Avaa päävalikko

Maanluonto on oikeushistoriallinen käsite, joka liittyy sääty-yhteiskunnan erioikeuksiin eli privilegioihin ja verotusjärjestelmään. Maanluonto määritti sääty-yhteiskunnassa kiinteistöjen omistus- ja nautintasuhteet.

Suomessa oli kolme maanluontoa: kruununtila, perintötila ja rälssitila.

Sisällysluettelo

Maanluonnot SuomessaMuokkaa

Kaikki tilat Suomessa olivat joko sellaisia, joihin yksityinen ei voinut saada omistusoikeutta, eli kruununluontoisia tiloja, taikka sellaisia, joita yksityinen voi omistusoikeudella hallita eli yksityisluontoisia tiloja.

Yksityismaa eli omaperäismaa oli joko vero- eli perintömaata taikka rälssimaata. Näiden maanluontojen erona oli se, että vero- eli perintömaasta oli kruunulle suoritettava kaikki ne verot, jotka ylipäänsä rasittivat maata, kun taas rälssimaa oli vapaa maaveroista.[1]

PerintömaaMuokkaa

Pääartikkeli: Perintötila

RälssimaaMuokkaa

Rälssimaata oli kahta laatua: täysi rälssi ja yleinen rälssi. Täyteen rälssiin kuului se maa, jolla oli ollut perinteisesti laajin verovapaus ja joka oli vapaa kaikista kruunulle menevistä maaveroista sekä useimmista maahan muutoin liittyvistä rasituksista. Ainoastaan muutamiin, alkujaan kunnallista luontoa oleviin rasituksiin otettiin täyden rälssin puolesta osaa. Näitä rasituksia olivat maantien- ja sillanteko, kirkon rakentaminen, papiston sekä silta- ja jahtivoutien palkkaaminen, köyhäinhoito sekä kustannukset petoeläinten hävittämisestä ja kulovalkean sammuttamisesta.[1]

Täysi rälssiMuokkaa

Täyden rälssin oikeuksia nauttivat tilat olivat joko sätereitä, rälssikarjataloja tai piiritaloja. Ominaista sätereille oli, että ne erityisen, aatelin oikeuksia suojaavan määräyksen kautta vapautettiin sekä valtiolle maksettavasta verosta että ratsupalveluksen suorittamisesta. Rälssikarjatalot ja piiritalot syntyivät siten, että säteritalon verovapaus ulotettiin ensin sen lähimpään taloon (rälssikarjatalot) ja myöhemmin kaikkiin peninkulman piirissä siitä oleviin taloihin (piiritalot). Oleellinen ero näiden talojen ja säteritalon välillä oli, ettei niillä tarvinnut, kuten säteritalolla, rakentaa ja ylläpitää päärakennusta.[1]

PiiritalotMuokkaa

Piiritalot nauttivat täyden rälssin verovapautta ainoastaan silloin, kun ne olivat sätereihin yhdistettyjä. Jos ne eivät olleet sätereihin yhteydessä, niistä oli suoritettava laamannin- ja kihlakunnantuomarinvero sekä käräjäkapat. Sen lisäksi ne olivat majoitusmääräysten alaiset ja velvolliset ottamaan osaa pappilan ja käräjätalon rakentamiseen.[1]

Yleinen rälssiMuokkaa

Yleiset rälssitalot olivat joko puhtaita rälssitiloja, verorälssitiloja tai rälssiverotiloja.

  • Puhtaat rälssitilat olivat tiloja, jotka oli vapautettu maaveroista ratsupalveluksen vastikkeeksi.
  • Verorälssitilat olivat tiloja, joissa kruunu oli luovuttanut rälssiveron perintötalosta jollekulle vapaatilalliselle.
  • Rälssiverotilat olivat syntyneet siten, että omistaja oli myynyt tai muuten luovuttanut omistusoikeutensa vapaatilaan toiselle, mutta pidättänyt itselleen siitä vuotuisen veron, taikka pitänyt talon, mutta luovuttanut veron siitä toiselle vapaatilalliselle.[1]

Rälssiluontoisia olivat myös Viipurin läänissä sijaitsevat lahjoitusmaat (Asetus 25.11.1826), mutta nämä tilat lunastettiin vähitellen valtiolle tai ne tulivat jaetuiksi lampuotien kesken 1800-luvun lopussa.[1]

Kruununluontoiset tilatMuokkaa

Kruununluontoisia tiloja oli Suomessa kahdenlaisia:

  • kruununtilat, joita yksityiset hallitsivat niin sanotulla vakaalla hallintaoikeudella. Tällaisia olivat tavalliset kruununtilat sekä kruununluontoiset ratsuvelvolliset säterit, uutistalot, verollepannut torpat ja ulkopalstat.
  • kruununtilat, jotka annettiin vuokralle valtion laskuun. Näihin kuuluivat kuninkaankartanot, kuninkaan karjatalot, sotilas- ja siviilivirastojen virkatalot, kirkollisviraston palkkatilat ja sairashuonetilat.

Kruununluontoiseksi maaksi katsottiin kirkollisviraston virkatalot, jotka olivat määrätyt papiston palkkaamiseksi maalla, kaupungille annettu maa sekä kruununmetsät.[1]

Maanluonnon pysyvyysMuokkaa

1600-luvun puoliväliin saakka tila saattoi muuttaa luontoaan säteristä verotaloksi ja päinvastoin. Tällöin tilan omistajan yhteiskunnallinen sääty määräsi tilan luonnon. Kun maanomistusolot olivat vakiintuneet ja etenkin sen jälkeen, kun ruotujakolaitos oli lopullisesti kehittynyt, muodostuivat maan eri luonnot pysyviksi. Aatelinen ei enää voinut muuttaa omistukseensa joutunutta verotaloa rälssiluontoiseksi, ja säteritila pysyi verovapaana, vaikka se tuli aatelittoman haltuun. Tämän mukaisesti säädettiin vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjassa, ettei maa saa ”muuttaa ikivanhaa luontoansa ja erotustaan säterin, vapaamaan, perintömaan ja kruununmaan välillä”.

Samalla hävisivät vähitellen myös ne rajoitukset, joita aatelittomilla oli ollut verovapaan maan hankkimiseen ja hallitsemiseen nähden. Yhdistys- ja vakuuskirja poisti lopullisesti vapaan maanomistuksen esteet muuten, paitsi että täyden rälssin luontoista maata saivat omistaa vain aateliset. Tämä rajoitus lakkautettiin 2. huhtikuuta 1864 annetulla asetuksella, jonka jälkeen jokainen Suomen kansalainen säätyyn ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta on saanut hankkia ja omistaa myös säteriluontoista vapaamaata.

Sen jälkeen kun 29. marraskuuta 1924 annettiin laki eräiden maaverojen lakkauttamisesta, perintö- ja rälssimaan ero sekä erilaisten rälssitilojen ero keskenään menetti oleellisen merkityksensä.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h Esko Hakkila (päätoim.): Lakiasiain käsikirja, s. 598–599. Helsinki: Werner Söderström Oy, 1938.