Mehmed II Giray

Mehmed II Giray (1532–1584) oli Krimin kaanikunnan hallitsija, Krimin kaani, 1577–1584. Giray-suvun jäsenenä hänen katsotaan periytyvän suoraan Tšingis-kaanista.

Mehmed II oli edeltäjänsä kaani Devlet I Girayn poika. Hän osallistui Devlet I:n sotaretkiin Iivana Julman hallitsemalle Moskovan Venäjälle Venäjän–Krimin sodan aikana 1552–1576. Vuoden 1555 sotaretkellä Devletin armeijan toista osaa komensi Mehmedin veli Sahib Giray. Vaikka sotaretken aikana käyty Sudbištšen taistelu päättyikin tataarien voittoon, Sahib kuoli sen aikana. Tällöin Devlet I teki Mehmedistä uuden qalgan eli apulaispäällikkönsä. Asema nosti Mehmedin myös kaanikunnan seuraavaksi hallitsijaksi kruununperimysjärjestyksen mukaan.[1]

Krimin tataarit menettivät osan miesvahvuudestaan sodan aikana. Erityisesti ratkaisevaksi taisteluksi muodostuneessa Molodin taistelussa (1572) tataariarmeijan kerrotaan kärsineen suuria tappioita. Devlet kuoli pian sodan päättymisen jälkeen 1577, jolloin Mehmed peri hänen valtaistuimensa. Krimin kaanikunta oli tuolloin heikentynyt suhteessa Moskovan Venäjään.[2]

Omaksi qalgakseen Mehmed joutui nimittämään Alp Girayn oman poikansa Sa'adet Girayn sijasta. Alp oli Mehmedin veli, mutta veljeksillä oli keskenään erittäin huonot välit. Alpin nimittämistä kuitenkin tuki Osmanien valtakunta, jonka vaatimukseen Mehmedin oli pakko alistua. Pojalleen Sa'adetille hän loi uuden viran nureddin, joka sisälsi osittain samoja tehtäviä ja oikeuksia kuin qalgakin.[3]

Mehmedin valtakauden lopulla Krimin kaanikuntaan syntyi sisällissota, jonka toista osapuolta johti Alp Giray. Alp Giray surmasi Mehmedin 1584 ja julisti itsensä Krimin uudeksi kaaniksi ottaen hallitsijanimekseen İslâm II Girayn. Vuonna 1588 Mehmedin toinen veli Ğazi II Giray onnistui suistamaan Alp Girayn vallasta ja hakeakseen oikeutta Mehmedin kuolemalle hän aikoi myös teloituttaa Alpin. Tämä onnistui kuitenkin pakenemaan osmanien alueelle.[3]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Kołodziejczyk 2011 s. 90-100
  2. Davies 2007 s. 15-17
  3. a b Kołodziejczyk 2011 s. 846