Markku Eskelinen (s. 1959)[1] on suomalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Eskelinen on tullut tunnetuksi uusien kirjallisuuden julkaisukanavien ja muotojen (internet, kyberteksti, ergodinen kirjallisuus) sekä tietokonepelien akateemisesta tutkimuksesta. Hän opiskeli aluksi oikeustiedettä Helsingin yliopistossa, mutta siirtyi sitten kirjallisuuden opintoihin.[2]

Eskelinen tuli ensi kertaa julkisuuteen vuonna 1987 yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa julkaisemallaan pamfletilla Jälkisanat. Sianhoito-opas. Siinä hyökättiin kovin sanoin aikansa filosofian kirjallisuuden ja kulttuurien ikoneita vastaan. Samoilla linjoilla Eskelinen jatkoi vuosina 1988–1989 toimiessaan Ilta-Sanomien kolumnistina nimimerkillä Nuori vihainen mies.

Yhdessä Raine Koskimaan kanssa Eskelinen julkaisi vuonna 2001 teoksen Paavo Haavikosta.[3] Hän on julkaissut artikkeleita muun muassa Parnassossa ja erilaisissa internetjulkaisuissa, muun muassa gamestudies.org -sivustolla.

Eskelinen on yksi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran perustajista.[4]

Vaikutus muokkaa

Kriitikko Vesa Rantaman mukaan Eskelinen on uutterasti edistänyt kirjallista monimuotoisuutta sekä teorian ja kirjallisuushistorian että kirjallisuudenkin piirissä, aina elektronista kirjallisuutta myöten jo 1990-luvulla. Hänen 2010 perustamansa Mahdollisen kirjallisuuden seura on edistänyt kotimaisen proosan monimuotoisuutta.[5]

Kirjallisuuseliitin arvostelu muokkaa

Kirjallisuuseliittiä arvostellut Jälkisanat. Sianhoito-opas on muodostunut kulttikirjaksi myös kirjallisuustieteen opiskelijoiden keskuudessa. Eskelinen on sen jälkeenkin lytännyt rankasti kirjallista eliittiä ja hänen mielestään impivaaralaisesti sisäänpäin käpertynyttä Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitosta. Eskelinen arvostelee sitäkin, että kirjoja leimataan poliittisesti värittynein aikakausileimoin spekuloiden kapitalismin kehitysvaiheilla sen sijaan, että keskityttäisiin kirjallisuuden mahdollisuuksiin. Kohteina ovat muun muassa marxilainen kulttuurintutkija Fredric Jameson ja Hanna Kuusela, joka leimaa kirjallisen yhteistyön jälkikapitalistiseksi menestyshypeksi.[5]

Jäsenhakemukset kirjailijaliittoon muokkaa

Kirjailijaliiton jäseniksi on hyväksytty chick lit -kirjailijoita ja kokeellisia runoilijoita, mutta Eskelisen jäsenhakemus hylättiin taas kerran syksyllä 2022, vaikka hän on kirjallisuuden elitisti, jonka romaaniote on julkaistu The Review of Contemporary Fiction -kirjallisuuslehdessä. Toimittaja Oskari Onninen piti ironisena liiton vastausta arvostetulle kirjailijalle: "Jäämme odottamaan tuotantonne täydentymistä ja kaunokirjallisen ilmaisunne kehittymistä." Toinen lähetetyistä teoksista oli rankasti Suomen kirjallisuuselämää arvostellut Jälkisanat. Liiton puheenjohtaja vetosi siihen, että teoksia ei kaikissa luokituskäytännöissä lasketa ei-kaunokirjallisuudeksi.[6]

Teoksia muokkaa

Kaunokirjalliset teokset muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. Markku Eskelinen Poesia. Viitattu 13.8.2022.
  2. Markku Eskelisen haastattelu 11.4.2023.
  3. Haavikko (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin Sanomat 25.2.2001.
  4. Markku Eskelinen Siltala. Viitattu 13.8.2022.
  5. a b Vesa Rantama: Kotimaista kirjallisuutta jo 35 vuotta haukkunut Markku Eskelinen on itse kehittänyt siitä entistä parempaa – paitsi nyt Helsingin Sanomat. 14.5.2022.
  6. Oskari Onninen: Elitisti ja ­elitismin linnake (SK 3/2023, sivu 56) Suomen Kuvalehti. 18.1.2023.

Aiheesta muualla muokkaa