden haavoittuneiden sotilaiden hoitoon.[2] Itse asiassa sulfonamidien perusaine sulfaniiliamidi oli keksitty jo vuonna 1908, mutta vasta vuonna 1932 saksalainen patologi Gerhard Domagk totesi aineen tehon bakteereita vastaan ja kokeili sitä lääkinnälliseen käyttöön seuraavana vuonna[4].

MikrobilääkkeitäMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Martti Vaara ja Pentti Huovinen: Mikrobilääkkeet TherapiaFennica.fi. Viitattu 9.11.2010.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Koulu & Tuomisto (toim.): ”Yleistä mikrobilääkkeistä”, Farmakologia ja toksikologia, s. 789. 6. painos. Medicina, 2001. ISBN 951-97316-1-X. Luku verkossa (PDF).
  2. a b John Hudson: Suurin tiede – kemian historia, s. 378–379. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Art House, 2002. ISBN 951-884-346-5.
  3. Jouko Tuomisto ja Pekka Männistö: ”Yleistä mikrobilääkkeistä”, Farmakologia ja toksikologia, s. 633. Kolmas painos. Helsinki: Kandidaattikustannus, 1982. ISBN 951-99305-7-1.
  4. Jouko Tuomisto ja Pekka Männistö: ”Yleistä mikrobilääkkeistä”, Farmakologia ja toksikologia, s. 643. Kolmas painos. Helsinki: Kandidaattikustannus, 1982. ISBN 951-99305-7-1.
  5. Yoneyama, Hiroshi ja Katsumata, Ryoichi: Antibiotic Resistance in Bacteria and Its Future for Novel Antibiotic Development. Bioscience, Biotechnology, and Biochemistry, 2006, 70. vsk, nro 5, s. 1060–1075. Japan Society for Bioscience, Biotechnology, and Agrochemistry.
  6. Vaara, Martti: Kehitteillä olevat bakteerilääkkeet. Duodecim, 2007, 123. vsk, s. 795–804. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim.