Ludwig Feuerbach
Ludwig Andreas Feuerbach (28. heinäkuuta 1804 Landshut – 13. syyskuuta 1872 Rechenberg) oli saksalainen filosofi, joka vaikutti suuresti marxilaisen materialismin ja uskontokritiikin kehitykseen.
Elämä muokkaa
Feuerbach syntyi Saksassa vapaamielisen lakimiehen poikana. Hän aloitti teologian opinnot Heidelbergissä, mutta siirtyi vuoden päästä Berliiniin kuuntelemaan Hegelin luentoja julistaen ”Ei uskoa vaan ajattelua!”[1] Feuerbach liittyi niin sanottuun hegeliläiseen vasemmistoon, joka oli radikaali ja jonka jäsenistä monet kannattivat materialismia. Feuerbach oli ateisti ja materialisti. Hän pääsi Erlangen yliopistoon luennoitsijaksi, mutta joutui luopumaan urastaan, koska arvosteli kirkon oppia sielun kuolemattomuudesta.
Filosofia muokkaa
Feuerbach, joka oli ollut suorassa oppilassuhteessa Hegeliin, aloitti uransa tiukkana hegeliläisenä. Kuitenkin hän julkaisi 1840-luvulta alkaen joukon teoksia, joissa Hegelin filosofiaa arvosteltiin niin jyrkästi, että se keskeisiltä osin kääntyi päälaelleen.
Feuerbachin pääteos Das Wesen des Christentums ilmestyi vuonna 1841. Teoksen myötä Feuerbachista tuli sosialisteille uskonnon ja itsevaltiuden vastaisen taistelun vertauskuva.
Teoksessaan Feuerbach esittelee ihmiskeskeisen ajattelunsa. Hänen lähtökohtanaan oli Goethen lause: ”Kenellä on tiede, hän ei tarvitse uskontoa.”
Feuerbachin mukaan jumala ei luonut ihmistä oman kuvansa mukaan, vaan ihmiset loivat jumalat toiveittensa ja odotustensa mukaan. Uskonto on ihmiskunnan lapsenunta, ja se on korvattava ihmisyydellä, tieteellä ja sivistyksellä. Ihmisellä on korkein olentonsa ihmisessä itsessään.
Ihmisen kyky tiedostaa on rajaton ja kaikkivoipa, mutta ”uskonnossa ihmisellä on silmät sitä varten ettei hän näkisi vaan pysyisi toivottomasti sokeana, ja järki sitä varten, ettei hän ajattelisi vaan pysyisi toivottomasti tyhmänä”.
Moraalin alueella Feuerbach katsoi uskonnon vaikuttavan siten, että yksilöllisen itsekkyyden tilalle tuli itsekäs taivaspyrkimys. Toisaalta Feuerbach korosti yksilöllistä itsekkyyttä, toisaalta hän totesi, että vain yhteiskunnassa ihminen voi saavuttaa korkeimman hyvän.
Feuerbachin arvostelun kärki kohdistui hegeliläisyyden ja uskonnon suhteeseen. Hegel ja hänen perässään oikeistohegeliläiset katsoivat uskonnon ja filosofian perimmältään ajavan samaa asiaa. Niillä kummallakin on sama sisältö, jota uskonto ilmaisee kuvien ja kertomusten, filosofia taas järjen käsitteiden avulla.
Feuerbach hylkää tällaisen yhteensopivuuden ja kiistää kristinuskon ytimen järjellisyyden. Uskonto on päinvastoin ihmisen vieraantumisen (Entfremdung) ilmaus. Jumala ei ole luonut ihmistä, vaan ihminen jumalan. Se kurjuus ja vieraantuminen, jota ihmiset yhteiskunnassa kokevat, pakottaa heidät sepittämään kuvitelman taivaasta, jossa kaikki ovat iloisia ja onnellisia. Mitä köyhempiä ihmiset ovat, sitä rikkaampana loistaa heidän jumalansa ja päinvastoin.
Teologian syyt Feuerbach löytää antropologiasta. Uskonto on ihmisen keksintöä. Hegelin filosofiassa toistetaan ihannoiva käsitys uskonnosta. Hegelille idea on todellisinta todellisuutta; ihmisiä ja heidän aistillista olemassaoloaan hän pitää idean tuotteina. Näin hän kääntää todellisen asiaintilan päälaelleen. Feuerbachin mukaan lähtökohdaksi pitää ottaa todelliset ihmiset, jotka koostuvat niin ruumiista kuin mielestäkin. Ideat esiintyvät näiden ihmisten päissä; ne ovat ihmisten tuotetta, ei päinvastoin.
Edelleen, ihmisten olemus on yhtä kuin heidän ruumiinsa, heidän aistillinen ja todellinen olemassaolonsa. Idealistinen filosofia, joka lähtee etenemään ”minä ajattelen” -lauseesta, yrittää kiivetä puuhun latvasta käsin. Ruumiillis-aistillinen on ollut olemassa ennen kaikkea filosofiaa ja muodostaa sen edellytyksen. Toisin kuin Hegel kuvitteli, ei filosofia pysty perustelemaan itse itseään, vaan sen täytyy lähteä liikkeelle todellisista, yksilöllisistä elämänilmauksista.
Feuerbachin mukaan kristinusko ja idealistinen filosofia ovat esteitä ihmisten onneen johtavalla tiellä. Jos ihmiset lakkaisivat uskomasta jumalaan, alkaisivat he lopultakin uskoa itseensä ja ryhtyisivät poistamaan sitä todellista kurjuutta, jonka heijastusta jumalusko on. Näin uskonnollinen usko ja rakkaus korvautuvat ihmissukua kohtaan tunnetulla uskolla ja ihmisrakkaudella. Kristinuskon tilalle astuu humanismi, joka ei kiinnitä huomiota pelkästään ihmisen henkeen, vaan myös hänen ruumiiseensa ja todellisiin elinoloihinsa.
Vasemmistohegeliläisissä piireissä Feuerbachin julistus otettiin vastaan suorastaan haltioituneesti. ”Innostus oli yleinen: olimme kaikki muuttuneet hetkessä feuerbachilaisiksi”, kertoi Friedrich Engels. Tämä julistus kuuluukin yhdessä Hegelin filosofian kanssa Karl Marxin ja Engelsin ajatusjärjestelmän tärkeimpiin edellytyksiin.
Lähteet muokkaa
- Byhovski, Bernard: Ludwig Feuerbach. (Ludwig Feuerbach.) Suomentanut Vesa Oittinen. Helsinki: Kansankulttuuri, 1980. ISBN 951-615-276-7.
Viitteet muokkaa
- ↑ Byhovski 1980, s. 7–10.
Kirjallisuutta muokkaa
- Feuerbach, Ludwig: The essence of Christianity. (Das Wesen des Christentums, 1841, 1843.) Translated from the German by George Eliot. Käännöksen pohjana on teoksen toinen painos vuodelta 1843. New York: Harper & Row London, 1980. ISBN 006130011X. (englanniksi)
- Feuerbach, Ludwig: Uskonnon olemuksesta. (Das Wesen der Religion, 1845.) Suomentanut, esipuheella ja selityksillä varustanut Vesa Oittinen. Helsingissä: Otava, 1980. ISBN 951-1-05657-3.
- Feuerbach, Ludwig: Werke in sechs Bänden. 1–6. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 1975–1976. (saksaksi)
- Harvey, Van Austin: Feuerbach and the interpretation of religion. Cambridge: Cambridge University Press, 1997. ISBN 0-521-47049-8. (englanniksi)
