Mutta rakkauteni ei kuole koskaan

vuoden 1913 elokuva
(Ohjattu sivulta Ma l’amor mio non muore!)

Mutta rakkauteni ei kuole koskaan (ital. Ma l’amor mio non muore!) on vuonna 1913 valmistunut italialainen mykkäelokuva. Mario Caserinin ohjaaman melodraaman pääosia esittävät Lyda Borelli ja Mario Bonnard. Elokuva oli suuri menestys Italiassa ja ulkomailla. Se käynnisti Lyda Borellin uran aikansa suosituimpana elokuvadiivana.

Mutta rakkauteni ei kuole koskaan
Ma l’amor mio non muore!
Elokuvan mainos.
Elokuvan mainos.
Ohjaaja Mario Caserini
Käsikirjoittaja Emiliano Bonetti, Giovanni Monleone
Kuvaaja Angelo Scalenghe
Pääosat Lyda Borelli, Mario Bonnard
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Film Artistica Gloria
Ensi-ilta 1913
Kesto 90/78 min.
Alkuperäiskieli mykkäelokuva italiankielisin välitekstein
Aiheesta muualla
IMDb

JuoniMuokkaa

Ylellistä elämää viettävä nuori seikkailija Moise Stahr tavoittelee Wallensteinin suurherttuakunnan sotilaskomentajan Julius Holbeinin tytärtä Elsaa. Hänen todellinen tarkoituksensa on varastaa suurherttuakunnan linnoitussuunnitelmat. Varkauden paljastuttua Holbein tekee itsemurhan ja Stahrin apuriksi syytetty Elsa pakenee Rivieralle, jossa hän alkaa esiintyä Diana Cadoleur -nimisenä näyttelijänä ja laulajattarena. Elsa rakastuu alakuloiseen nuorukaiseen, joka todellisuudessa on Wallensteinin suurherttuan poika, prinssi Maximilian. Paikalle ilmestyvä Stahr yrittää jälleen vietellä Elsan ja uhkaa paljastaa tämän henkilöllisyyden suurherttualle. Maximilian kutsutaan kotiin, ja Elsa astuu viimeisen kerran näyttämölle juotuaan sitä ennen myrkkyä. Elsa menehtyy rakastajansa syliin ja kuiskaa hänelle viimeiset sanansa: ”Mutta rakkauteni ei kuole!”[1][2]

NäyttelijätMuokkaa

 Lyda Borelli  … Elsa Holbein/Diana Cadoleur  
 Mario Bonnard  … Maximilian  
 Gian Paolo Rosmino  … Moise Stahr  
 Vittorio Rossi Pianelli  … eversti Julius Holbein  
 Dante Cappelli  … Wallensteinin suurherttua  
 Maria Caserini  … Wallensteinin suurherttuatar  
 Camillo De Riso  … impressaario Schaudard  
 Emilio Petacci  … eversti Theubner  
 Antonio Monti  … kenraali  
 Letizia Quaranta     
 Felice Metellio     
 Gentile Miotti  … [1]  

Tuotanto, teema ja vastaanottoMuokkaa

Torinolaisen Gloria Filmin tuottama Mutta rakkauteni ei kuole koskaan on Giovanni Pastronen Cabirian (1914) ohella Italian mykkäelokuvan kultakauden kuuluisin teos ja ohjaaja Mario Caserinin ensimmäinen merkittävä melodraama[1][2]. Se on dekadentti intohimodraama, jonka teemana on Lyda Borellin esittämän femme fatalen hallitsematon, miehiä tuhoava seksuaalisuus[3]. Borellin ekspressionistisesti tyyliteltyä näyttelijäsuoritusta ja äärimmilleen viritettyä juonta korostavat taitava kameratyö sekä yläluokkaiseen ympäristöön sijoitettu hienostunut lavastus ja puvustus[1][2].

Elokuva oli suuri arvostelu- ja yleisömenestys sekä Italiassa että ulkomailla[1]. Se teki Lyda Borellista aikansa suosituimman elokuvadiivan ja synnytti lukuisia jäljitelmiä aina 1920-luvulle saakka[2]. Wladimiro Apolloni ohjasi elokuvasta Mario Bonnardin tähdittämän uusintaversion L’amor mio non muore vuonna 1921. Samanniminen Giuseppe Amaton elokuva vuodelta 1938 perustuu kokonaan eri tarinaan.[1]

Lyda Borellin elokuvia esitettiin aikanaan myös Suomessa, mutta niiden suomenkielisistä nimistä ei useinkaan voi päätellä alkuperäisteosta. Juonikuvauksen perusteella kyseessä voi olla Helsingissä tammikuussa 1915 näytetty Lemmen ja kuoleman karkelo[4][5]. Myöhemmin elokuvaa on esitetty elokuvateatteri Orionissa nimellä Mutta rakkauteni ei kuole koskaan[6].

Restaurointi ja DVD-julkaisuMuokkaa

Mutta rakkauteni ei kuole koskaan on restauroitu vuonna 2013 Italian elokuva-arkistossa säilyneen alkuperäisnegatiivin pohjalta. Torinon kansallisen elokuvamuseon ja Bolognan elokuva-arkiston tuottama mustavalkoinen 78 minuutin pituinen versio sisältää Italian elokuvasensuurin aikanaan poistaman suudelman ja elokuvan aistillisen loppuhuipennuksen.[7] DVD:llä julkaistu elokuva on varustettu myös englanninkielisellä tekstityksellä[8].

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Enciclopedia del cinema treccani.it. Viitattu 9.2.2015. (italiaksi)
  2. a b c d Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema, s. 185–186. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5.
  3. Cottino-Jones, Marga: Women, Desire, and Power in Italian Cinema, s. 20–23. New York: Palmgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-62287-6.
  4. Olympia-elokuvateatterin mainos. Uusi Suometar, 17.1.1915, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
  5. Fyren, no 1–2, 22.1.1915, s. 17. Artikkelin verkkoversio.
  6. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kavi.fi. Viitattu 3.8.2017.
  7. Fondazione Cineteca Italiana: La Cineteca di Milano cinetecamilano.it. Viitattu 9.2.2015. (italiaksi)
  8. Amazon.it amazon.it. Viitattu 9.2.2015. (italiaksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa