Linjakilpi

Linjakilpi on bussin, raitiovaunun tai muun julkisen kulkuneuvon keulassa, ja yleensä myös sivulla ja perässä oleva laite, nykyisin yleensä sähköinen ledimatriisinäyttö, joka ilmaisee, millä linjalla kulkuneuvo on ja mihin sillä pääsee. Linjakilvet voivat olla joko irtokilpiä, nauhamallisia, kääntöpistematriisikilpiä, nestekidekilpiä (pistematriisi- tai mosaiikkikilpiä) tai LED-kilpiä. Linjakilpien yleisin väri on nykyisin oranssi, mutta myös hopeanharmaita kilpiä on, ja ne yleistyvät nopeasti. Linjakilpien valmistajia ovat mm. Mobitec, Vansco ja Mitron.

Irtokilvet

Joukkoliikenteen yleistyessä syntyi tarve erottaa eri linjat toisistaan. Aluksi käytettiin irrallisia linjakilpiä, joihin kirjoitettiin linjan määränpää. Kilvet olivat yleensä peltiä, mutta joskus myös pahvia tai jopa paperia. Linjatunnuskilvet yleistyivät linjanumeroinnin kehittyessä. Niissä linjanumero korvasi määränpäätekstin kokonaan tai oli sen lisänä. Yleinen tapa oli merkitä tunnuksen lisäksi määränpää yhteen kilpeen ja muihin pelkkä numero. Tällä tavoin vakiomatkustajat tunnistivat oikean bussin jo kaukaa, ja satunnaismatkustajat pystyivät tarkistamaan määränpääkilvestä, että olivat menossa oikeaan suuntaan.

Nauhakilvet

Connexin Volvo B10B LE/Säffle 2000:ssa on nauhakilvet.

1900-luvun puolivälissä Suomessa ja ulkomailla alettiin pikkuhiljaa siirtyä peltikilvistä nauhakilpiin, joiden etuna oli irtokilpien käsittelyn poistuminen. Nauhakilvet olivat aluksi pitkään käsikäyttöisiä. Niissä oli yleensä yhdestä kolmeen nauhaa, joihin oli painettu numeroita, kirjaimia ja joskus myös määränpäätekstejä. Henkilökunta rullasi kampea kääntämällä oikean linjatunnuksen ja mahdollisen määränpään näkyviin. Taustavalona käytettiin aluksi hehkulamppuja ja myöhemmin siirryttiin loisteputkien käyttöön. Nauhakilvet ovat yksinkertaisimmillaan yksinauhaisia, jotka sisältävät pelkän linjatunnuksen tai myös määränpäätekstin kilven leveydestä riippuen. Useampinauhaisissa kilvissä nauhoista rullataan yksi kerrallaan näkyviin oikea numero, kirjain tai teksti. Nauhakilpiä oli yleensä useita autoa/vaunua kohden, joten niiden vaihtamiseen meni reilusti aikaa. Tämän vuoksi käsikäyttöisistä nauhakilvistä siirryttiin pikkuhiljaa kauko-ohjattaviin nauhakilpiin. Käsikäyttöisiä nauhakilpiä on kuitenkin edelleen käytössä Suomessa, etenkin Sm2-junissa.

Kauko-ohjattavassa nauhakilvessä on nauhaa kelaava sähkömoottori tai useita sellaisia sekä kulkuneuvoa kohden yksi ohjaustaulu, josta kuljettaja tai muu henkilökunta pystyy valitsemaan kilpiin laitettavan tunnuksen tai tekstin, jolloin kilvet kelautuvat oikeille kohdille itsestään. Tämä säästää runsaasti aikaa käsin veivaamiseen verrattuna, tosin etenkin Suomen vanhojen bussien järjestelmissä oli usein ongelmia, jolloin kuljettaja joutui säätämään kilvet yksi kerrallaan. Tällaisen kilven taustavalona käytetään yleensä loisteputkea. Kauko-ohjattavien nauhakilpien ongelmana ovat etenkin nauhan kuluminen ja uusien tekstien päivittämisen kankeus, ja ne ovatkin jo lähes poistuneet Suomen liikenteestä joitakin pieniä bussiyhtiöitä lukuun ottamatta. Aiemmin niitä käytettiin mm. Valmetin nivelraitiovaunuissa ja M100-metrojunissa.

Kääntöpistekilvet

Pääartikkeli: Kääntöpistekilpi

Lähikuva Transdevin Scalan 202 kääntöpistekilvestä.

Kääntöpistekilvet edustavat varhaista sähköisten linjakilpien teknologiaa. Niissä on pistematriisilevy, jossa on pisteitä, joiden toinen puoli on musta ja toisessa on heijastavaa maalia (yleensä keltaista, vihreää tai valkoista). Pisteitä ohjataan sähkömagneettisesti siten, että muodostuu erilaisia numeroita, kirjaimia tai muita merkkejä tai kuvioita. Kääntöpistekilpien ohjausjärjestelmä on usein niin yksinkertainen, että uudet linjat tai määränpäät joudutaan ohjelmoimaan piste kerrallaan, mutta uusissa järjestelmissä niitä voidaan ohjata yhtä hyvin kuin LED-kilpiä. Kääntöpistekilpien näkyvyys on LED-kilpiä huonompi, joten kaikkialla maailmassa suositaan nykyisin LED-kilpiä uusissa kulkuneuvoissa. Kääntöpistekilpiä on edelleen käytössä Suomessa, mm. M100- ja M200-metrojunissa.

Nestekidekilvet

Concordia-yhtiön Ikarus E94-bussissa on Mitronin mosaiikkikilvet.

Nestekidekilvissä käytetään samaa tekniikkaa kuin tavallisissa nestekidenäytöissä. Niiden kirjasin on yleensä keltainen pohjavärin ollessa vihertävän musta, ja taustavalona käytetään yleensä loisteputkia tai -diodeja. Nestekidelinjakilpiä on kahta tyyppiä: ositettuja nestekidekilpiä eli ns. mosaiikkikilpiä ja pistematriisinestekidekilpiä. Näistä varsinkin mosaiikkikilpiä suosittiin Suomessa vuosituhannen vaihteessa selvästi enemmän kuin muualla maailmassa. Niissä on ruutuja, jotka on ositettu siten, että niillä pystytään muodostamaan tarvittavat merkit. Pistematriisinestekidekilvissä on sen sijaan pisteitä, joista merkit muodostetaan samalla tavalla kuin kääntöpiste- ja LED-kilvissä. Nestekidekilvet eivät pärjää näkyvyydessä eivätkä sähkönkulutuksessa LED-kilville eikä niitä käytetäkään uusissa linjakilvissä.

LED-kilvet

Helsingin Bussiliikenteen Lahti Scala-bussissa on Vanscon LED-kilvet.

LED-linjakilvissä on pistematriisi, jossa on pistemäisiä loistediodeja. Niitä ohjataan päälle ja pois siten, että muodostuu tarvittavat merkit. LED-kilvissä käytetään lähes aina nykyaikaista ohjauselektroniikkaa, jolloin tarvittavat tunnukset ja määränpäätekstit ohjelmoidaan kirjoittamalla eikä työläästi piste kerrallaan. LED-kilpien näkyvyys on muita kilpityyppejä parempi, ja niiden sähkönkulutus on melko pieni, joten niitä suositaankin uusissa kulkuneuvoissa. LED-kilpien yleisimmät värit ovat oranssi ja valkoinen (hopea). Oranssit kilvet ovat alkuaikojen LED-kilvissä ylivoimaisesti yleisimpiä, koska niiden näkyvyys on todella hyvä suhteessa niiden hintaan. Valkoiset kilvet yleistyvät kuitenkin jatkuvasti, koska niitä on alettu suosia niiden hinnan laskiessa. Esimerkiksi HSL on jopa kieltänyt muunväristen kilpien käytön uusissa kulkuneuvoissa.

Aiheesta muualla

• Linjakilpien historiaa
• Linjakilpityyppejä (Arkistoitu – Internet Archive)